Ensihoitajaopiskelijoita työssäoppimisjaksolle – syksy 2019

Meillä Stadin ammatti- ja aikuisopistossa on menossa perustason ensihoitajakoulutus, josta opiskelijat valmistuvat lähihoitajiksi keväällä 2021. Opiskelijamme aloittavat opintonsa nyt syksyllä 2019.

Syksyn aikana opiskelijamme tutustuvat niin teoria kuin käytännön tasolla terveeseen eri-ikäiseen ihmiseen. Yhtenä tutustumispaikkana olisivat TE pienten lasten perheet. Opiskelijamme olisivat perheissänne joka keskiviikko (viikoilla 36-40) n. 7 tunnin ajan, huomioiden perheen tarpeet ja tilanteet. Etusijalla ovat perheet, jossa on alle 1-vuotias lapsi/lapsia. Tämä on opiskelijoiden ensimmäinen työssäoppimisjakso, mutta ei vaadi teiltä arviointia.

Päätavoitteena on, että opiskelijat pääsevät tutustumaan lapsen hoitoon ja huolenpitoon kotiympäristössä.

Olisiko teillä mahdollisuus tarjota tällaista paikkaa opiskelijallemme? Jos on, pyydän lähettämään s-postia alla olevaan osoitteeseen ja kertomaan
perheestänne.

Myös lisätietoja voi kysyä:
Johanna Sopanen
Ensihoidon lehtori, TtM
0407183769 / 0931080185
johanna.sopanen(at)edu.hel.fi

Stadin ammatti- ja aikuisopisto
Hyvinvoinnin toimiala
Vilppulantien toimipaikka
PL 70305
00099 Helsingin kaupunki

Monikkoperheet teatterissa

Kaksospoikamme ovat tulleet viiden vuoden ikään. Monta vesilasia on ehtinyt tässä ajassa kaatua, varavaatekassia unohtua lähdön hetkellä eteiseen ja elintärkeää legorakennelmaa murentua sadoiksi muovinippeleiksi leikkihuoneen lattialle. Vaikka teini-ikäisten lasten vanhemmat tälle varmasti hymähtävätkin, ajattelen silti naivisti että pahin on jo ohi. Lasten kanssa voi sopia asioista, he kulkevat omilla jaloillaan ja yleensä oikeaan suuntaan, heitä voi lahjoa olemaan nätisti ja vieraiden ihmisten pelko saa heidät käyttäytymään julkisilla paikoilla yleensä sopuisasti.

Monikkoperheyhdistyksen vuoden 2019 kaksostenpäivän teatteri Raatikossa meni mukavasti ja niinpä ilmoittauduimme mukaan myös Teatteri Hevosenkengän Herra Hakkarainen seikkailee -näytelmään. Hevosenkengässä voi odottaa näkevänsä hyvää teatteria, mutta tämänkertainen vielä ylitti omat odotukset. Hauskat ja oivaltavasti hyödynnetyt lavasteet, jouhevasti etenevä tarina tuttuine hahmoineen ja ihmisnäyttelijöiden ja nukkejen vuorottelu miellyttivät aikuistakin katsojaa ja laittoivat mielessä kiittelemään ammattilaisia taitojensa ja luovuutensa valjastamisesta näin hauskaan ja mieleenpainuvaan tarkoitukseen. Täytynee myös mainita, lastenteatterista kun on kyse, että lapsillakin kuulosti olevan hauskaa ja kiinnostus pysyi yllä aivan näytelmän alusta loppuun asti, ja pienet yksityiskohdat alkaen Heikki Hämähäkin kurkistelusta tulivat tarkasti huomioiduksi. Ennen esitystä nautiskeltu jäätelöpuikkokaan ei tunnelmaa huonontanut.

Kotimatkalla kiittelin itseäni reissuun lähtemisestä sekä monikkoperheyhdistystä onnistuneen tapahtuman järjestämisestä ja näiden ohella myös hauskaa teatteriseuruettani, joka oli oivalla asenteella matkassa ja jakoi hyvän tunnelmani. Lasten mielestä teatterimatkassa parasta oli “kaikki”, tylsää oli “ei mikään” ja näytelmän paras kohta oli “koko esitys”, joskin nämä vuolassanaiset palautteet tuli ongittua esille vasta sitten, kun keskustelu oli jo lainehtinut Lego Ninjagon hyviksiin ja pahiksiin ja turhanpäiväisiin uteluihini suhtauduttiin yhtä suurella suopeudella kuin Ninjago Cityn tunkeilijoihin.

Jos lasten kanssa olen oppinut jotain niin sen, että hyvää ja tasaista vaihetta seuraa aina muutos, joten te teini-ikäisten lasten vanhemmat jotka tekstin alkupuolella hymähditte, tietäkää että ymmärrän tämän leppoisan vaiheen olevan vain luonnon järjestämä tasankovaihe, jotta kestäisin edes jollain lailla tulossa olevat melskeet. Pienen muistutuksen, ensimmäisen tätä lajia, sain tästä ilmiöstä Hevosenkengän aulassa, jossa nappasin pienen viskarin viereeni, rutistin tämän kainaloon ja taisin toisella kädellä vähän pörröttää hiuksiakin. “ÄITI! Älä viitti kun kaikki näkee!”

Teksti: Saara Sotala

Once upon a time in… Hollywood

Quentin Tarantinon uusin elokuva on kunnianosoitus 60-luvun lopun Hollywoodille ja kiistaton osoitus, että ohjaaja-käsikirjoittajan tarinankerronta on edelleen omaa luokkaansa.  

Once upon a time in… Hollywood
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Kesto 162 min
K 16
Ensi-ilta 16.8. 

Yhdeksännessä elokuvassaan Quentin Tarantino tutustuttaa katsojan Rick Daltoniin (Leonardo DiCaprio), sympaattisen mukavaan TV-tähteen, joka suree loisteliaan uransa ajautumista unohduksen alamäkeen. Menneiden vuosien westernien ykköstähti joutuu uusissa pahiksen rooleissaan pönkittämään uusien sankareiden taivalta Hollywoodin neonvaloihin.

Daltonin ottaessa epäröiviä askeleita kapenevalla polullaan, hänen rinnallaan kulkee varmoin askelin hänen stuntmiehensä ja ennenkaikkea luottokaverinsa, Cliff Booth (Brad Pitt), joka on “enemmän kuin veli ja vähän vähemmän kuin vaimo” – miten mahtava määritelmä!    

