Kaksosäidit katsomassa Tuplana

tuplana

Kansallisteatterin Lavaklubilla oli torstai-iltana 20.10. sekä lavalla että katsomossa kaksosäitejä. Lisäksi toki yleisössä paljastui istuvan myös kaksosia, niiden isovanhempia ja isiäkin…Näyttelijä Marjaana Maijalalla ja Johanna Kokolla on molemmilla kaksoset, 2,5- ja 5,5-vuotiaat. Kansallisteatterin johtaja pyysi näytteleviä tuplaäitejä kirjoittamaan meidän muiden kaksosten kanssa tekemisissä olevien iloksi, ja omaksitunnoksi, näytelmän.

Kirsi Liimataisen ohjaama tarina kertoo sekä äidin että lapsen näkökulmasta, millaista on arki kaksosuudessa odotusajasta kaksossisaren kuolemaan. Jokainen löytää tarinasta jotain, mitä peilata omaan arkeensa, vaikkei kaksosia lähipiirissä olisikaan. Eniten tarina kuitenkin koskettaa henkilöitä, joilla on juuri omat kaksoset tai kaksossisarus vierellään.

Millaista oli odotusaikana, kun vatsa vain kasvoi ja kasvoi, ja ulkopuoliset huomauttelivat jo sen koosta tai sanoivat osanottonsa tuplavahingosta. Miten arki oli karua alkumetreillä, kun päivät ja yöt olivat loputonta lastenhoitoa täynnä vain kotona: syöttämistä, likapyykkiä, vaippoja, ruokaa, kakkaa, itkua, imetystä, räkää, korvatulehduksia,… Lapset taistelevat tilasta ja huomiosta ja äitinä et tiedä, miten jaat huomion molemmille tasapuolisesti, sallit yksilöllisyyden, hyväksyvät kaiken samanlaisuuden ja kaksin kappalein, etsit erilaisuutta. Löytävätkö lapset oman paikkansa yhteiskunnasta ja kuinka kiinni toisissaan he ovat vielä aikuisenakin?

Kaksoslasten keskinäinen suhde on yleensä aivan omaa luokkaansa ja se tulee ilmi hyvin myös näytelmässä. Miten paljon toista inhotaankaan, mutta vielä enemmän rakastetaan. Halutaan jakaa kaikki sisaren kanssa, mutta ollaan silti mustasukkaisia aivan kaikesta, mitä toisella on. Suhde vanhempiin, poika- ja tyttöystävät ja yleensä omat kaverit, ulkonäkö, koulumenestys, harrastukset, kummitädit, aikuisena sitten vanhemmista välittäminen ja huolehtiminen… Kumpi kuolee ensimmäisenä ja kumpi joutuu senkin kärsimään sitten yksin! Mistä vain saa riidanaiheen rakennettua kaksosten kesken. Koska niin paljon rakastetaan sitä toista puolikasta.

Tuplana-näytelmä todella herätti ajatuksia kaksosuudesta – ei vain äidin, vaan myös kaksoslapsen omasta näkökulmasta.
Jäljellä olevat näytökset Helsingin Kansallisteatterissa ovat 25.10. ja lisänäytökset 1.11., 14.1., 18.1. ja 24.1. Vielä ehdit siis sinäkin – suosittelen! Suunnitelmissa on myös lähteä kiertueelle muihin Suomen teatteri- ja kaksoskaupunkeihin lähitulevaisuudessa.

Voiko tietokonetta huijata identtisyydellä?

Yhdennäköisyydestä voi olla iloa ja jopa tieteellistä hyötyä myös aikuisiällä. Me saimme kutsun osallistua testiin, missä kokeiltiin kykeneekö maksujärjestelmän yhteyteen asennettu kamera tunnistamaan identtiset kaksoset toisistaan livetilanteessa. Uniqul, yritys joka testin suoritti, on kehittänyt maailman ensimmäisen kasvojentunnistukseen perustuvan järjestelmän. He ovat tehneet tietokantatestejä kaksosilla, ja nyt oli aika testata ohjelman toimivuus elävillä kaksosilla – ja me pääsimme koekaniineiksi!

