Kisaäidin kasvutarina

Tämä hauska kirjoitus monikkoäidin olympialaistaipaleelta on alun perin julkaistu yhdistyksen Monikko-lehdessä 3/2017. Jää nähtäväksi ja toivottavasti myös luettavaksi miten tämän vuoden olympialaiset sujuvat. Jos haluat, niin voit sisäänkirjautuneena kommentoida kirjoitusta ja kertoa omia kokemuksianne olympialaisista.


Tykkään urheilusta. Enkä tarkoita urheilulla sitä, että vetäisin parhaat päivänsä nähneet lenkkitossuni jalkaan, pukisin reebokia ylle ja lähtisin johonkin, missä tulee epämiellyttävällä tavalla hiki, vaan tarkoitan urheilun seuraamista. Ei ole vastaan vielä tullut sellaista lajia, johon perehtymällä siitä ei voisi kiinnostua. Olen seurannut silmä kovana olympia-ammuntaa, alkanut vähitellen tajuta amerikkalaista jalkapalloa, osannut ulkoa vuoden 1996 kaikki naisten Superpesiksen pelaajat ja leikannut lapsena talteen kaikki paikkakuntani SM-tason lentopallojoukkuetta käsittelevät lehtiartikkelit. Pidän pääsylippujen myymisestä ja vaihtorahan laskemisesta. Osaan leipoa melko hyvin mokkapaloja ja vielä paremmin osaan syödä toisten leipomia. Vanhempani ovat kuljetettaneet lapsuudessani minua mukisematta harrastuksiin, joten olen valmis tekemään saman palveluksen omille lapsilleni. Kaksosperheessämme yhteen raskauteen mahtui kaksi lasta, kolmeen autoon kuusi turvaistuinta ja yhteen olympiadiin neljät olympialaiset, joten kysymys kuuluu: Miten äiti on pärjännyt kisakatsomossa?

0-vuotiaille ei ole monikko-olympialaisissa omaa sarjaa. Ei se mitään, elämä kahden vauvan kanssa käy tavallaan urheilusta sekin, paitsi ettei saa mitalia eikä fair playta saati palautumisvaihetta tunneta. Tositoimiin pääsimme ensi kertaa, kun pojat oppivat kävelemään juuri olympialaisten kynnyksellä vuonna 2014 vietettyään kesän alussa 1-vuotissyntymäpäiviään. Ensin kohti keskilattiaa lähti vaappumaan toinen poika ja minuutin kuluttua yhtä huterat ensiaskeleensa otti veli. Olimme selkeästi töpsöttäneet harppauksen kohti juoksumatkoja, ja ilmoitin meidät olympialaisiin.

Valmistautuminen ensimmäisiin urheilukisoihin olisi voinut sujua paremminkin. Tavoitteeksi oli asetettu hyvin nukuttu yö sekä ravitseva ja riittoisa aamupala. Ensisijaisesti niitä olisin tarvinnut lasten sijasta minä, mutta ei se mitään, kuka tässä kovin hyvään olisi tottunut. Pakkasimme mukaan suuren hoitolaukun ja kaiken sen, mitä 1-vuotiaiden kanssa saattoi tarvita matkalla niinkin kauas kuin Vantaalle – poislukien tietysti vaihtovaatteet, jotka unhottuivat eteiseen. Alkulämmittely jäi meiltä väliin, sillä lapsemme eivät olleet siitä oikein innoissaan. Kisojen käynnistyttyä tärkeintä kilpailuissa oli tietysti iloinen meininki ja osallistuminen. Siksi minua karvastelikin vain vähän se, että tajusin lasteni olevan joka vuosi ikäluokkansa nuorimpia edustajia ja täten tuomittuja… häviämään. Kaikissa lajeissa. Vaikka tietysti tärkeintä on osallistuminen. Mutta että häviämään. Kaikissa lajeissa.

Pituushypyssä juniorit leiskauttivat sallitussa myötätuulessa 34- ja 35-senttiset hypyt, mutta vastoinkäymiset alkoivat juoksupaikalla. Lähdössä toinen poika jäi hyörimään paikoilleen 10 sekunniksi. Toinen lapsi sentään pinkoi kevyesti talutettuna menemään, mutta harmillisesti kaatui aivan loppumetreillä häviten arvokkaita sekunteja. Ensi vuonna menee varmasti paremmin.

Seuraavana vuonna olimme tietysti mukana jälleen. Kaksivuotiaat ovat huomattavasti taitavampia kuin yksivuotiaat. Muun muassa kieltäytymään asioista. Yritin tänäkin vuonna maanitella lapsiani alkulämmittelyyn, mutta se ei nyt tullut kyseeseen, sillä olihan kentän toisella laidalla parkissa traktori ja telakone. Niitä olisi löytynyt myös kotinurkilta toisin kuin kertavuotista urheilujuhlaa, mutta perustelujani ei kuultu. Toinen poika osallistui pallonheittoon ja pituushyppyyn mallikkaasti, mutta toinen ilmoitti pituushyppypaikalla “Ei. Ei. Ei hyppää.” ja pallonheittopaikalla sanojaan säästellen pelkästään “EI”. Olimme siis toimittaneet lähtöä alkuvalmisteluineen ja matkoineen useamman tunnin vain todetaksemme, että “ei”. Kiittämättömyys on maailman palkka, opetti synkeämielinen äitini aikanaan ja totisesti oikeassa oli. Kun oli taas vuorossa jännittävin koetus, 20 metrin juoksu, olin valmistautunut jo suorituksen hylkäämiseen johtavaan käytökseen. Vaan toisin kävi. Eipäs-poika alkoi kuin alkoikin maleksia lähtömerkin saatuaan eteenpäin – joskin kaatui jälleen juuri ennen maaliintuloa – mutta aiemmin niin hymyileväinen veli oli päättänyt tuoda kuuluvasti julki kurjan elämänsä jämähtämällä lähtöviivalle. Oma motivointihalukkuuteni oli jo sulanut helteisen auringonpaisteen myötä, mutta kurttuisen ilmeeni aistinut puoliso sai houkuteltua tenäytyjänkin maaliin, ja vieläpä alle minuutin kisatuloksella. Mitalit tuli, mutta kukaan ei suostunut pitämään niitä kaulassa yhdenkään valokuvan vertaa. Ensi vuonna menee varmasti paremmin. Pakko mennä.

Ei mennyt. Kolmevuotiskisoissa ainoa alkulämmittelyyn perheestämme osallistunut olin minä, kun loput  edustajistostamme katseli hyppelehtimistäni kulmat kurtussa. Tällä kertaa kompastuskivi oli pallonheitto, jossa ainoastaan paikalla oleva muu väki sai minut pitämään suurin piirtein omana tietonani, mitä mieltä olin kotijoukkueeni urheiluhengestä. Kaksi ärisevää lasta päätyi murjottamaan vesiesteeseen, joskin vain toinen heistä kaatui täydestä vauhdista juostessaan esteen luiskaa alamäkeen. Kokoilin itseäni juoksualustan takakaarteen sisäradalla istuen ja mietin kaikkea puhetta siitä, miten hyvää mieltä urheilu ja yhdessä tekeminen tuo. Irvistin mielessäni ja lähdin ostamaan nakkisämpylöitä, sillä olimmehan visusti ohittaneet ajan, jolloin muksuille tarjottiin omasta kylmäkassista avokado-banaani-maitorahkavälipala. Kisat saatiin vietyä kunnialla loppuun ja alisuoritettu pallonheittotuloskin päätyi tilastoihin, ja… Ensi. Vuonna. Menee. Varmasti. Paremmin.