DiCaprio ja Pitt luovat hahmoilleen elämän, josta katsoja välittää aidosti. Kaverusten välillä ei ole minkäänlaista kitkaa, vain leppoisaa yhdessäoloa ja toisen tukemista. Aivan loistavaa ja sydäntälämmittävää ystävyyskuvausta, jota seuraa reilun parituntisen ajan hymy huulillaan. Pienet välähdykset Sharon Taten (Margot Robbie) vuoden 1969 päivistä tuovat kerrontaan oman, yllättävän aurinkoisen lisänsä.

Tarantinon tyylin tuntien, jossain vaiheessa veri tulee kuitenkin lentämään. Niin tässäkin, mutta sitä saa odottaa yllättävän kauan. Tosin sitten sitä kyllä lentääkin. Loistavalla käsikirjoituksellaan Tarantino punoo miesten tarinaan risteäviä sivujuonia, jotka yhtyvät lopussa kutkuttavalla tavalla. 

Kuten aina, Tarantinon elävissä kuvissa musiikki on taattua laatua. Ai että. Puvustus on saumantarkkaa, kuvaus rullaa ja siirtymät seuraavat upeasti toisiaan. Tarantinon ja kumppaneiden pyyteettömän rakkauden elokuvia kohtaan näkee kirkkaasti kuin elokuvateatterin valotaululla.     

Angry Birds -Elokuva 2

Rovio Entertainmentin kymmenen vuotta sitten julkaisema Angry Birds -mobiilipeli on räjähtänyt vuosien saatossa varsin suuriin mittoihin. Virstanpylvästä juhlistaakseen Rovio ja Sony Pictures Animation sinkoavat valkokankaille näyttävästi Angry Birds -Elokuva 2:n. 

Angry Birds -Elokuva 2
Ohjaus: Thurop Van Orman
Käsikirjoitus: Peter Ackerman
Kesto: 97 min
K 7
Ensi-ilta 9.8.2019 


Kolme vuotta sitten julkaistussa ensimmäisessä Angry Birds -elokuvassa lintuparven yksinäinen murjottaja, Red (Riku Nieminen) onnistui pelastamaan lintujen munat ovelan kavalilta possuilta. Jatko-osassa Red paistattalee edelleen sankarin maineessaan, jonka pelkää kuitenkin menettävänsä – ja sitä myötä myös ystävänsä.

Kun sekä Lintu– että Possusaarelle sinkoutuu jäätyneitä jättitykinkuulia ja horisonttiin ilmestyy mystinen kolmaskin saari, ikiaikaisten kilpakumppaneiden on yhdistettävä voimansa ja käytävä yhteistuumin taistoon kotiensa puolesta.

Tutkimuspelastuspartioon liittyvät sulkapeitteisten puolelta Redin lisäksi Mahti Kotka (Tommi Korpela), Pommi (Joonas Saartamo), Sakke (Antti Lang) ja tämän neropattisisko Silver (Heljä Heikkinen) sekä saparohäntien joukoista Leonard (Ville Myllyrinne), Oona (Mimosa Willamo) ja Kari (Tero Koponen). Kukin oman alansa – omalla tavallaan – asiantaitajia.

Kuten kunnon seikkailuun kuuluukin, esteitä ilmaantuu tämän tästä. Kolmannen saaren valtijatar Zeta (Leea Klemola) pitää palkollistensa kanssa huolen, että sankaripartio joutuu käyttämään luovia ratkaisuja kotiensa pelastamiseksi – ja yleisön naurattamiseksi. Hulvattomat keinot kirvoittavat taattuja naurunpyrskähdyksiä niin lapsissa kuin aikuisissakin. 

Hieman reilu puolitoistatuntinen leffa on mukavan värikylläinen ja kompakti. Räväkämpi pääjuoni vuorottelee rauhallisemman sivujuonen kanssa sopivassa suhteessa. Animointi on silmissä sulavaa silavaa ja klassikkohitit säestävät kokonaisuutta.

Angry Birds -Elokuva 2 on kaikenkaikkiaan varsin toimiva koko perheen hyväntuulinen kokemus. Vähän niin kuin se pelikin.  

Leijonakuningas

Disneyn uusintaversio vuoden 1994 upeasta Leijonakuningas -piirroselokuvasta herää tänä vuonna henkiin “oikeannäköisten” eläinten myötä. Tuoko huippuanimaatio kuitenkaan merkityksellisesti jotain lisää alkuperäiseen verrattuna?   

Leijonakuningas
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Jeff Nathanson
Kesto 119 min
K 12
Ensi-ilta 17.7. 

Disneyn uusi versio Leijonakuninkaasta on upeaa katsottavaa. Savanneilla ravaavat seeprat, lehtiä hamuilevat kirahvit ja hiekkapilviä nostattaen rynnäköivät gnut ovat tuttuja luontodokumenteista, tällä kertaa uljailla leijonilla ja räkättävillä hyeenoilla vain on vuorosanatkin.

Tarinallisesti elokuva toistaa 15 vuotta sitten julkaistun piirrosanimaation juonen. Leijonavauva Simba (Donald Glover / Joonathan Kettunen) leikkii alussa viattoman hilpeästi ystävänsä Nalan (Beyoncé Knowles-Carter / Paula Vesala) kanssa, kunnes perimysjärjestyksestä suivaantunut Mufasa-kuninkaan (Darth Vaderin äänenäkin toiminut James Earl Jones / Markus Bäckman) veli Scar (Chiwetel Ejiofor / Aku Laitinen) päättää puuttua asioiden luonnolliseen kulkuun ja poistaa sekä veljensä että veljenpoikansa pelistä. 

Simba pakenee syyllisyydentuntonsa ajamana kauas valtakuntansa alueelta ja tutustuu rennon letkeään parivaljakkoon, Timoniin ja Pumbaan (Billy Eichner / Antti Pääkkönen ja Seth Rogen / Antti L.J. Pääkkönen) ja opettelee luottamaan Hakuna Matata -mottoon, joka ei tarjoa huolen häivää. Kunnes suunta jälleen muuttuu, ja rohkea nuori Nala päättää hakea Simban lunastamaan todellisen paikkansa Jylhämaan kuninkaana.