Lapsena oli useimmiten hauskaa, kun meidät iloisesti sekoitettiin toisiimme; kävimme päiväkodista lähtien opintaivalta yhdessä aina ylioppilaaksi asti, joten monia yhteensattumia syntyi vuosien varrella. Yleensä nämä olivat luonteeltaan harmittomia ja jopa hyödyllisiäkin, kuten kerran yläasteella joululomalta koulunpenkille palattuamme, tuli maantiedonopettaja meiltä kysymään, että onko meitä todella kaksi? Hän oli koko syksyn luullut, että yksi ja sama oppilas on todella aktiivinen tunnilla, ja kun arvosanojen annon aika tuli, ei hän voinut uskoa papereitaan, että meitä olikin kaksi samalla sukunimellä. No, ei auttanut muu kuin antaa meille molemmille tuo ysin arvosana.

Tietokoneen huijaaminen onkin sitten vaikeampaa. Nykyisellä kameratekniikalla pystytään kasvojenpiirteiden avulla erottamaan henkilö toisesta, vaikka he olisivatkin hyvin samannäköisiä. Vähän niin kuin sormenjäljet, ne ovat kaksosillakin erilaiset. Emme siis pystyneet huijaamaan tätä kasvojentunnistusohjelmaa. Liekö vaikuttavana tekijänä se, että meistä toinen on vasen- ja toinen oikeakätinen – ovatko kenties kasvojenpiirteemmekin peilikuvat?

Toiset identtiset kaksoset voivat ikäännyttyään muuttua ulkonaisesti ympäristön ja elintapojen vaikutuksen myötä. Meillä nämä muutokset ovat olleet kovin pieniä, ja monet menevät edelleen iloisesti sekaisin kumpi on kumpi. Samanlaiset eleet, ääni, tapa puhua ja tietenkin samanlainen pukeutumistyyli edesauttavat hämäännystä. Puhumattakaan jos sekannuksen uhri ei tiedä, että on olemassa kaksoisolento.

Jos kiinnostuit osallistumaan kaksoisolentosi kanssa kaksostestiin, ota yhteyttä: oscar.tuutti@uniqul.com

Kirjoittanut Riina Öhman

Kaksostestissä

Tessa ja Riina hauskassa kaksostestissä.

 

Janna Rantala: Monikkolapsi on yksilö – aina

Lauantaina 3.10.2015 useita kaksosvanhempia kokoontui Naistenklinikalle kuulemaan lastenpsykiatrian erikoislääkäri sekä pari- ja perheterapeutti Janna Rantalaa. Hän on itse myös kaksosten äiti ja lisäksi vielä hänen isänsä on kaksonen, joten lasten kasvatus- ja parisuhdeasioihin paneutuminen samantyyppisistä lähtökohdista yleisön kanssa sujui helposti.

Janna neuvoo kysymään lapselta itseltään, ei kuitenkaan lapsilta yhtä aikaa, mielipiteitä asioihin, jotka mahdollisesti vanhempaa arjessa askarruttavat. Jos toinen tuplista ei pidä porkkanasta, se ei tarkoita, että myös toinen olisi samaa mieltä, vaikkei kantaa asiaan ääneen sanoisikaan. Saa toinen tykätä porkkanasta ja toinen voi elää koko elämänsä vaikka ilman porkkanaa.

Sama pätee myös puolison kanssa. Ei kannata olettaa edes vuosien suhteen jälkeen tietävänsä, mitä toinen toivoo tai miten haluaisi toimia. Ei myöskään turha tulkitseminen ja yleistäminenkään johda yleensä suoraan parhaaseen lopputulokseen.

Lapsille kannattaa sallia eriytymistä tukeva suhde kumpaankin vanhempaan erikseen, oli sitten kyse oman ruokaa-ja unirytmin tukemisesta tai mitä äidin ja isän kanssa tehdään. On täysin sallittua, että lapset lähtevät uimaan vain isin kanssa, se on heidän välinen juttu, johon ei äitiä tarvita. He pärjäävät kyllä, se on äidinkin hyvä huomata. Äidin kanssa voidaan tehdä eri asioita, joista myös äiti nauttii yhdessä lasten kanssa. Isi voi jäädä sillä aikaa tekemään omia juttujaan vaikka. Eihän kaikkien tarvitse kaikkeen osallistua ja tarvitsemme ihan omaakin aikaa: formuloiden seuraamiseen tai balettitunnille osallistumiseen.