Ja sitten alkavat tämän vuoden olympialaiset. Neljävuotiaiden neljännet kisat. Tapahtuma, jolle en aseta yhtään odotusta. Pakkaan sadetakit, kurahousut, saappaat ja vaihtosukat. Sullon reppuun lahjontaan soveltuvia maissinaksuja ja kuplavettä. Kaksi pulloa. Kaksi täysin samanlaista pulloa. Lähden ajatuksesta, että kukaan ei starttaa juoksumatkalle, ja jos starttaa niin väärään suuntaan, ja jos oikeaan suuntaan niin kaatuen ja loukaten polvensa. Pituushypyssä tulee menemään hiekkaa kenkään ja se on paha. Kenkää tyhjentäessä sukka osuu maahan ja sekin on paha. Veljellä ei ole hiekkaa kengässä lainkaan, ja se on kaikista pahinta. Oletan ketsuppia putoavan jonkun paidalle, josta se tahrakatastrofista eskaloituneessa kähinässä siirtyy myös toisen paidalle. Paita pitää riisua, jolloin tulee kylmä, mutta uutta paitaa ei voi pukea, sillä siinä on hölmö kuva. Tähän olin siis varautunut ja metsään meni, sillä lapsista toinen kirmasi hyppäämään pituutta ja pyysi ottamaan siitä valokuvan samalla kun toinen poika jonotti pallonheittopaikalla reippaasti omaa vuoroaan ja nakkasi kaksi hienoa tuloskaarta. Juoksukisassa molemmat pojat starttasivat merkistä ja pinkoivat maaliin hyvillä mielin siitä huolimatta, että toisella oli hankaluuksia tuulen mukana lähtevän lippalakin kanssa. Mitaleita pidettiin kaulassa kaksi päivää ja niitä esiteltiin kaikille vastaantulijoille. Entä miten pärjäsin minä? Mielestäni mainiosti. Olin herättänyt, vaatettanut, ruokkinut, ajoittanut ja reitittänyt meidät lähtöviivalta maaliin, osallistunut perinteitä noudattaen alkulämmittelyyn aktiivisimpana perheestäni, ottanut pituushyppypaikalta ammattilaistasoisen videoinnin, jota kelpasi ylpeänä esitellä mummilassa ja sen lisäksi huomasin ajoittain jopa hymyileväni. Se on harvinaista. Kysykää vaikka mieheltäni, joka tätä lukiessaan todennäköisesti kylläkään ei hymyile ja viimeistään nyt haluaa täsmentää, että hänelläkin oli osuutensa asioiden järjestymisessä.

Tässä se oli. Täydellinen kisapäivä. Hyvää mieltä, juhlan tuntua, onnistumisen riemua pituushyppylankulla ja aamunkostea kisanurmi, joka kasteli itse puettujen vilkkulenkkareiden kärkiä. Päivänä jona ei riidelty siitä, että omissa lenkkareissa on kaksi tarraa ja veljen lenkkareissa vain yksi. Ihmeellinen moukarihäkki, tuulen mukana lähes lentoon lähtenyt leikkivarjo ja ne traktorit. Katsomon takana olevat parakit, jotka näyttivät vankiloilta ja joihin olisi ollut hauska juosta jos olisi uskaltanut, tai ainakin jos veli olisi juossut ensin. Kontrastina ne jokuset muut lapset, joilla ei ollut niin hyvä päivä. Pakkohan tässä on hymyillä.

Olisin niin kovin tyytyväinen, ellen tietäisi, että kasvavien lasten kiikkerien myötä- ja vastasuhdanteiden tiivistahtiset vaihtelut huomioiden ensi vuonna ei varmasti mene paremmin.

Kirjoittaja: Saara Sotala

Lähihoitajaopiskelijoita työssäoppimisjaksolle syksy 2018

Stadin ammattiopistossa on menossa perustason ensihoitaja koulutuskokeilu, josta opiskelijat valmistuvat lähihoitajiksi keväällä 2020. Opiskelijamme ovat ylioppilaspohjaisia ja aloittavat opintonsa nyt syksyllä 2018.

Syksyn aikana opiskelijamme tutustuvat niin teoria kuin käytännön tasolla terveeseen eri-ikäiseen ihmiseen. Yhtenä tutustumispaikkana olisivat TE pienten lasten perheet. Opiskelijamme olisivat perheissänne joka keskiviikko (viikoilla 37 – 41) n. 7 tunnin ajan, huomioiden perheen tarpeet ja tilanteet. Etusijalla ovat perheet, jossa on alle 1-vuotias lapsi/lapsia. Tämä on opiskelijoiden ensimmäinen työssäoppimisjakso, mutta ei vaadi teiltä arviointia.

Päätavoitteena on, että opiskelijat pääsevät tutustumaan lapsen hoitoon ja huolenpitoon kotiympäristössä.

Olisiko teillä mahdollisuus tarjota tällaista paikkaa opiskelijallemme? Jos on, pyydän lähettämään s-postia alla olevaan osoitteeseen ja kertomaan perheestänne.

Myös lisätietoja voi kysyä:

Sari Haajanen
Ensihoidon lehtori
Stadin ammattiopisto
sari.haajanen@edu.hel.fi
puh: 09-31081828

Darkest Minds

Darkest Minds
Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson
Käsikirjoitus: Chad Hodge (perustuu Alexandra Brackenin kirjaan)
Pituus: 104 min
K 12
Ensi-ilta 3.8.

Darkest Mindsissa mystinen lastentauti eliminoi jälkeläisistä heikoimpia ja jättää jäljelle vain vahvimmat, joille kehittyy yliluonnollisia voimia. Valtio pelästyy eriskummallisia taitoja ja jaotteleekin lapset kykyjensä mukaan värikoodein sekä sulkee heidät tarkoin vartioiduille leireille voidakseen valvoa heitä. 16-vuotiaan Ruby Dalyn (Amandla Stenberg) onnistuu kuitenkin paeta leiriltä, löytää joukko muita kaltaisiaan ja muodostaa täten uusi perhe, jossa lapset pitävät huolta toisistaan. Vai pitävätkö?

Alexandra Brackenin kirjaan perustuva Darkest Minds -elokuva jatkaa Nälkäpeli-, Outolintu– ja Labyrintti-elokuvasarjojen kaanonia. Kussakin saagassa joukko erilaisia nuoria joutuu selviämään tulevaisuuteen sijoittuvissa mitä ankeimmissa olosuhteissa omin voimin ja miettimään tarkoin, kehen kulloinkin voi luottaa. Darkest Minds tekee myös hienovaraisen nyökkäyksen niin Star Warsin jedivoimille kuin Harry Potterin taikamaailmallekin.

Darkest Minds käsittelee tarinassaan vahvasti myös värierottelua, jaotellaanhan lapset taitojensa mukaan eri värisiksi ja värinsä mukaan heitä myös kohdellaan. Stenbergin näyttelemä Ruby Daly on vaarallisin – ja kyvykkäin – kaikista, oranssi, ja selvitäkseen ylipäätään hengissä hän oppiikin piilottelemaan todellista väriään ja sekoittumaan vaarattomampien vihreiden massaan. Mutta kuinka kauan ihminen voi kieltää itsensä – ja miksi näin edes pitäisi joutua tekemään?

Tanskalaissyntyisen isän ja afrikkalaisamerikkalaisen äidin jälkeläisenä Amandla Stenberg lienee kohdannut ennakkoluuloja myös omakohtaisesti. Näyttelijä onkin ottanut näyttävästi kantaa niin kulttuuriperimätunnusmerkkien hyväksikäyttämisestä yleisesti popkulttuurissa kuin nimenomaan tummaihoisten naisten kohtelustakin.

Kuten Nälkäpelissä ja Outolinnussa, myös Darkest Mindsissa pääosaa esittääkin täten ilahduttavasti nuori nainen, joka lopulta löytää sisäisen vahvuutensa. Amandla (joka tarkoittaa zulujen kielellä “voimaa”) näytteli jo Nälkäpelissä nuorta Rue-tyttöä. Darkest Mindsin Rubyna Stenberg luo mainion esikuvan alkuun epävarmana, mutta hyväitsetuntoiseksi ja oikeutta rohkeasti puolustavaksi kehittyvänä nuorena yksilönä.

Kuten muutkin edellämainitut nuorten sarjat, myös Darkest Mindsin loppukohtaus antaa toivon jatkosta.

Kyllä lasten korville

Kun perheeseen kuuluu useampi lapsi, joista jokainen haluaa juuri samaan aikaan katsella omalta kännykältään omaa lempparivideotaan, yleinen hälytaso saattaa nousta yllättävänkin korkeaksi. Kuulokkeilla kuunneltaessa äänenvoimakkuus taas saattaa ehkä huomaamattakin nousta liian kovaksi käyttäjälle itselleen.