Disneyn animointivelhot ovat todella taitavia ja elokuvan parissa viihtyy. Ulkomuotonsa lisäksi uusio ei kuitenkaan tarjoa enempää tai syvällisempää sisältöä kuin alkuperäinen. Kenties nykylapsisto hakeutuu uudenkaltaisen animaation pariin kuitenkin helpommin.  

Spider-Man: Far From Home

Jos luulit Endgamen päättäneen Avengersien tarun, olet onnellisesti väärässä. Spider-Man: Far From Home jatkaa egendaarista tarinaa. Huh. 

Spider-Man: Far From Home
Ohjaus: Jon Watts
Käsikirjoitus: Steve Ditko, Stan Lee
Kesto: 130 min
K 12
Ensi-ilta 3.7.

Naapuruston ystävällinen Spider-Man (Tom Holland) saa Endgamen jälkeisessä maailmassa täytettäväkseen Ironmanin turhankin raskaat saappaat. 16-vuotias Peter Parker haluaisi maailmaa järisyttäneen taistelun jälkeen rentoutua luokkatovereidensa kanssa Euroopan opintomatkalla ja kerätä ennemmin rohkeutta iki-ihastuksensa MJ:n (Zendaya) sydämen kuin ulkoavaruuden pahisten voittamiseen. Elementaalihirviöiden hyökätessä Maahan, apuun lentääkin mystinen Mysteerio (Jake Gyllenhaal), joka tuntuu oikealta ratkaisulta kaikkeen.

Far From Home on ihan(an) mahtava. Elokuva sisältää niin rakkautta, kaipuuta kuin jännitystäkin. Tom Hollandin esittämä Peter Parker / Spider-Man on vilpittömän sympaattinen tuskaillessaan rakkaudentunnustuksensa ja Ironmanin hänelle jättämän vastuun ristitulessa. Peterin salaisesta identiteetistä tietoinen ystävä Ned (Jacob Batalon) tuo seikkailuun sekä rauhoittavaa leppoisuutta että turvallista uskollisuutta ja pääpomo Nick Fury (Samuel L. Jackson) on aina yhtä kadehdittavan viileä raivatessaan tehtävän tiellä olevat esteet. 

Parhaimmillaan elokuva onkin juuri hahmojensa välisiä suhteita kuvatessaan. Maailman pelastaminen on periaatteessa tässä leffassa hieman toissijaista, sillä tyyppien sanailu ja vitsit naurattavat oikeasti ja herkemmissä kohdissa saa nieleskellä palaa kurkusta. Mutta kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan ole juuri sitä, miltä näyttää. Kirjaimellisesti. 

Toisin kuin lukuisissa muissa Marvel-filmatisoinneissa, sarjakuvaimperiumin perustanutta Stan Leetä ei tällä kertaa nähdä cameo-roolissa. Viime marraskuussa kuollut Lee nähtiin ymmärrettävistä syistä viimeisen kerran cameona Endgamessa. 

Juonesta sen enempää paljastamatta, penkissä kannattaa pysyä lopputekstien jälkeisten lopputekstien jälkeenkin. Ja jatkoa on lupa odottaa. Jei!         

Lemmikkien salainen elämä 2

Kolme vuotta sitten julkaistu Lemmikkien salainen elämä -elokuva paljasti, mitä kaikenkarvaiset lemmikit tosiasiassa tekevät ihmisten ollessa poissa kotoa. Kakkososa jatkaa tarinaa lemmikkien todellisista tarkoitusperistä.

Lemmikkien salainen elämä 2 
Ohjaus: Chris Renaud 
Käsikirjoitus: Brian Lynch 
Kesto: 86 min 
K 7 
Ensi-ilta 26.6. 


Ykkösosasta tuttu terrieri Max (suomenkielisenä äänenä Paavo Kerosuo) kohtaa uusia seikkailuja, kun emäntä menee naimisiin ja perheeseen syntyy vauva, Lassi. Alun epäilyksistä huolimatta Max tykästyy uuteen ihmiseen niin kovin, että alkaa pian stressata tämän hyvinvoinnin paapomisesta. Kun perhe suuntaa maatilan rauhaan, hermoloma muuttuu oman rohkeuden metsästysreissuksi, jossa suurta gurua esittää tilan vanha vahtikoira, Rooster (Vesa Vierikko). 

Maxin ja Duken (Stan Saanila) maatilamatkailun ohessa seurataan kaupunkiin jääneitä kavereita ja jännitetään, saako pomeranian Gidget (Hanna Kaila) pelastettua Maxin lempilelun, onko Lumipallosta (Roope Salminen) oikeasti ainesta supersankariksi ja miten kadehdittavan ja vilpittömän välinpitämätön Chloe-kissa (Rinna Paatso) voikaan olla.

Elokuvan pääteemana on rohkeus. Miten seurata omaa polkuaan vaaroja täynnä olevassa maailmassa, menettämättä omanarvontuntoaan? Kakkososa on mielestäni etenemisessään hieman edeltäjäänsä rauhallisempi, ja hyvä niin. Vaikka tässäkin vauhtia riittää, kaahatus ei ole päämäärätöntä ja vaihtelut kahden tapahtumapaikan välillä toimivat toisiaan tukien. 

Lemmikkien visuaalisuus on Illuminationille tutusti iloista silmänruokaa. Jokainen eläimen kanssa eläjä löytää hahmoista tuttuja piirteitä. Ja selviääpä leffan myötä myös mysteeri niistä kadonneista sukkapareista. 

Men In Black International

Jatko-osissa on omat vaaranpaikkansa, ehkäpä suurimpana se, että alkuperäinen idea vesittyy. Neljänteen osaansa ehtinyt Men In Black -elokuvasarja venyttää vuonna 1997 julkaistun alkutarinansa sitkoa melkoisesti.  

Men In Black International
Ohjaus: F. Gary Gray
Käsikirjoitus: Matt Holloway, Art Marcum
K 12
Ensi-ilta 14.6. 

Men In Black International on periaatteessa ihan perusmenevä raina. Tuttuun tapaan salaiset agentit suojaavat maapalloa ulkoavaruuden pahisörkeiltä, mutta joutuvat siinä samassa huomaamaan, että luopioita löytyy myös omista riveistä.

Tähtiagentti H (Chris Hemsworth) myöntyy ottamaan avukseen lapsesta asti sala-agentiksi halunneen kokelas M:n (Tessa Thompson) ja parivaljakko ajautuu parituntisen ajan siis saalistamaan ihmelaitteillaan sekä ulkopuolisia olioita että oman toimiston myyrää.