Kahdenkeskisyys vanhemman, kuten tietenkin myös isovanhempien tai muiden tärkeiden läheisten, kanssa kannattaa ottaa rutiiniksi. Yksittäisiä lyhyitäkin hetkiä vain yhden lapsen kanssa on myös suositeltavaa korostaa tarvittaessa vaikka liikaakin, jos ne tuovat mielihyvää lapselle. Roskien vieminen tai kaupassa käyminen voi olla juttu, jota odotetaan etukäteen ja herkutellaan sitä muistellen pitkäänkin jälkeenpäin. Omia hetkiä kannattaa hakea tietoisesti osaksi arkea , koska pyykin ripustus vain äidin kanssa kaksin voi olla aivan toinen juttu kuin jos kaksosvelikin on mukana!

On hyvä muistaa, että yhteenkuuluvuus ja erillisyys on ihmisyyden osana, ei vain kaksosuuden. Jokainen meistä kuuluu joihinkin porukoihin, mutta taas toisaalta haluaa välillä olla omaa mieltä tai ei koe olevansa samaa mieltä tutunkaan ryhmän tai ihmisen kanssa yllättäen. Kaksosille tulee sallia tämä sama. Toisinaan ollaan paita ja peppu ja hyväksikäytetään jopa kaksosuutta ja toisen tuntemista läpikotaisin, mutta jossain toisessa tilanteessa toivotaan, ettei toista olisikaan.

Vertailun välttäminen on iso haaste vanhemmille ja muillekin kaksosten kanssa tekemisissä oleville ihmisille. On turhan helppoa verrata keskenään ruokapöydässä, kumpi on syönyt paremmin tai kumpi on pukeutunut nopeammin. Aina tulisi keskittyä ennemmin henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamiseen: ”Hienoa, että poljet noin hyvin jo pyörällä! Olet kehittynyt lujaa vauhtia!” Perään ei pidä lisätä aina veljeen tai siskoon vertaamista: ”Syöpä nyt, sinulla on vieläkin syömättä vaikka kuinka paljon. Siskosi lautanen on taas jo tyhjä.”

Erityisen tärkeää on kullekin lapsille yksilöllisesti puhuminen Janna Rantalan mukaan. Tämä korostuu etenkin nimien käytössä, ei siis tule sanoa ”kaksoset”, ”tuplat”, ”pojat”… Jollei sitten vaikkapa koko perheen poikalaumaa erotella tytöistä tällä termillä. Joskus voi olla jopa hienoa tyttären kuulua äidin kanssa omaan tyttökerhoon, mihin talon poikia isin kera ei huolita lainkaan mukaan tällä kertaa. Silti itse kaksoset tulisi aina pitää kahtena eri yksilönä niin perheessä kuin muuallakin.

Oman perheen tavoite tulisi olla kaksosuuden osalta kaikenlainen turhan ”maagisuuden” välttäminen. Lapsilla, kuten ei muillakaan perheenjäsenillä, ole mallia mistään muusta ”meidän perheestä”. Siihen kuuluvat juuri nämä ihmiset ja heidän käyttämänsä rutiinit. Toki jossain tilanteissa aiheesta voi ottaa kaiken ilon irti ulkopuolisten kanssa varsinkin, jos se on kivaa myös lapsista itsestään. Tarhassa ja koulussa kuitenkin lapsia tulisi kohdella yksilönä, oli kyse sitten omasta naulakkopaikasta tai siitä, miten päivä on mennyt ja mitä on tehty. Molempien lapsien päivä on aina erilainen, vaikka samassa ryhmäsä se vietettäisiinkin.