Kalifornialaisen Kenun nimenomaan lapsille suunnitelluissa On ear -tyypin Kenu Groovies -kuulokkeissa äänenvoimakkuus pysyy 85 desibelin alapuolella. Kuulokkeet ovat todella kevyet, helposti säädettävät ja kestävät. Korvakupit ovat pehmeät ja lasten mielestä asettuvat korville hyvin. Väreinä löytyy sininen, pinkki ja musta, joista valita juuri ne OMAT kuulokkeensa.

Omien huomioideni pohjalta ainoa miinuspuoli kuulokkeissa on niiden liukkaus. Sekä kuulokkeiden panta- että korvakuppiosa ovat melkoisen liukasta materiaalia ja pysyvät siten hieman heppoisesti pään päällä.

Kenu Groovieseissa on kuitenkin hyvänä lisänä, että äänen voi jakaa piuhalla kuulokkeesta toiseen. Jos siis vaikka kaksi haluaisikin kuunnella keskenään samaa videota, mutta kolmas ei.

Groovies Kids Headphones with Safe Sound and Sharelink™

BackGym -ryhtivaljaat

Huonon ryhdin vaikutuksen huomaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Niskaa, hartioita ja päätä särkee ja olo on muutenkin nuutunut. Kun muistaa oikaista selkäänsä, kääntää hartioitaan taaksepäin ja kohottaa päätään, olo on jo paljon reippaampi. Hyvässä ryhdissä hengityskin kulkee paremmin. Miksei ryhti sitten pysy hyvänä?

Pitkäaikainen istuminen näyttöpäätteen edessä lienee suurin syy ryhdin romahtamiseen. Kun keskittyy tekeillä olevaan työhön, ryhti pääsee lässähtämään kuin varkain. Jaloittelutaukojakaan ei muista pitää saati sitten vetreyttää hartioita.

Backgymin Ryhtivaljaat toimivatkin tässä oivana muistukkeena. Valjaiden tarkoitus on nimittäin vetää käyttäjänsä olkapäitä hieman taakse ja siten estää ryhdin lysähtäminen. Jokapäiväisellä valjaiden käytöllä olisi mahdollista treenata selän omia lihaksia hyvän asennon ylläpitämiseen.

Backgymin Ryhtivaljaita löytyy kolmea mallia; Classic, Sport ja Kids. Nimensämukaisesti Classic-malli on hyvä peruskäyttöön, Sport toimii suuremman joustavuutensa vuoksi vähän urheilullisemmassa menossa ja Kids on suunniteltu lapsille (joiden ryhtiin myös runsas istuminen on vaikuttanut viime vuosina hälyttävästi). Oikean istuvuuden vuoksi valjaissa on kiristystarrat sekä rintakehän että olkapäiden kohdalla. Olkapään kohdalla olevien tarrojen ympärillä on myös mukavan tuntuiset pehmikekankaat, tosin ne ovat omasta mielestäni ehkä hieman liian leveät.

Ryhtivaljaiden käyttö kannattaa aloittaa n. 15-30 minuutin ajalla, etteivät lihakset kipeydy ja jumiudu tottumattomuuttaan liikaa. Säännöllisesti käytettynä valjaiden vaikutuksen huomaa parempana asentona ja pirteämpänä mielenä.

https://ryhtivaljaat.fi/

Solo: A Star Wars Story

Solo: A Star Wars Story 
Ohjaus: Ron Howard 
Käsikirjoitus: Jonathan Kasdan & Lawrence Kasdan 
Pituus: 135 min 
Ikäraja 12
Ensi-ilta 23.5. 

 

Han Solo on yksi Star Wars -saagan mielenkiintoisimmista hahmoista. Itsenäisen omapäinen ja auktoriteetteja tottelematon tyyppi, joka ei millään muotoa tahdo ylleen sankarin viittaa, mutta väistämättä sen kuitenkin saa. Miten Hanista tuli Solo? Kuinka hän tapasi luottotoverinsa Chewbaccan? Ja miten Lando Calrissian lopulta hävisikään Millennium Falconin Hanille?

Ah, miten herkullisia vastauksia Ron Howardin ohjaama uusi sivupolkuelokuva, Solo: A Star Wars Story tarjoileekaan!

Etukäteen hieman pelkäsin, miten nuorta Hania näyttelevä Alden Ehrenreich selviytyy mahtavan Harrison Fordin varjossa, mutta vallan mainiostihan kaveri pärjää: juuri tuollainen pilkesilmäinen ja iloisen optimistinen veijarihan Han varmaan nuorena oli. Kunnes hänelle selvisi karusti, ettei kehen tahansa – edes niihin lähimpiinsä – aina kannata luottaa ja I have a good feeling about this -lausahdus muuttuikin I have a bad feeling about this -versioon.

Star Warsin maailma on kiitettävän tasa-arvoinen. Herkullisten mieshahmojen lisäksi kaukaista galaxia valloittavat myös hykerryttävän vahvat ja päättäväiset naishahmot, niin hyvisten kuin pahistenkin puolella: Leia, Padme, Jyn Erso, Rey, Kapteeni Phasma, Maz Kanata ja kaikki taitavat naiset niin lentäjien kuin sotilaidenkin riveissä.

Solossa Emilia Clarken esittämä Qi’rakin on mukavan monipuolinen ja kyseenalaistamattoman taitava selviytyjä – mikä onkin ominaisuus, josta seikkailuissa on eniten hyötyä. Donald Gloverin esittämän huikean muikean Lando Calrissianin naispuolinen – droidien vapautusta ja tasa-arvoa kovaäänisesti vaativa – L3-apupilotti on niin ikään ihan huippu tyyppi.

Kapakkakohtausten ilahduttavan monipuolinen ja kaikenkarvainen oliokaarti ansaitsee myös jälleen erikoismainintansa.

Juonellisesti Han Solon tarina kulkee sykähdellen selviytymisestä toiseen. Matkaan tulleita eittämättömiä mutkia selvitellään kulloinkin mukaan lyöttäytyneiden kumppanien kera. Vaikka maailma on pullollaan ilkeän omahyväisiä hyypiöitä, eikä raja hyvän ja pahan välillä ole aina niin selkeä, onneksi joukosta löytyy aina silloin tällöin joku, johon voi oikeasti turvata. Kuten Hanin Chewie, jota oivallisesti esittää Joonas Suotamo. Liekö Suotamon ansiota, että elokuvassa kuullaan myös puhtaasti suomenkielinen sana?

Han Solon tarina on mukaansatempaava ja varsin ilahduttava lisä Star Warsin polveilevaan maailmankaikkeuteen.

 

Tully

Tully 
Ohjaus: Jason Reitman 
Käsikirjoitus: Diablo Cody 
Ikäraja: 12 
Ensi-ilta 4.5. 

Kaksi lasta pienellä ikäerolla. Jälkimmäisellä diagnosoimatonta häiriökäyttäytymistä. Kolmas lapsi juuri syntymäisillään. Ja mieskin – vaikka tutun turvallisen rakas onkin – vain näpyttelee pleikkaa zombeja lahdatakseen.

Tully kertoo Marlosta (Charlize Theron), joka on hukkua äitiyden syvyyksiin. Onnekseen hän saa veljeltään lahjaksi yöhoitajan numeron. Tuhannen ja yhden yöherätyksen, imetyksen ja vaipanvaihdon jälkeen Marlo karistaa epäröintinsä ja kutsuu luokseen Tullyn (Mackenzie Davis). Kuin pelastava enkeli, Tully pitää vauvan lisäksi öisin huolta myös Marlosta.

Siinä missä Marlo on masentunut, kyllästynyt ja väsynyt, Tully on nuori, laiha ja loputtoman energinen, ymmärtäväinen ja fiksu. Sanalla sanoen ihanne. Tullyn avulla Marlo kuitenkin luovii itsensä kadun valoisammalle puolelle ja löytää valonpilkahduksia jälleen myös itsestään.

Kun oma keho ja mieli tuntuvat vierailta ja omaa onneaan on väsymykseltä mahdotonta nähdä, Tullyn kaltainen avustaja saattaa toimia ainoana oljenkortena. Jason Reitmanin ohjaama ja Diablo Codyn käsikirjoittama elokuva herättääkin pohtimaan, miten itse kukin voisi toimia parhaiten niin perheensä kuin myös – ja ehkäpä eritoten – itsensä suhteen. Ja miten tarpeellinen yöhoitaja oikeasti olisi juuri synnyttäneelle äidille.