Juoni kulkee melko tavanomaisia latuja, eikä tarjoile sen suurempia yllätyksiä. Kaikensorttisia örmelöitä elokuvasta kuitenkin löytyy, hupaisimpina kenties partatyyppi sekä ihastuttava Solttu. Ensimmäisestä MIBistä tutut yllättävät salaovet ja -aseet toimivat edelleen. Hahmojen puheenparsissa on toisinaan hyvinkin toimivia heittoja ja rento jutustelu pitää leffan käynnissä. Kipinöitä sinkoilevaa kemiaa päähahmojen väliltä ei kuitenkaan välity.

Sydäntäpakahduttavaa elämystä odottamatta, Men In Black International on ihan hauska ja kepeä kesäleffa.      

Huippujengi Himalajalla

Laika-studiosin Huippujengi Himalajalla on sydämeenkäyvä elokuva oman paikkansa ja heimonsa etsimisestä.   

Huippujengi Himalajalla
Ohjaus: Chris Butler
Käsikirjoitus: Chris Butler  
Kesto 91 min  
K 7 
Ensi-ilta 7.6. 

Mistä hyvän elokuvan tunnistaa? Kun näkee – ja tuntee – tekijäryhmän rakkauden elokuvan hahmoja kohtaan. Ja kun tuo rakkaus siirtyy elokuvan myötä myös katsojiin. 

Tutkimusmatkailijaseikkailija Sir Lionel Frost janoaa muiden tutkijoiden hyväksyntää ja päättää ansaita paikkansa arvostetussa seurassa esittelemällä kiistattomat todisteet legendaarisesta isojalasta. Isojalka itse taas on äärettömän yksinäinen ja kaipaa pikkuserkkujensa, jetien maille hyiselle Himalajalle. Parivaljakko päättää lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja antautuu seikkailun syleilyyn.  

Elokuvan edetessä tutustutaan myös itsenäisen omapäiseen Adelina Fortnightiin sekä haviteltujen seurueiden erinäisiin jäseniin. Matkan varrella kukin seikkailija löytää uusia puolia myös itsestään, kun kaikki ei sujukaan kuin unelmissa.

Huippujengi Himalajalla on suoranaista riemua silmille. Elokuvan ulkoasu on uskomattoman kaunis kaikkine valloittavine yksityiskohtineen ja menneen maailman viittauksineen, joiden vuoksi animaatiosta löytyykin bongattavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. 

Mutta mikäli elokuva on silmäkarkkia, on se sitä myös – ja eritoten – sydämelle. Isojalka, herra Link on hellyttävässä vilpittömyydessään totaalisen aseistariisuva. Huippujengin perimmäinen sanoma on myös äärimmäisen pätevä.   

Laika studiosin uusin stop-motion -animaatio totisesti lisää hyvää mieltä, ruutu ruudulta. 

Pokémon Detective Pikachu

Pokémon Detective Pikachu
Ohjaus: Rob Letterman 
Käsikirjoitus: Nicole Perlman, Rob Letterman 
Kesto 105 min. 
K 12 
Ensi-ilta 10.5. 

Ensimmäinen live-action Pokémon-elokuva, Pokémon Detective Pikachu, tuo valkokankaalle maailman, jollaisesta moni Pokémon-sarjan ja Pokémon Go -pelin ystävä on haaveillut: maailman, jossa ihmisten keskuudessa tallustaa muina mönkijäisinä ihka aitoja bulbasaureja, squirtleja ja snorlaxeja. Puhumattakaan megamahdista Pikachusta – ja omasta suosikistani: Mr. Mimesta!    

21-vuotias Tim Goodman (Justice Smith) matkaa suurkaupunki Ryme Cityyn kuultuaan etsivänä toimineen isänsä, Harryn, kuolemasta. Siinä missä Timin kotikaupungissa pokémonit elävät enemmänkin omissa oloissaan villissä luonnossa, Ryme Cityn neonvaloisilla kujilla toinen toistaan erilaisempia voimia taitavat hahmot elävät rauhaisaa rinnakkaiseloa ihmisten kanssa. Kunnes mystinen R-valmiste pöllähtää ilmoille sekoittaen kaiken. Kun Harry-isän kuolemakaan ei näytä selkeimmältä mahdolliselta ja Tim huomaa ymmärtävänsä isänsä Pokémon-partnerin, Pikachun (Ryan Reynolds) puhetta, on mysteerisoppa valmis. 

Pokémon Detective Pikachu on hulvattoman hauska, menevä ja koskettavakin seikkailuelokuva, jossa kofeiiniaddiktoituneen Pikachun, epävarmoin askelin liikkeelle lähtevän Timin sekä pelottoman tehokkaan reportteri-Lucyn (Kathryn Newton) ja tämän Psyduckin tiimiin liittyy mielellään. Juoni pitää sisällään sopivan määrän käänteitä, katsojankin lihaksia jännityttävää actionia ja oikeasti naurattavia vitsejä. Sisäisiä ilonkiljahduksia aiheuttavat moninaiset ja oivallisesti editoidut pokémon-lajikkeet, joiden nimet tällainen vanhempikin pelaaja vielä muistaa. 

Erityisesti elokuva putoaa pokémonnaajille, mutta tarina ja vitsit toimivat varsin mutkattomasti, vaikkei tunnistaisi yhtäkään Eeveen evoluutiomuodoista. Ja niihinkin voi hurahtaa sitten elokuvan nähtyään.

Gotta catch ’em all!

Avengers: Endgame

Avengers: Endgame
Ohjaus: Anthony Russo, Joe Russo
Käsikirjoitus: Christopher Markus & Stephen McFeely
Kesto 181 min
K 12
Ensi-ilta 24.4. 

Avengers-elokuvasarjan edellisen osan, Avengers: Infinity War, lopussa superpahis Thanos (Josh Brolin) tuhosi puolet universumin asukkaista, jolloin ajasta ikuisuuteen katosi myös Avengereihin kuuluneita sankareita. Infinity War antoi Thanoksen toimille kuitenkin periaatteessa monitahoisemman selityksen, hahmon eräänlaisena tarkoituksena kun kuitenkin oli antaa jäljelle jääville parempi mahdollisuus kukoistaa. Päämäärän pyhyyttä korosti se, ettei lopputulema tullut uhrauksitta itselleen Thanoksellekaan. 