Lisäksi on hyvä muistaa, että joku on jossain päättänyt aina, mitä lapsen kehityksessä mitataan ja kuinka. Yhteiskunnan painoarvo on valitettavankin iso; kukaan ei mittaa hymyn leveyttä tai upeaa murjotustaitoa. Lapselle kannattaa joskus muistuttaa siitä, että on aivan normaalia, että häntä harmittaa kovasti toisen lapsen onnistuminen tai huomionsaanti. On sallittua olla asiasta vihainen, vaikkei asialle mitään olekaan itse tai vanhempien avustamana tehtävissä.

Vanhempien olisi myös kestettävä oman aseman vaihtelua ja suoranaista syrjäyttämistä. Isä saa olla parempi jossain ja äiti suositumpi toisessa tilanteessa. Anna kunkin lapsen haastaa myös suhteenne.

Lapselta voi kysyä suoraan perheen eri jäsenten välisistä suhteista, mistä ajattelee niiden johtuvan ja olisiko lapsella ehdotuksia jonkin muuttamiseen. Lapset voivat kertoa, millaista heidän kunkin mielestä on elää meidän perheessä, ketä selvästi suositaan eniten ja mistä sen huomaa tai kenelle ollaan epäreiluja jossain tilanteessa. Janna Rantala ehdottikin kokeilemaan sormisosiometrialla perheenjäsenten kesken keskustelua; kaikki osoittavat sormella oman näkemyksensä johonkin kysymykseen. ”Kenellä meistä on eniten kiire?” ”Kuka meistä on hitain aamutoimissa?”

Tärkeää on muistaa arjessa, että lapselle ei tule kostaa omaa huonoa oloa, esimerkiksi rankkaa työpäivää ja väsymystä, vaikka kengät olisivatkin sikin sokin eteisessä vastassa palatessasi kotiin. Puolisolle sen enempää ei tule purkaa huonoa oloaan, vaikka aikuinen aikuiselle voikin helpommin sanoa: ”Minulla oli huono päivä, olen aivan väsynyt. Halaa mua, se helpottaa.”

Monikkoperheissä perus(hetero)kolmio (äiti-isä-kaksoset) ei aina riitä. Tämä saattaa tulla esiin esimerkiksi vanhempien valikoivuudessa; kuka on isän poika tai äidin tyttö. Jos toinen vauva itkee enemmän, onko se luonnollisesti äidissä kiinni enemmän ja helpompi, sopeutuvampi lapsi isän hoidettavana? Onnistuisiko silti molempien vuorotellen hoitaminen? Janna Rantala kysyy.

Hän käskee haastamaan kolmiota tietoisesti. Kannattaa yrittää luoda suhde perheessä jokaisen jäsenen välille aivan erikseen. Joidenkin välillä suhde voi toimia tietyissä tilanteissa paremmin, mutta tarvitseeko kaiken aina sujua kuin tanssi? Suhteet voivat kehittyä myös ajan myötä ja niihin saa sisältyä ihan omia juttuja jokaisen kanssa.

 

  • www.jannarantala.fi
  • Blogi: Täähän pistää kampoihin!
  • Fb: lastenpsykiatri Janna Rantala
  • Twitter: @jannarantala
  • Kirjat: Äiti, älä tottele! (Gummerus, 2014), Parin taju (Gummerus 2016)

Muotivinkkejä monikkoisille

Hei kaikki muotitietoiset kanssaisät! Olettekin varmaan jo huomanneet mikä on monikkolasten isien vaatetuksessa kovimmalle laatuvaatimukselle altistuva yksityiskohta. Äkkiarvaamaton voisi luulla, että tarvitaan sadetta ja tuulta pitäviä teknisiä kuorikerroksia, kylmältä eristäviä toppa-asuja, loskaa hylkiviä varsikenkiä, urheilukerrastoja ja ties mitä mikätex-virityksiä.

Vaan ei! Monikkoisä tarvitsee ensisijaisesti huonolaatuiset, mutta kestävät, polvipusseilla varustetut peruslököhalpisfarkut! Muotitietoinen hipsterisä joutuu yllättymään kuinka paljon keskibruttokuukausipalkan hintaisilla matalavyötäröpillihousuilla saakaan kontata kuutamo paljaana, tai bokserien pesulappu vilkkuen talossa ja puutarhassa. Parasta onkin tinkiä tyylikkyyden vaatimuksista heti suosiolla ja alistaa ne huonoimmat housunsa kokopäivätoimiseen konttaamiseen.