Itselläni oli kovat odotukset Tullyn suhteen, ovathan sen tekijät aiemmin luoneet niinkin mahtihuipun elokuvan kuin Juno. Alussa Marlon masennus oli kuitenkin syöstä minut mukaansa, niin uuvuttavan realistisena se kuvattiin. Mutta loppupuolella junomainen käänne tapahtui: kuin taikasanasta koko elokuva sai uuden energian ja merkityksen. Hykerryttävän loistava ratkaisu.

Äitien- ja muidenkinpäiväelokuva.

(l to r.) Mackenzie Davis as Tully and Charlize Theron as Marlo star in Jason Reitman’s TULLY, a Focus Features release.

Ready Player One

Ready Player One 
Ohjaus: Steven Spielberg 
Käsikirjoitus: Zak Penn ja Ernest Cline 
Pituus: 140 min 
K 12 

Ernest Clinen bestseller-listoille kavunneeseen romaaniin pohjautuva Ready Player One sijoittuu vuoteen 2045. Ihmiset pakenevat tosimaailman masentavaa epätoivoa Oasikseen, virtuaalitodellisuuden ihmemaahan, jossa omaa peliavatartaan voi kehittää ansaitsemillaan krediiteillä, mutta jokainen häviö – ja varsinkin hahmon kuolema – tasaa tilit ja vie kaikki siihenastiset tienestit. Peli alkaa tosissaan, kun Oasiksen kehittänyt valloittavan höpsö nero, James Halliday (Mark Rylance), testamenttaa virtuaaliuniversuminsa ensimmäiselle pelaajalle, joka selvittää kolme arvoituksellista tehtävää ja löytää piilotetun “pääsiäismunan”.

18-vuotias supersankarin alter egolta kuulostava Wade Watts (Tye Sheridan) lähtee jahtiin koittaen olla klaaniutumatta, mutta päätyen sittenkin kimppaan neljän muun pelaajan kanssa. Peliavatarten taakse kätkeytyy kuitenkin todellisia ihmisiä todellisine puutteineen, eikä mikään – eikä kukaan – ole lopulta sitä, miltä näyttää. Ja hei, eihän peli olisi mitään ilman mahdottomalta tuntuvia haasteita, sydäntätykyttävää kuolemanvaaraa ja armottomia pahiksia.

Miten riemastuttava Steven Spielbergin uusin ohjaustyö onkaan!

Elokuva toimii samantapaisesti kuin Robert Zemeckisin Paluu tulevaisuuteen -trilogia ja Marvelin Guardians of the Galaxy-duo, pelihahmojen upeassa animoinnissa on samankaltaisuutta James Cameronin Avatarin kanssa. Ready Player One on kuitenkin oma mahtava miksauksensa maanmainioita musiikkiraitoja, nostalgisia 80-luvun popkulttuuriviiteitä ja sekä entis- että nykyajan pelitodellisuutta.

Elokuva aiheuttaakin kurkussa kuplivia ilonkiljahduksia sekä vanhemmissa että lapsissa, sillä tämä jos mikä, on elokuva, jota voi käydä katsomassa lastensa (niiden teinienkin) kanssa. Vaikka rainassa on vauhdikasta menoa ja ainakin riittävästi räjähtelyä, se on oikea hyvänmielen elokuva; teatterista poistuu innostunein mielin ja hymy huulilla. Enpä muista, milloin viimeksi olisin itse innostunut jostain leffasta näin kovasti.

Ihanaa, että elokuvassa on myös opetus: vaikka virtuaalimaailma näyttää loputtomine mahdollisuuksineen äärimmäisen houkuttelevalta, Playerissä muistutetaan kuitenkin tosimaailman olevan ainoa paikka, jossa voi syödä kunnon ruokaa.

Opiskelijoita perheisiin työssäoppimisjaksolle

Tarvitsetteko apukäsiä monikkoperheeseenne?

Opiskelijoiden työssäoppiminen perheissä

Keväällä 2018 Suomen Diakoniaopistossa on lähihoitajiksi opiskelevalla nuorisoasteen ryhmällä lapsi- ja perhetyön valinnainen opintokokonaisuus. Tähän opintokokonaisuuteen liittyy työssäoppiminen lapsiperheissä. Etsimme helsinkiläisiä lapsiperheitä, joissa opiskelijat voisivat olla työssäoppimassa. Enemmistö opiskelijoista asuu Helsingissä, mutta mahdollisesti joitakin opiskelijoita voi olla Espoosta tai Vantaaltakin. Toivomme perheiden olevan tavallisia lapsiperheitä, jotka olisivat hyviä ja turvallisia oppimispaikkoja opiskelijoille.

Toivomme, että avun tarve perheessä on sellainen, että opiskelija voi oikeasti olla avuksi. Perheessä voi olla myös erityistä tuen tai avun tarvetta, mutta vaikeudet tai ongelmat perheessä eivät kuitenkaan saa olla liian haastavia nuorelle lähihoitajaopiskelijalle (esim. vakavat päihde- tai mielenterveysongelmat vanhemmalla). Etusija on niillä perheillä, joilla ei ole muuta apua kyseisinä päivinä käytettävissään. Perheiden valinnassa huomioidaan myös opiskelijoiden ja perheiden asuinpaikka

Lapsi- ja perhetyön valinnaiseen opintojaksoon liittyvä perheissä oppiminen tapahtuu ajalla 4.4. – 24.5.2018. Työpäiviä perheessä on yhteensä 18. Opiskelija työskentelee perheessä kahtena tai kolmena päivänä viikossa. Työpäivien pituus on 7 h sisältäen ruokahetken. Perheissä työskentely tapahtuu arkipäivinä päiväsaikaan .

Lapsi- ja perhetyön työssäoppimispäivät keväällä 2018:

  • Ke + to 4 – 5.4.2018 (2 pv)
  • Ti + ke + to 10 – 12.4.2018 (3 pv)
  • Ke + to 18 – 19.4.2018 (2 pv)
  • Ti + ke + to 24 – 26.4.2018 (3 pv)
  • Ke + to 2 – 3.5.2018 (2 pv)
  • Ti + ke 8 – 9. 5. 2018 (2 pv)
  • Ti + ke + to 15 – 17.5.2018 (3 pv)
  • Ti + Ke + To 22 – 24.5.2018 (3 pv)

Yhteensä 20 päivää

Opiskelijat ovat kolmivuotisen lähihoitajakoulutuksen perusopintojen loppuvaiheessa (opiskelleet lähes kaksi vuotta). Opintojakso liittyy vapaasti valittaviin opintoihin – opiskelija on itse valinnut lapsi– ja perhetyön opintojakson itselleen. Ryhmässä on mukana myös maahanmuuttajataustaisia opiskelijoita. Opiskelijoita ryhmässä on noin 15-20.

Opiskelijat osallistuvat perheessä lasten hoitoon ja kasvatukseen ja tekevät kaikenlaisia arkiaskareita perheessä. Ajatuksena on, että opiskelija tukee perheen arjen sujumista ja oppii lähihoitajan työssä tarpeellisia taitoja. Siksi tarkoituksena on keskittyä enemmän hoito-, kasvatus- ja kuntoutustyön valmiuksien lisäämiseen, eikä esimerkiksi hyödyntää opiskelijaa suursiivouksien tekemisessä.

Perheen vanhemmalla on koko ajan vastuu opiskelijan ohjaamisesta työtehtävissä. Myös vastuu työskentelystä – mm. perheen lasten hoidosta – on siten koko ajan vanhemmalla. Siksi toisen vanhemmista tulee olla työssäoppimisen päivinä kotona ohjaamassa opiskelijaa. Opiskelijoilla on jo jonkin verran aiempaa kokemusta lasten parissa työskentelystä (esim. päiväkodista).

Jakson alkaessa opiskelijat laativat omat tavoitteensa työssäoppimiseensa yhdessä perheen vanhemman kanssa (lomakepohja). Perheiltä edellytämme opiskelijan työn jatkuvaa ohjaamista ja palautteen antamista jakson aikana suullisesti sekä jakson päättyessä arviointia kirjallisesti (valmiin lomakkeen täyttö).