Oli Thanoksen tarkoitus vilpitön tahi ei, universumin kukoistuksesta ei Endgamen alkaessa näy hitustakaan. Maailmankaikkeus on harmaan iloton jokaisessa avaruuden kolkassa. Avengers-sankarit yrittävät selviytyä kokemastaan menetyksestä kukin tavallaan; terapoimalla muita, hakemalla väsymättömästi uutta ratkaisua tai yrittämällä epätoivoisesti unohtaa. 

Paljastamatta juonesta sen enempää, Ant-Man (Paul Rudd) keksii teorian, jonka turvin maailma sellaisena kuin se tunnettiin saattaisi olla pelastettavissa.

Pelastusryhmään liittyvät hienoisen suostuttelun ja etsinnän jälkeen perhe-elämäänsä vaaliva Iron Man (loistava Robert Downey, Jr.), positiivisen ajattelun perikuva Kapteeni Amerikka (Chris Evans), tutkijan aivot ja mörssärin kehon yhdistänyt Hulk (Mark Ruffalo), kaiken pahan kostava Hawkeye (Jeremy Renner), tunteissaan pehmennyt Black Widow (Scarlett Johansson), juoppoutunut Thor (Chris Hemsworth), rehti War Machine (Don Cheadle), isänsä ikeen alta noussut Nebula (Karen Gillan) ja ajatuksensa suoraan laukova Rocket (Bradley Cooper). Loppupeleissä nähdään myös koko liuta muita Marvelin tuttuja taistelijoita. 
       
Risainen kokoonpano siis kokoaa rivinsä, mutta onnistuuko pelastuskeikka? Ainakin sillä on Doctor Strangen (Benedict Cumberbatch) laskelmien mukaan häviävän pieni mahdollisuus. Pelastaessaan mennyttä, kukin joutuu kasvokkain uusien haasteiden ja uusien menetysten kanssa. Mikä kullakin painaa vaakakupissa eniten? Kenestä kukin on valmis tarpeen vaatiessa luopumaan? 

Kaikki vitseiksi tarkoitetut heitot eivät aina osu maaliinsa ja naissankareiden yhteisrintamakohtaus vaikuttaa hieman ylikorostetun alleviivatulta, mutta kahdeskymmenestoinen Avengers-elokuva kirvoittaa kuitenkin niin naurua kuin kyyneleitäkin. Hahmojen tarinat kootaan hyvin kauniisti kasaan. Tärkeiden hahmojen menetyksiltä ei vältytä ja vaikka tehtäviä siirretään seuraavalle sukupolvelle, sarjan tietynlainen päättyminen, ehkä, on melkoisen haikeaa.   

Onneksi elokuvia voi katsoa dvd:ltä yhä uudestaan ja vaikka pysäyttääkin haluamaansa kohtaan. 

Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin

Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin
Ohjaus: Hélene Giraud, Thomas Szabo
Kesto: 92 min  
K 7
Ensi-ilta 19.4.
 

Seikkailualtis pikku leppäkerttu tipahtaa sattumalta pahvilaatikkoon, joka rahdataan Timbuktun kautta Karibialle. Pienokaiselleen omistautunut isäleppäkerttu lähtee pelastusmatkalle ja päätyykin lopulta yrittämään poikansa ohella kokonaisen karibialaisen leppäkerttuheimon ja näiden asuinalueen pelastamista.

Paikallisten muurahaisten tuntosarvien välityksellä leppäkerttuisä saa onneksi morsetettua oloistaan myös talviseen kotikyläänsä Ranskaan. Ensimmäisestä Minisankarit – Ruohonjuuritasolla -elokuvasta tuttu parivaljakko, omiin oloihinsa ja tapoihinsa tottunut musta hämähäkki sekä aina auttamisvalmis muurahainen, matkaavat vaaroja uhmaten yli mannerten ja liittyvät operaatioon.

Elokuva on kuvaukseltaan hyvin kaunis ja värikylläinen, upeat maisemat saavat arvoisensa huomion. Kuten edeltäjänsä, myös Matkalla maailman ääriin kerrotaan riemastuttavasti kokonaan pienten ötököiden näkökulmasta. Tutut asiat ja esineet saavat uudenlaisen merkityksen, kun niitä katsoo hieman eri kantilta.

Seikkailusta seuraavaan ajatuvat ötökät kokevat myös hyvin inhimillisiä tunteita pelosta ilon kautta suruun. Suuret silmät ja selkeä elekieli tekevät hahmoista tykästyttäviä. Koska elokuvassa puhutaan ainoastaan ötököiden kielellä, pienemmänkin katsojan on helppo seurata tarinaa. Ainakin, mikäli keskittymiskykyä riittää. 

Ihastuttava elokuva, jälleen. 

Runoilija X

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)
A5, 368 s.
ISBN 9789512365722 

Teini-ikäinen Xiomara Batiste luovii nuoruuden ja aikuisuuden, näkyvyyden ja kuuluvuuden, muiden asettamien rajoitusten ja oman vapaudenkaipuunsa ristiaallokossa. Pienen tytön muodot ovat muotoutuneet naisellisiksi ja se tuntuu antavan ulkopuolisille luvan niin kommentointiin kuin kosketteluunkin. Toisaalla taas Xiomaran äiti pitää hyvinkin tiukkaa kuria ja piirtää niin selkeät rajat, että tytön on miltei mahdoton ahtautua niiden sisään.

Xiomara on tottunut puhumaan muille nyrkeillään niin kaksosveljensä kuin itsensäkin puolesta. Oikean suoran lisäksi hän sanoo asiansa suoraan vain muistikirjoissaan, joihin vuodattaa tuntonsa. Kirja täyttyy sanoista, jotka kertovat rakkaudesta Amaniin, labratyöryhmän vierustoveriin, jonka kanssa Xiomara vaihtaa ensimmäisiä salaisen haparoivia suudelmia. Sivuille kerääntyy runoja, joita tyttö voisi uskaltaessaan lausua koulun lavarunouskerhossa sekä asioita, joita äidille ei missään nimessä voi sanoa suoraan. 

Ja lopulta kaikki sanat kuitenkin tulevat ilmi. 