Konttaaminen alkaa jo heti ensimmäisiä vaippoja vaihdettaessa. Nyt joku sanoo, että hoitopöytä, vaan kun se hoitopöytä ei olekaan joka reissulla mukana, tai se sattuu olemaan strategisella hetkellä täynnä puhdasta pyykkiä, tai likaista pyykkiä, tai lapsi on kasvanut siitä jo yli. Siitäpä silloin lattialle mukuloita riviin laittaa hän ja nöyrtyy polvillensa perässä. On turvallista ja kätevää – kukaan tai mikään ei pääse vahingossa putoamaan hyppysistä lattiaa matalammalle – vaan isin polvet sanovat niks ja housun saumat sanovat räks.

Ja nyt kun ollaan jo valmiiksi kontallaan lattialla, niin jatketaan samalla hyväksi koetulla taktiikalla: laitetaan muksuille housut ja paita päälle, väkerretään sukat jalkaan, hypistellään napit kiinni ja vyötärönauhat rusetille. Kun saat toisen (tai kolmannen tai neljännen) lapsen puettua, on se ensimmäinen jo karannut leikkimään ja hukannut lelunsa sohvan, sängyn tai televisiotason alle. Turha nousta ylös! Siitä vain kontaten lelun perään ja lapsen leikkejä pelastamaan. Leikeistä tulikin mieleen, että mikään ei ole niin hauskaa kuin konttaava isä, joka imitoi hevosta, autoa, mopoa, kiipeilytelinettä, liukumäkeä, jalkapallomaalia,…

Sitten kun isä on kontannut iltaruokailun jäljet keittiön pöydän alta onkin aika kont…, öh, siirtyä iltatoimiin: polviasentoavusteinen hampaiden pesu ja yöasun vaihto. Jos lapsikatras tarvitsee kylvetystä, tapahtuu se mitä todennäköisimmin irtoammeessa kylpyhuoneen lattialla – kontaten. Rehellisyyden nimissä isä on tässä vaiheessa ymmärtänyt kerrankin riisua konttausfarkkunsa jalasta ensin.

Lasten kanssa ulkoilu on mukavaa puuhaa! Arvatkaapa missä asennossa isä auttaa monikoillensa suksia ja luistimia jalkaan, keräilee pudonneita rukkasia ja pipoja ja etsiskelee pensaiden alle paenneita palloja ja mailoja? Toki on myös siistejä sisäliikuntavaihtoehtoja höplöp-tyyppisissä riehumispömpeleissä. Alkuinnostuksen jälkeen pienoiset piltit joko väsähtävät tai pelästyvät liikkumattomiksi sen korkeimman kiipeilylabyrintin takimmaiseen ja ahtaimpaan ylänurkkaan. Pelastuspartio-isi pelvottaa konttaa perässä – siitä vain – ensin liukkaita portaita ylös, sitten nitisevän riippusillan yli, sitten puolen metrin halkaisijalla varustetun putken läpi (auts, autonavaimet etutaskussa, räks, kännykkä takataskussa) ja lopulta vähän köysirataa pitkin. Onneksi isi ja pelastetut lapset eivät joudu palaamaan samaa reittiä takaisin, sillä paluu hoituu mukavasti ja vaivattomasti ahtautumalla iloisen väriseen kiemuraliukumäkiputkeen, noin kaksi parkuvaa ja rimpuilevaa muksua kummassakin kainalossa. Viuh vain, ja kerrankin polvien sijasta myös isin housujen persukset saavat värihoitoa!

Lasten noin neljän ensimmäisen vuoden aikana isin kannattaa varautua kuluttamaan polvista puhki noin yhdet lököfarkut vuodessa. Tämän jälkeen, kokeneemmat kertovat, muksut ovat saaneet sen verran vauhtia ja kokemusta, että osaavat seuraavat kymmenen vuotta puhkoa housunpolvensa aivan itsenäisesti. Vaaleiksi hioutuneet polvipussit ovat nykyisän varmin ja tyylikkäin tuntomerkki!

Juha Nieminen