Perheessä oppimisen yleiset tavoitteet ovat, että opiskelija

  • Tutustuu perheeseen ja sen jäseniin ja harjaantuu vuorovaikutuksessaan perheen lasten ja aikuisten kanssa
  • Osallistuu perheen arkeen ja siihen liittyviin kodinhoidollisiin tehtäviin
  • Havainnoi lasten ja aikuisten toimintaa ja rooleja perheessä
  • Osallistuu perheen lasten hoitoon ja kasvatukseen
  • Työskentelee suunnitelmallisesti ja arvioi palautteen avulla omaa toimintaansa

Opiskelijoilla on oppilaitoksen puolesta tapaturmavakuutus. Lisäksi suosittelemme, että perheellä on voimassa kotivakuutus mahdollisten esinevahinkojen varalta, koska vastuu opiskelijan työskentelystä ja ohjauksesta on vanhemmalla.

Hakemuksen voi toimittaa mahdollisimman pian sähköpostitse 

Opettaja Jouni Soininen jouni.soininen@hdl.fi

Hakemuksessa tulee olla seuraavat tiedot: 

  • Tieto, miksi perhe haluaa ottaa opiskelijan harjoittelemaan
  • Millaisia tehtäviä opiskelijalle olisi perheessä tarjolla
  • Vanhempien nimet, iät, ammatit, kumpi kotona
  • Yhteystiedot perheeseen: Puhelin, sähköposti, katuosoite
  • Tieto, missä kaupungissa ja kaupunginosassa osoite sijaitsee
  • Muut perheenjäsenet (lapset ikineen + lemmikit)
  • Tieto, jos perheessä on erityistä tuen tarvetta tai muita huomioitavia asioita (esim. allergioita tms.)

Lähetämme kaikille hakeneille sähköpostitse tiedon siitä, onko perhe tullut valituksi opiskelijan työssäoppimisperheeksi. Aiempina vuosina hakijoita on ollut selvästi enemmän kuin opiskelijoita. Tieto valinnoista perheille saadaan viimeistään perhetyön valinnaiskurssin alkaessa viikolla 13.

Terveisin Suomen Diakoniaopiston opettajat:

Jouni Soininen
050 -310 3447
jouni.soininen@sdo.fi

Suuri Pähkinäryöstö 2

Suuri Pähkinäryöstö 2
Ohjaus Cal Brunker
Kesto 91 min
K 7
Ensi-ilta 2.3. 

Pari vuotta sitten valmistuneessa Suuressa pähkinäryöstössä Kärtsy-orava suunnitteli paikallisen pähkinäkaupan ryöstöä kotipuiston ruokavarastojen niukennettua.
Elokuvan kakkososassa hulvattoman huoleton Kärtsy-orava on tottunut hylätyn pähkinäkaupan varaston yltäkylläiseen antiin. Laiskanpulskeat eläintoverit nauttivat joutilaasta elämästä, jossa ruoan eteen ei tarvitse tehdä mitään – muuta kuin avata suunsa. Järkevä Anni-orava taas pyrkii ylläpitämään ystäviensä luontaisia vaistoja ja saamaan heidät takaisin oikeaan elinympäristöönsä, keskuspuistoon.
Kun pähkinävarasto pahaksi onneksi kuitenkin räjähtää ja ilkeä pormestari kaavailee tuottamattoman puiston tilalle miljoonia tahkoavaa huvipuistoa, seikkailu pääsee käyntiin. Popcornit poksahtelevat, elukat lentelevät ja kallisarvoisia kulhoja räsäytteleviä takaa-ajokohtauksia riittää.

Tarinassa löytyy selkeitä rooleja: mistään stressaamaton mutta lopulta velvollisuutensa täyttävä Kärtsy, järkevä ja kekseliäs Anni, ikuisesti uskollinen Buddy-rotta. Turvallisuudesta vähät välittävä ja rahanahne pormestari sekä tämän samanmoinen tytär asettuvat luonteikkaaksi vastukseksi.

Nopeiden jalkojensa, terävien hampaidensa ja ennen kaikkea kekseliäisyytensä ja joukkoylivoimansa avulla eläimet käyvät taistoon kotipuistonsa puolesta. Vaikka elokuvan pääpaino on eteenpäin rynnivien tapahtumien lähes taukoamattomassa kavalkadissa, sen perimmäinen sanoma lämmittää aikuiskatsojaakin. Ystävyys ja yhteen hiileen puhaltaminen kannattaa. Eikä se joutilaanakaan olo lopulta niin lystiä ole.

Lapsiraatilaisten mielestä elokuva toki oli hyvä juurikin sen vauhdikkuuden takia, tapahtumia ei tarvinnut odotella turhaan. Plussaa myös elokuvan kestosta, sillä juonenkäänteen käänteillä ei venytetty turhia minuutteja. Ja vuoristorata-ajot ovat aina toimivia.

Coco

Coco 
Ohjaus: Lee Unkrich (Toystory 3) 
Käsikirjoitus: Adrian Molina & Matthew Aldrich 
K 7 
Ensi-ilta 16.2.2018 

Disney-Pixarin uusin elokuva Coco kertoo nuoresta Miguelista, jolle musiikki on henki ja elämä. Harmi vain, että musiikki on menneisyyden tapahtumien vuoksi Miguelin suvussa täysin kielletty. Suutarisuvun vesa tahtoo kaikesta huolimatta tavoitella unelmaansa ja tarttua hetkeen, jopa perhesiteiden kustannuksella.

Meksikolaisen Kuolleiden päivän koittaessa ja kynttilöiden syttyessä, raja tämän ja tuonpuoleisen välillä aukeaa. Edesmenneet pääsevät käymään elävien puolelle, kunhan tällä puolen vain on joku, joka heidät muistaa. Saadakseen soittaa musiikkia, Miguel päätyy seuraamaan idoliaan, maailman mahtavinta muusikkoa, Ernesto de la Cruzia, Kuolleiden maahan asti. Mutta voiko niin päin kulkea – ja pääseekö elävä(nä) sieltä takaisin?

Meksikolaisten Kuolleiden maa on yltäkylläinen iloisuuden tyyssija, värikäs ja eloa tulvillaan. Paitsi niille, jotka ovat unohtumassa; niille, joista kukaan ei kerro tarinoita Elävien puolella. Miguel tutustuu Vainajalassa hulvattomaan Hectoriin ja parivaljakko tekee vaihtokaupan auttaakseen toisiaan.

Coco vie vastustamattomasti mukanaan meksikolaiseen kulttuuriin, jossa perhe on kaikkein tärkein. Ja musiikki. Ja ruoka. Ja naiset ovat vahvoja ja periksiantamattomia.  Coco on huikean herkullista silmän- ja korvanruokaa. Elokuvan musiikkiesitykset ovat tunnetta tulvillaan ja sekä tietyt henkilöhahmot että laajakulmakuvaukset saavat leuat loksahtamaan ihastuksesta.
Muutamat elokuvan hymähdyttävät luujalkavitsit (hehe) eivät aivan täysin osu maaliinsa, mutta koskettavuudessaan tarina on vavahduttava. Nenäliinat mukaan.
UNLIKELY DUET — In Disney•Pixar’s “Coco,” aspiring musician Miguel (voice of Anthony Gonzalez) teams up with charming trickster Hector (voice of Gael García Bernal) on a life-changing journey through the Land of the Dead. Directed by Lee Unkrich, co-directed by Adrian Molina and produced by Darla K. Anderson, Disney•Pixar’s “Coco” opens in U.S. theaters on Nov. 22, 2017. ©2017 Disney•Pixar. All Rights Reserved.

 

-Anne Muhonen

Ballerina

Ballerina
Ohjaus: Éric Summer, Éric Warin
Käsikirjoitus: mm. Éric Summer
K 7, pituus 87 min
Ensi-ilta 25.12.

Nuori Félicie karkaa orpokodista ystävänsä Victorin kanssa Pariisiin, tuohon rakkauden, valon – ja pulujen kaupunkiin. Tanssimisesta aina haaveillut tyttö löytää tiensä Pariisin tanssiakatemiaan ja pääsee pienen vilpin kautta koe-esiintymään jopa Pähkinänsärkijän Klaran rooliin. Harjoittelu ei kuitenkaan ole helppoa; ilkeät ihmiset, fyysiset rajat ja mielen epätoivo valtaavat sijaa – mutta onneksi Félicie saa karatekid’mäistä valmennusta aikoinaan tanssijana toimineelta Odettelta.