Useita kirjallisuuspalkintoja ansaitusti voittanut Elizabeth Acevedon säeromaani on kaunis, syvällinen ja rohkea. Tositapahtumiin(?) pohjautuva tarina tytön kasvusta ympäristönsä pälyilevien silmien alla on paikoin karuakin luettavaa. Acevedo sekä sivaltaa sanoillaan säilän lailla että hyväilee hempeästi hivellen. Säeromaanina sivuille asettuu kohtalaisen vähän ja helposti luettavia sanoja, samalla rivien painoarvo on kuitenkin syvempää kuin pidemmin selitetyissä tarinoissa. 

Nuorille suunnattu kirja toimii varsin hyvin myös varttuneemmille lukijoille.

Shazam!

Trailerien perusteella David F. Sandbergin ohjaamasta Shazam! -elokuvasta olisi voinut odottaa mahdottoman hauskaa höpsöpätkää. Mahdottoman hauska Shazam! onkin, mutta sen lisäksi leffasta löytyy myös tunteisiin käyvää syvällisyyttä sekä ällöttävän pelottavaa jännitystä.   

Shazam!
Ohjaus: David F. Sandberg 
Käsikirjoitus: Henry Gayden 
Kesto 132 min 
K 12 
Ensi-ilta 5.4. 

Shazam! on DC:n sarjakuvaan perustuva tarina Billy Batsonista (Asher Angel), 14-vuotiaasta pojasta, joka on 3-vuotiaasta lähtien karannut useammastakin kasvatuslaitoksesta ja -kodista. Billyn pyhimpänä päämääränä on löytää äitinsä, jolta hän onnettoman sattuman vuoksi aikoinaan katosi.

Elokuvan alussa Billy päätyy jälleen uuteen kasvattiperheeseen, jossa asuu kuusi muuta lasta. Itsestään huolehtimaan tottunut teini ei tahdo jäädä taloon tälläkään kertaa pitkäksi aikaa, mutta kun sattuman oikku jälleen iskee ja Billy saa Shazam-nimiseltä velholta (Djimon Hounsou) ylimaalliset supervoimat, perheessä asustava ikätoveri – ja supersankarispesialisti – Freddy (Jack Dylan Grazer) on mitä mainioin neuvonantaja. 

Hauskinta on, että Shazam-taikasanan lausuessaan, Billy muuttuu ulkoisesti 35-40-vuotiaaksi supersankariksi (Zachary Levi), jolla siis kuitenkin on teinin mieli ja tavat. Koulukiusatun Freddyn kanssa Billy ottaa selvää Shazamiytensä supervoimista, joiksi paljastuu – empiiristen tutkimusten kautta – muun muassa luodinkestävyys. 

Eihän supersankarielokuva olisi kuitenkaan supersankarielokuva ilman superpahiksia. Hassuttelun lomassa Shazam joutuukin tekemään tuttavuutta Tohtori Thaddeus Sivanan (Mark Strong) kanssa. Apureikseen Tohtori Sivana on valjastanut seitsemän kuolonsyntiä, jotka tuovat elokuvaan aiemmin mainittua ällöttävää jännitystä. 

Parhaimmillaan elokuva on kavereiden keskinäisessä hassuttelussa ja teinimielen sekä aikuiskehon ristiriitatilanteissa. Supersankarin elämä ei kuitenkaan ole pelkkää hupsuilua tai taistelua, vaan Shazamkin joutuu kasvamaan ja ottamaan myös muut huomioon. Taustalla kulkeva tarina Billyn äidinetsinnästä tuo tarinaan koskettavaa syvällisyyttä. Varsinkin kohtaus, jossa Billy saa karvaasti kokea itselleen merkityksellisen tapahtuman olleen toiselle osapuolelle täysin yhdentekevä saa katsojan nielaisemaan pari kertaa. Samoin Sivanan apea taustatarina selittää hahmon myöhemmät vaiheet. 

Lopputekstien jälkeinen pätkä jättää mahdollisuuden jatko-osalle. 

Dumbo

Disneyn 1941 julkaisema piirrosanimaatio Dumbo on varmasti yksi rakastetuimmista elokuvista kautta aikain. Tänään ensi-iltansa saava uusi versio on kerännyt lisää lihaa luidensa ympärille ja estradilla nähdäänkin ihmis- ja tietokoneavusteinen esiintyjäkaarti.  

Dumbo
Ohjaus: Tim Burton 
Käsikirjoitus: Ehren Kruger  
Kesto 112 min 
K 7 
Ensi-ilta 29.3. 
 

Pienen sirkuksen ajat ovat sodan jälkeen kovat. Kun sirkuksen omistaja Max Medici (Danny DeVito) ostaa raskaana olevan norsurouva Jumbon, odotukset ovat korkealla; soma pikku norsu toisi varmasti innokkaita katsojia kerryttämään lipputuloja. Mutta kuinka ollakaan, suloisella pikku norsunpoikasella onkin ylisuuret korvat, jotka keräävät tuottojen sijaan vain pilkkaa.

Medici määrää entisen päätähtensä, Holt Ferrierin (Colin Farrel) ja tämän lapset, Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) Dumbon peräänkaitsijoiksi. Ja sitten seuraa se raastavin kohtaus: Rouva Jumbo myydään. 

Koska Ferrierin lapset tietävät, miltä tuntuu olla ilman äitiä, voittavat he Dumbon sydämen ja luottamuksen puolelleen. Onnekkaan höyhenen ja sitä seuraavan aivastuksen kautta kolmikko huomaa heistä isokorvaisimman osaavan lentää.

Pienen sirkuksen suuri numero kerää huomiota myös hieman kehvelimmältä kaverilta, V.A. Vandereverelta (Michael Keaton), joka tietysti havittelee liitonorsua omiin parrasvaloihinsa, vastaperustettuun huvittelupuisto Dreamlandiin. Kaikkien aikojen vetonaulan tuplatakseen Vandervere heittää kehiin myös ilma-akrobaattinsa, kuvankauniin Colette Merchantin (Eva Green).

Miten – ja missä vaiheessa – erottaa oikean väärästä? Miten puolustaa itseään, ystäviään ja oikeudenmukaisuutta? Ja kuinka itseen ja omiin kykyihin uskotaan ulkopuolisten kommenteista huolimatta? Elokuva herättelee pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä.  

Sirkusmaailman kuvauksessaan elokuva on kaunis. Vanhan ajan nostalgiaa ja viehätystä, upeita esiintymisasuja pienine tarkkoine yksityiskohtineen, katsomon ja estradin välistä jännitettä. Saippuakuplanorsu-kohtaus on mainio versio piirretyn animaation vastaavasta. Ja pikku Dumbo on halattavan valloittava sinisine silmineen ja hellyyttävine ilmeineen.   