Ballerina on juoneltaan melko perinteinen elokuva. Haasteita riittää, mutta ne on tehty voitettaviksi; kova työ ja unelmiinsa uskominen palkitsevat; ja lopulta hyvä voittaa pahan. Tarina on samalla myös hyvin samaistuttava ja heikomman puolelle asetutaan kyselemättä.

Ulkoasultaan elokuva on upea. 1800-luvun lopun Pariisi, jossa Eiffel-torni ja Vapaudenpatsas ovat vasta rakenteilla näyttäytyy – varsinkin iltavalaistuksessaan – taianomaisena. Elokuvan yksityiskohtiin on kiinnitetty ilahduttavasti huomiota, eivätkä hahmotkaan ole vain kuvankauniita kiiltokuvia vaan jokaisella on luonnetta tuovia erityispiirteitä.

Elokuvateatterista poistutaan tutuhameista ja kärkitossuista haaveillen.

– Anne Muhonen

Star Wars VIII: The Last Jedi

Kauan sitten, kaukaisessa galaxissa Pimeän puolelle kääntyneen Jediritarin, Anakin Skywalkerin, kaksosjälkeläiset Luke ja Leia pyrkivät edelleen pitämään maailmankaikkeutta Voiman tasapainossa.

Star Wars -saagan kolmannen trilogian toinen osa, The Last Jedi, jatkuu periaatteessa siitä, mihin VII-episodissa (The Force Awakens) kaksi vuotta sitten jäätiin: jedimäisiä piirteitä itsestään löytänyt nuori Rey (Daisy Ridley) odottaa erakoksi kääntyneeltä mestari Luke Skywalkerilta (Mark Hamill) apua galaksien tasapainoa järkyttävää pahuutta vastaan.

Kuten J.J. Abramsin ohjaaman The Force Awakensin nimikin kertoo, seiskassa päästiin oikeastaan vasta uuden trilogian lähtökuoppiin. The Last Jedin ohjannut ja käsikirjoittanut Ryan Johnson kuljettaa tarinakapulaa oivallisesti eteenpäin. Toivo menetetään useaan otteeseen ja Pimeä puoli houkuttaa itse kutakin. Onneksi kaikki olevainen pyrkii kuitenkin tasapainoon ja Valollakin on vetovoimansa. The Last Jedi onkin hyvän ja pahan tempoilussaan mukavan monipuolinen ja pitää ennalta-arvaamattomuutensa loppuun asti.

Episodissa on useita mainioita roolihahmoja, joita seurataan tasavertaisesti. Reyn ja Luken paikoin perin hupaisaakin kanssakäymistä rytmittävät upean Leian (Carrie Fisher) johtaman kapinaliikkeen räjäyttävät taistelut Ensimmäistä Ritarikuntaa vastaan tähtien välisessä avaruudessa. Nuorena väärinymmärretty ja isoisäänsä (Darth Vaderia) sairaalloisesti ihannoiva Kylo Ren (Adam Driver) herättää niin sääliä, myötätuntoa kuin vihaakin – aivan niin kuin kunnon pahishahmon tuleekin. Ritarikunnan pääpaholaisen, Snoken (Andy Serkis) kohtalokin on hykerryttävän oikeutettu.

Star Wars: The Last Jedi..General Leia ..Photo: Lucasfilm Ltd. ..© 2017 Lucasfilm Ltd. All Rights Reserved.

Seiskasta tutut hieman höpsö Finn (John Boyega), uhkarohkeakin Poe (Oscar Isaac) ja uusi sydämellinen hahmo Rose (Kelly Marie Tran) lunastavat paikkansa Voiman etujoukoissa. Herkullisen, hieman hansolomaisen vivahteen elokuvaan tuo Benicio del Toron DJ, eikäpä pidä unohtaa suomalaisen Joonas Suotamon roolia jättimäisenä Chewbaccana. Ja droidipallo BB-8 on yhä edelleen hauskan tehokas. Star Wars on tunnettu myös mitä merkillisemmistä olennoistaan, joita löytyy useampaakin lajia uusimmassakin episodissa.

Star Wars: The Last Jedi..L to R: Chewbacca with a Porg..Photo: Lucasfilm Ltd. ..© 2017 Lucasfilm Ltd. All Rights Reserved.

Visuaalisesti The Last Jedi on silmiähivelevä. Näyttävät räjähdykset, kauniit aurinkojenlaskut ja paikoin hyvinkin teatterilliset näyttämöt vievät mukanaan. Kaikesta päätellen VIII on tehty perinteitä kunnioittaen, uutuudenviehätystäkään unohtamatta. Kahden vuoden päästä ilmestyvää IX-osaa on hyvä odotella.

-Anne Muhonen

Kuralätäköstä teatteriin

Aamupäivä vieteltiin kuralätäköissä. Kasteltiin ja kurattiin itsemme sukkia ja nenänpäätä myöten. Sitten katsahdus kelloon ja huomattiin, että sehän pitäisikin olla jo teatterikunnossa.
HMP on ihan loistava, sillä se pitää meidät kuralätäkköjen vastapainona kulttuurissa kiinni. Kuinka monta teatteriesitystä olisi jäänyt näkemättä ja kokonaan huomaamattakin ilman HMP:n teatteritarjontaa? Kuranaamaiset lapsenikin tuntuivat varsin kulttuureilta kertoessaan teatteri Hevosenkengästä kuin omasta olohuoneestaan. Toinen aikoi varustautua samalla mekollakin kuin viime kerralla – tosin se oli mennyt jo pieneksi tovi sitten. Toinen muisteli jäätelöä ja mietti, että vieläköhän siellä on samat jäätelöt tarjolla. Ja olihan ne.
Siinäpä sitten kiireellä kuorittiin kuraiset kerrokset poissa ja hoputin pukemaan jotain siistimpää päälle ja käymään vessassa ennen lähtöä. Ja niinhän siinä taas kävi, että Järvenpäästä Espooseen ajeltiin lapset siisteinä takapenkillä ja äiti sadetakissa ja kauheassa pissahädässä ratin takana.
Perille päästiin ja kuinka kotoisalta se tuntuikaan. Ei pelkästään sen takia, että tilat ja käytänteet ovat tulleet tutuiksi aiemmasta, vaan myös siitä syystä, että tupa täyttyi vanhoilla tutuilla monikkoperheillä & kuulumisten vaihto raikasi ennen teatteriesitystä.
Kuinkas sitten kävikään niille jäätelöille? Kello soi merkiksi, että esitys on alkamassa ja tulisi siirtyä salin puolelle, jonne kuitenkaan ei jätskiä saanut viedä. Sanoin lapsille, että syökääpä loppuun vain ihan rauhassa. Sen verran oli kummallakin jännitystä vatsanpohjassa ja kellon aiheuttamaa paniikkia, että puoleksi haukatut jäätelöt suorastaan lensi roskiin ja askeleet lähti rientämään salin puolelle. Mahaa kipristi kummallakin ennen esityksen alkua.
Maukka ja Väykkä olivat meille uusia tuttavuuksia.  Esityksen aikana parit naurunremakat ja kysymystulvat valtasivat salin. Vaikka kaikki esityksen jutut eivät vielä auenneet meidän muksuille, niin annoimme niiden mennä suosiolla ohi ja naureskeltiin nakupellepatsaalle vielä hyvä tovi sen esiintymän jälkeenkin. Jäipähän hyvä fiilis kaikille ja halu tulla uudestaan.  Vielä ei rohkeus riittänyt kaverikuvaan Maukan ja Väykän kanssa. Askel kerrallaan – kohti kuralätäkköjä ja teattereita!

Tervetuloa perhevalmennuksiin

Jos yllätyitte ultrassa ja saitte kuulla odottavanne useampaa kuin yhtä lasta, niin lämpimästi tervetuloa Helsingin Seudun Monikkoperheet ry:n perhevalmennuksiin!

Perhevalmennukset järjestetään Naistenklinikalla, iso luentosali, klo 17-19:30. Kevään 2017 alustavat ajankohdat ovat

24.1. ja 31.1.
14.3. ja 21.3.
23.5. ja 31.5.

Ensimmäinen ilta on asiantuntijailta ja toinen vertaistuki-ilta.