Omalaatuisten yksilöiden ja yksinäisten kummajaisten puolestapuhujana tunnetun Tim Burtonin olisi voinut kuvitella olevan omiaan kertomaan Dumbon tarinaa. Elokuvassa onkin päätä ja korvia huimaavia hetkiä, jolloin kerronta lähtee lentoon ja sirkuksen suurenmoinen taika on salvata hengityksen, mutta harmittavan usein innoituksen höyhen pysyttelee piilossa. Elokuva etenee totisen varmaa ja kaunista peruslatua, kun ennakkoasetelma olisi antanut odottaa ehkä hieman yllätyksellisempiäkin sivupolkuja.


Maailmanlopun meininkiä

Max Brallier: Maailman viimeiset tyypit (WSOY, 2019)
Kuvittanut: Douglas Holgate
A5, 231 s.
ISBN 9789510437773
 

13-vuotias Jack Sullivan asustaa puumajassaan videopelejä pelaten, käy zombeja väistellen hakemassa autioista kaupoista täydennystä Mountain Dew- ja Oreo-keksivarastoonsa ja yrittää pysytellä hengissä mitä erikoisempia hirviöitä vilistävässä maailmanlopun kaupungissa. Onnekseen Jack saa yhteyden ystäväänsä Quintiin sekä koulun pahispoika-Dirkiin, joiden kanssa taistelu jyrääjiä ja siipiräähkiä vastaan käy rattoisammin. Suurimmaksi päämääräkseen Jack on asettanut ihastuksensa Junen pelastamisen – ja sen, ettei hän enää milloinkaan aio olla mikään keskivertokaveri.

Max Brallierin kerrontaa voisi verrata Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjaan, hieman eri maailma(nlopu)ssa, tosin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin, kun zombeja paetaan erilaisia räjäyttimiä sisältävällä pakoautolla ja hirviöitä listitään mäjähtelevästi. Tekstimäärä sivuilla on hyvin maltillinen ja sitä ryydittävät Douglas Holgaten mahtavat kuvitukset. Toisinaan Jack pysähtyy ja on jäädä murehtimaan läpikäymäänsä kasvatuskotikavalkadia, mutta ei hätää, hirviöt tai ystävät saapuvat aina juuri parahiksi keskeyttämään liian pitkät hiljaiset hetket.      

Tapahtumien vauhdikkuus ja hirviöiden visuaalisuus on suunniteltu ehkä enemmän poikia silmällä pitäen, ja hyvä niin. Mikä tahansa saa lukijan tarttumaan kirjaan ja kääntämään sivua toisensa jälkeen on hyväksi. Kirjalle on luvassa myös jatkoa sekä kirjan että Netflix-sarjan muodossa. 

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa
Ohjaus: Ali Samadi Ahadi 
Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin kirjaan 
Kesto 82 min 
K Sallittu 
Dvd-julkaisu 25.3. 

Eräänä aamuna Viiru huomaa kasvaneensa ulos pienestä sängystään ja siitäkös katti riemastuu: hänestä on tullut iso. Viiru pomppii sängyllään kuin trampoliinilla, öisinkin, sillä onhan hän iso. Viiru tahtoo oman ison virvelin, sillä onhan hän iso. Ja hän haluaa kalastaakin itse, sillä onhan hän iso.

Mutta ennen kaikkea Viiru tahtoo oman kodin, johon muuttaa yksin – sillä onhan hän jo iso. 

Pikkukissan kasvaminen isoksi on Pesoselle kova paikka. Vaikka hän alkuun huvittuneesti hymähdellen toteuttaakin Viirun päähänpistoja, sopeutuminen ajan armottomaan kulkuun on kaihoisaa ja myös yksinäistä. Eikä se isoksi kasvaminen lopulta Viirustakaan pelkkää auringonpaistetta ole, isona oleminen voi välillä olla vähän pelottavaakin. 

Yksinäisyyden tunteita kokee myös Pesosen kilpailemiseen altis naapuri Kosonen, jonka rouva on muutaman päivän muualla. Myös naapurinrouva Aaltoska käy hämmästyttävän useasti lainailemassa Pesoselta jauhoja tai kananmunia plättyjään varten.   

Viiru muuttaa jatkaa visuaalisesti tutulla Viiru ja Pesonen -linjalla: ihastuttavia vanhoja puutaloja, iloisia värejä ja kaikki vähän suloisen höpsösti. Pienet, toistuvat yksityiskohdat ja sivujuonet ovat myös ominta Viirua ja Pesosta. 

Riemastuttava koko perheen pätkä.   

Musiikkia mielen täydeltä

A Star Is Born
Ohjaus: Bradley Cooper 
Käsikirjoitus: Eric Roth, Bradley Cooper, Will Fetters 
Kesto 136 min 
K 12
 
(Dvd-julkaisu 4.3.)

Bradley Cooperin ohjaama A Star Is Born on jo neljäs uudelleenfilmatisointi tutusta tarinasta, jonka ensimmäinen esitys nähtiin vuonna 1937.

Muusikkouransa rutiineissa marinoituva Jackson Maine (Bradley Cooper) tapaa sattumalta musiikkijanansa alkumetreillä empivän Allyn (Lady Gaga), ihastuu ja päättää auttaa tätä. Ruusuisen alun jälkeen Allyn ura kääntyykin nopeaan nousukiitoon, mutta sitä vastoin Jacksonin oma maine valuu alkoholin mukana viemäriin.

Bradley Cooper tekee pätevän työn sekä ohjaajana että pääosan näyttelijänä. Cooperin esittämä Maine on karismaattinen, periaatteessa hyvää tahtova ja tarkoittava muusikonrenttu, joka kuitenkin rämpii menneisyytensä painolasti hartioillaan syvissäkin soissa. Lady Gaga täyttää uransa ensimmäisen pääosatyön kirkkaan valovoimaisesti. 

Cooperin ja Lady Gagan välinen henkilökemia toimii silminnähden. Onnensa kukkuloilla ollessaan molempien silmät loistavat ja huulet kääntyvät vastaansanomattomaan hymyyn. Parin yhteismusisointi toimii nuotilleen ja musiikkinumerot ovat nautinnollista seurattavaa, ei siis ihme, että alkuperäiskappale, “Shallow”, on voittanut niin Golden Globen, Grammyn kuin Oscarinkin. Dvd:n ekstroista löytyviä, ennennäkemättömiä lisäosia katselee erityisen mielellään ja kylmiä väreitä nostattavan koskettavat biisit jäävät väistämättä soimaan päähän.