Seuraa myös https://www.facebook.com/hmp.monikkoperhevalmennus/, siellä ilmoitetaan tulevista valmennuksista.

Kaksosäidit katsomassa Tuplana

tuplana

Kansallisteatterin Lavaklubilla oli torstai-iltana 20.10. sekä lavalla että katsomossa kaksosäitejä. Lisäksi toki yleisössä paljastui istuvan myös kaksosia, niiden isovanhempia ja isiäkin…Näyttelijä Marjaana Maijalalla ja Johanna Kokolla on molemmilla kaksoset, 2,5- ja 5,5-vuotiaat. Kansallisteatterin johtaja pyysi näytteleviä tuplaäitejä kirjoittamaan meidän muiden kaksosten kanssa tekemisissä olevien iloksi, ja omaksitunnoksi, näytelmän.

Kirsi Liimataisen ohjaama tarina kertoo sekä äidin että lapsen näkökulmasta, millaista on arki kaksosuudessa odotusajasta kaksossisaren kuolemaan. Jokainen löytää tarinasta jotain, mitä peilata omaan arkeensa, vaikkei kaksosia lähipiirissä olisikaan. Eniten tarina kuitenkin koskettaa henkilöitä, joilla on juuri omat kaksoset tai kaksossisarus vierellään.

Millaista oli odotusaikana, kun vatsa vain kasvoi ja kasvoi, ja ulkopuoliset huomauttelivat jo sen koosta tai sanoivat osanottonsa tuplavahingosta. Miten arki oli karua alkumetreillä, kun päivät ja yöt olivat loputonta lastenhoitoa täynnä vain kotona: syöttämistä, likapyykkiä, vaippoja, ruokaa, kakkaa, itkua, imetystä, räkää, korvatulehduksia,… Lapset taistelevat tilasta ja huomiosta ja äitinä et tiedä, miten jaat huomion molemmille tasapuolisesti, sallit yksilöllisyyden, hyväksyvät kaiken samanlaisuuden ja kaksin kappalein, etsit erilaisuutta. Löytävätkö lapset oman paikkansa yhteiskunnasta ja kuinka kiinni toisissaan he ovat vielä aikuisenakin?

Kaksoslasten keskinäinen suhde on yleensä aivan omaa luokkaansa ja se tulee ilmi hyvin myös näytelmässä. Miten paljon toista inhotaankaan, mutta vielä enemmän rakastetaan. Halutaan jakaa kaikki sisaren kanssa, mutta ollaan silti mustasukkaisia aivan kaikesta, mitä toisella on. Suhde vanhempiin, poika- ja tyttöystävät ja yleensä omat kaverit, ulkonäkö, koulumenestys, harrastukset, kummitädit, aikuisena sitten vanhemmista välittäminen ja huolehtiminen… Kumpi kuolee ensimmäisenä ja kumpi joutuu senkin kärsimään sitten yksin! Mistä vain saa riidanaiheen rakennettua kaksosten kesken. Koska niin paljon rakastetaan sitä toista puolikasta.

Tuplana-näytelmä todella herätti ajatuksia kaksosuudesta – ei vain äidin, vaan myös kaksoslapsen omasta näkökulmasta.
Jäljellä olevat näytökset Helsingin Kansallisteatterissa ovat 25.10. ja lisänäytökset 1.11., 14.1., 18.1. ja 24.1. Vielä ehdit siis sinäkin – suosittelen! Suunnitelmissa on myös lähteä kiertueelle muihin Suomen teatteri- ja kaksoskaupunkeihin lähitulevaisuudessa.

Haetaan nuoruuikäisten monikkolasten vanhempia haastateltavaksi

Etsimme vapaaehtoisia nuoruusikäisten monikkolasten vanhempia haastateltaviksi opinnäytetyöhömme. Opinnäytetyömme aiheena on nuoruusikäisten monikkolasten vanhempien vertaistuen tarve.

Opiskelemme Porvoon Laurean ammattikorkeakoulussa terveydenhoitajiksi. Opinnäytetyön tarkoituksena on haastatella vanhempia murrosikään liittyvistä haasteista, sekä vanhempien mietteistä vanhempien väliseen vertaistukeen liittyen. Tarkoituksena ei ole keskustella perheen arkaluontoisista asioista.

Tavoitteenamme on löytää noin kuusi haastateltavaa vanhempaa, joiden monikkolapset ovat yli 15 vuotiaita. Monikkolasten vanhemmat voivat osallistua haastatteluun yhdessä tai yksin. Haastattelut toteutetaan yksilöhaastatteluina. Haastattelut tullaan nauhoittamaan, mutta ne toteutetaan luottamuksellisesti eikä haastateltavien henkilöllisyys tule ilmi opinnäytetyössämme.

Haastattelut tullaan suorittamaan joulukuun alussa 2016. Haastatteluihin olisi syytä varata noin puolitoista tuntia. Lähtökohtaisesti etsimme haastateltavia Uudenmaan- ja Kymenlaakson alueelta. Voitte esittää toiveita haastattelupaikan suhteen. Olemme valmiita joustamaan aikatauluissa.

Mikäli olet kiinnostunut osallistumaan opinnäytetyöhön tai haluat lisätietoja, voit ottaa yhteyttä sähköpostilla.

Ystävällisin terveisin

Monika Järvinen ja Salli Harju
salli.harju@student.laurea.fi

Voiko tietokonetta huijata identtisyydellä?

Yhdennäköisyydestä voi olla iloa ja jopa tieteellistä hyötyä myös aikuisiällä. Me saimme kutsun osallistua testiin, missä kokeiltiin kykeneekö maksujärjestelmän yhteyteen asennettu kamera tunnistamaan identtiset kaksoset toisistaan livetilanteessa. Uniqul, yritys joka testin suoritti, on kehittänyt maailman ensimmäisen kasvojentunnistukseen perustuvan järjestelmän. He ovat tehneet tietokantatestejä kaksosilla, ja nyt oli aika testata ohjelman toimivuus elävillä kaksosilla – ja me pääsimme koekaniineiksi!

Lapsena oli useimmiten hauskaa, kun meidät iloisesti sekoitettiin toisiimme; kävimme päiväkodista lähtien opintaivalta yhdessä aina ylioppilaaksi asti, joten monia yhteensattumia syntyi vuosien varrella. Yleensä nämä olivat luonteeltaan harmittomia ja jopa hyödyllisiäkin, kuten kerran yläasteella joululomalta koulunpenkille palattuamme, tuli maantiedonopettaja meiltä kysymään, että onko meitä todella kaksi? Hän oli koko syksyn luullut, että yksi ja sama oppilas on todella aktiivinen tunnilla, ja kun arvosanojen annon aika tuli, ei hän voinut uskoa papereitaan, että meitä olikin kaksi samalla sukunimellä. No, ei auttanut muu kuin antaa meille molemmille tuo ysin arvosana.

Tietokoneen huijaaminen onkin sitten vaikeampaa. Nykyisellä kameratekniikalla pystytään kasvojenpiirteiden avulla erottamaan henkilö toisesta, vaikka he olisivatkin hyvin samannäköisiä. Vähän niin kuin sormenjäljet, ne ovat kaksosillakin erilaiset. Emme siis pystyneet huijaamaan tätä kasvojentunnistusohjelmaa. Liekö vaikuttavana tekijänä se, että meistä toinen on vasen- ja toinen oikeakätinen – ovatko kenties kasvojenpiirteemmekin peilikuvat?

Toiset identtiset kaksoset voivat ikäännyttyään muuttua ulkonaisesti ympäristön ja elintapojen vaikutuksen myötä. Meillä nämä muutokset ovat olleet kovin pieniä, ja monet menevät edelleen iloisesti sekaisin kumpi on kumpi. Samanlaiset eleet, ääni, tapa puhua ja tietenkin samanlainen pukeutumistyyli edesauttavat hämäännystä. Puhumattakaan jos sekannuksen uhri ei tiedä, että on olemassa kaksoisolento.

Jos kiinnostuit osallistumaan kaksoisolentosi kanssa kaksostestiin, ota yhteyttä: oscar.tuutti@uniqul.com

Kirjoittanut Riina Öhman

Kaksostestissä

Tessa ja Riina hauskassa kaksostestissä.

 

Apukäsiä monikkoperheisiin

Stadin ammattiopistossa syksyllä aloittava ryhmä lähihoitaja/ perustason ensihoitaja -opiskelijoita olisi innostuneina tulossa auttamaan monikkoperheiden arkea.

Ajankohta on keskiviikot viikoilla 35-41 eli 31.8-12.10.2016

Mahdollisuus on ottaa opiskelijoita koko ajanjaksolle koko päiväksi tai aamupäivä/ iltapäivä.

Lähihoitajaopiskelijat tulevat perheisiin pareittain ja apukäsiä saa noin 10-12 perhettä.

Ilmoittautumiset sähköpostilla pe 12.8 mennessä osoitteeseen anne.naakka@stadinao.fi. S-postiin aiheeksi: TOP-JAKSO MONIKKOPERHEISSÄ. Tietoihin: perheen lapsimäärä, lasten iät, mahdolliset erityishuomioitavat asiat, TOIVE HOITOAJASTA (ap / ip/ koko päivä) sekä yht.tiedot (osoite, jotta tiedetään sijainti sekä puhelinnumero).

Saatuaan perheiden tiedot ja yhteystiedot opettaja Anne Naakka ohjaa sopivat opiskelijat ottamaan suoraan yhteyttä perheisiin ja sopimaan asiasta.

Seikkailupuisto Korkee

”Syökääpä nyt että jaksatte tänään seikkailla!” – näin totesin ennen seikkailupuistoon lähtöä. No eihän ne tietenkään syöneet. Jo kait niitä jännittikin niin paljon, että mahaan ei paljon perhosten joukkoon mitään voinut tiputtaakaan.

Se oli puolen tunnin ajomatka Mustikkamaalle yhtä kysymystä täynnä; Lähinnä kylläkin ohi ajelevista poliisiautoista, kuin tulevasta koitoksesta seikkailupuisto Korkeessa. Perille päästiin ja jätettiin mies parkkipaikkaa etsimään ja noustiin lasten kanssa kyytistä suoraan lipunmyyntiluukulle.

Oli aika hiljaisia nämä minun 4-vuotiaat seuralaiset siinä vaiheessa. Meinasin ehdottaa vessassa käyntiä, mutta vessat olivat epäkunnossa, joten enpä muistuttanut asiasta, vaan siirryttiin suoraan varusteita hakemaan. Kun katsoin lapsiani samalla, kun heille varusteita puettiin päälle ja toinen oli aivan vakavana ja toinen yritti jotain pelonsekaista hymynkaretta saada aikaiseksi, niin mietin kyllä, että mitähän tästä loppujen lopuksi tulee.

Siinä vaiheessa kun meille infottiin, että miten turvaköysien kanssa toimitaan ja lapset olivat nousseet jo ensimmäiselle kantoradalle, niin huomasin, että tyttärenikin pelonsekainen hymynkare oli hävinnyt. Poikaa ei naurattanut, mutta päättäväisesti hän lähti kulkemaan kädestä pitäen ensimmäistä siltaa ylittäen. Kun hän oli päässyt loppuun, lähdin auttamaan tytärtäni saman sillan ylityksessä. Ja sitten se tuli. Lohduton itku tyttäreni suusta, josta pystyi vain erottamaan sanat ”lähdetään kotiin” ja ”minua pelottaa”. Totta kai samanaikaisesti poikani oli halukas jo siirtymään seuraavalle sillalle, mutta ei uskaltanut yksin ja komennot kuului, että äiti tänne ja heti. Siinä komentojen ja itkun puolivälissä mietin, että miten nyt handlaan tämän homman, että saan edes jonkun hiljaiseksi ja tyytyväiseksi, koin kyllä pitkästä aikaa oikein kunnon kaksosmomentin, sillä perästä tulevat ihmiset katsoi jo aikamoisella silmällä, että meinaakohan se emäntä nyt edetä lastensa kanssa yhtään mihinkään. Oikein vanha kunnon riittämättömyyden hetki, joita sateli enemmänkin vauva-aikana. Muistin toisen monikkoäidin sanoneenkin lippuluukulla, että oli vähän vaikeaa vielä viime vuonna yksin näiden kaksosten kanssa olla täällä. Ymmärrän.

No, eipä siinä auttanut kuin huudella pojalle, että otahan iisisti, tulen ihan justiinsa ja puhua rauhoittavia tyttärelle samalla. Mutta näin se vain tyttäreni otti itseään niskasta kiinni sieltä kauhun keskeltä ja lähti ylittämään ensimmäistä siltaa. Kyllä silloin ajattelin, että on se rohkee likka, uskaltaa tuosta noin vain hyppästä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, vaikka aika paljon pelottaa. Kyllä ne on aikamoisia nämä lapset ja paljon saisi heiltä kyllä oppia. Mutta, eteenpäin – sitten seisottiinkin koko porukka siinä seuraavan sillan alussa ja siinä sitten seisottiinkin, sillä lapseni vielä vajaa metrisinä ei yltänyt nostamaan turvaköyttä lukkokohdan yli ja minä pätkänä äitinä en saanut maastakaan sitä hypittyä tai riuhdottua eteenpäin. Yritin katsella ympärilleni, mutta en nähnyt ketään kuka olisi tullut auttamaan. Itse asiassa en nähnyt koko puistossa kertaakaan työntekijää enää ohjeistuksien jälkeen, mikä oli vähän hassua. No siinähän sitä jonoa taas kertyi perästä ja tyttärellä alkoi taas pelko nousta, kun hieman takaa tuuppastiin turhautuneena. Ehkä siitä tuuppasusta sai sitten mamma vähän voimaa, kun en kehdannut sitä sille toiselle muksullekaan sanallisesti osoittaa, sillä sain riuhtastua turvaköydet eteenpäin ja matka jatkui.

Sitten alkoikin helpottamaan, eikä ehkä vähintään sen takia, kun mieskin saapui parkkipaikan löytäneenä.

Mutta tuossa edellä olikin sitten mainittuna kaikki reissun kommellukset. Muuten kaikki 3 kantorataa pyörittiin läpi ja sitten vielä uudestaan monta kertaa rata 1 ja rata 2, sillä 3 radan lapsetkin myönsivät kaikessa urheudessaan vielä vähän vaikeaksi. Ehkä eniten vaikutti se, että naperot ovat aika lyhyitä ja heillä oli vähän vaikeuksia kuljettaa köyttä mukana ja tietyt askellukset oli välillä aika suuria. Ensi vuonna voikin olla jo eri juttu – toki sillä oletuksella, että pituuttakin on tullut.

Mainittakoon vielä, että se, joka ei olisi lopettanut ratojen läpi käymistä ollenkaan, oli tämä lohduttomalla itkulla aloittanut tyttäreni, joka aneli kerta toisensa jälkeen, että vielä yksi rata pliis. Hän oli radoilla myös huomattavasti veljeään rohkeampi, joka muuten kiikkuu ja kaakkuu missä ikinä se vain onkaan mahdollista. Velipojan kohtaloksi koitui se, että ei totellut tuota minun ihan ensimmäistä lausetta eli ”syökääpä nyt että jaksatte tänään seikkailla”, sillä hänelle iski kova nälkä. Lopuksi katseltiinkin penkiltä, kun sisko pomppi ratoja menemään ja suunniteltiin, että mitä syödään. Koska pienellä pojalla alkoi myös armottomasti väsyttämään, niin päätimme, että syödään seikkailupuiston antimia. Sehän oli nimittäin aivan varma, että se uni kyllä korjaa naperot heti kun autoon istahamme. Ja näinhän me evästettiin hyvät pizzapalat. Pieni toivonkipinä oli, että lapset olisivat keränneet tästä energiaa ja suostuisivat vielä Korkeasaareen lähtemään. Mutta ei, ei onnistunut taivuttelu. Mietittiin jo miehenkin kanssa, että kuinka tässä taas näin kävi, että me täällä yritetään anella lapsiltamme, että lähettäis nyt vielä käymään Korkeasaaressa ja lapset sanoo tiukasti vastaan ”Ei, nyt lähdetään kotia”. Kyllä meillä menee moni asia vain välistä nurin kurin ja eihän siinä auttanut, kuin vanhempienkin lähteä hilautumaan autoa kohti – toki ilman itkupotkuraivareita. Ainakin tällä kertaa 🙂

-Maiju