Elokuvaelämykseen kannattaa varautua nenäliinojen kera.

Bohemian Rhapsody
Ohjaus: Bryan Singer
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Kesto 135 min
K Sallittu
 
(Dvd-julkaisu 18.3.)

Queenin merkitys musiikkimaailmaan on kiistaton – vaikkei bändin ensimmäisen levy-yhtiön pomo tuota ymmärtänytkään tajuta. Tunnettujen biisien kavalkadi on loputon, eikä syyttä; rajoja kaihtamattoman moniulotteisuutensa, hillittömän rytminsä, paljonpuhuvien sanoitustensa ja tinkimättömän esitystyylinsä ansiosta jokainen kappale on ansainnut paikkansa niin musalistojen kärkisijoilla kuin ihmisten mielissä ja sydämissä.

Bohemian Rhapsody –elokuva kertoo, miten Sansibarissa syntyneestä Farrokh Bulsarasta tuli Freddie Mercury ja opiskelijabileissä soittavasta pikkubändistä megalomaanisten lavojen tähtikokoonpano.

Omaa tyyliään niin pukeutumisen kuin musiikinkin suhteen alati modifioivan Mercuryn (Rami Malek) energistä esiintymistä on ilo seurata. Aina siihen asti, kunnes suosionsa huipulla yksinäisyyttäkin potevan Mercuryn huumeilla päällystetty tie kiertyy väistämättömään syöksykierteeseen. Siinä missä bändin jäsenten välillä on alussa aitoa, toisiaan sparraavaa kisailua levyille päätyvistä kappaleista, on menestyksen mustissa aukoissa vain pikkusieluista riitelyä. Kunnes ympyrä jälleen sulkeutuu. 

Rami Malek tekee huimaavan hienon roolityön legendaarisen bändin legendaarisena keulakuvana. Dvd:n ekstroista selviää, millaisen taustatyön Malek on Oscar-palkinnonkin pokannutta rooliaan varten tehnyt. Näyttelijän kunnioitus esitettävää henkilöään kohtaan on silminnähtävää ja sydäntälämmittävää. Ekstroista on myös hauska nähdä, miten yksityiskohtaisesti tuotantotiimi on jälleenrakentanut Live Aid -esityksen.    

Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor osallistuivat elokuvan tekoon, ja hyvä niin, ystävien läsnäolo näkyy lopputuloksessa, joka ei jätä katsojaa kylmäksi. Elokuvan päättävä Live Aid -konsertti nimittäin koostaa bändin hiteistä hiteimmät hittibiisit ja sen, miksi yhtye on edelleen pitänyt paikkansa maailman musiikkikartalla. Energinen viihdyttävyys, mukaansatempaavat rytmit sekä hymyä että itkuakin nostattavat kappaleet vievät kuulijan ja katsojan mennessään. 

Elokuvan kaikille sallitun ikärajan vuoksi katsoimme elokuvan lasten kanssa. Ja sen jälkeen olemmekin sinnikkäästi joka päivä harjoitelleet Bohemian Rhapsodya pianolla, osio osiolta.  

Benji Daviesin Toivo-kirjat ovat äärettömän kauniita lastenkirjoja, joihin uppoaa myös aikuinen

Toivo ja valas (Karisto, 2015) 
Toivo ja talviyö (Karisto, 2017)
Toivo ja mummon lintu (Karisto, 2019)

 

Jokainen Benji Daviesin Toivo-kirja alkaa samalla lauseella: “Toivo asuu meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa”. Toistolause on valloittava keino sekä yhdistää parin vuoden välein ilmestyneet teokset että luoda tuttua turvallisuuden tunnetta lukijalle. Jokainen aloitusaukeama sijoittuu myös kuvansa puolesta samalle, tutulle kotirannalle. 

Ensimmäisessä, Toivo ja valas -kirjassa käy ilmi, että pieni Toivo-poika asuu tosiaan meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa. Äitiä ei kirjoissa näy, eikä hänestä myöskään puhuta. Isä on kalastaja ja siten päivät pitkät merellä. Toivolla on aikaa seikkailla itsekseen ja eräänä päivänä hän löytääkin rannalle ajautuneen valaanpoikasen. Poika kuljettaa uuden ystävän kotiinsa ja toivoo, ettei isä löydä tätä – mutta tokihan ammeessa polskiva merenelävä paljastuu. Yhdessä isä ja poika palauttavat pienen valaan mereen, jonne se kuuluu, kyllä Toivokin sen tietää. 

Toisessa, Toivo ja talviyö -teoksessa Toivo tapaa valasystävänsä uudelleen ja juuri oikeaan aikaan. Kolmannessa, Toivo ja mummon lintu -kirjassa tutustutaan Toivon mummoon, joka asuu pienellä luodolla yksinään. 

Toivo-kirjojen ehdoton valtti on niiden kiirettömyys. Hymyilyttävän kauniit kuvitukset täyttävät aukeamat, joilla on vain muutama lause kerrallaan. Lauseiden vähäisyys ja kuvien suuruus antaa lukijalle aikaa paneutua tunnelmaan ja päästä mukaan seikkailuun. Rauhallisuutensa lisäksi tarinoissa nimittäin on myös suuria seikkailuja, myrskyöitä ja pelastuspartioita. Kertomuksissa käsitellään myös yksinäisyyttä; niin Toivon, isän kuin mummonkin. 


Toivo -kirjat ovat koskettavan kauniita niin tarinoiltaan, kuvitukseltaan kuin tunnelmaltaankin. 


http://www.benjidavies.com/blog/  

Naiset, joita ajattelen öisin

Siinä missä pienemmille lukijoille on viime vuosina ilmestynyt roppakaupalla inspiroivia esikuvia pursuilevia kirjoja, Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on vastaavanlainen hieman isommille lukijoille.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2019)
A5, 447 s
ISBN 9789511303398 

Ihastuin totaalisesti Mia Kankimäen esikoiskirjaan, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2014), eikä Naiset joita ajattelen öisin tuota pettymystä. Kirjoittajan tyyli on edelleen yhtä valloittava; Kankimäki kertoo asioita hyvin henkilökohtaisesti, kursailematta ja sinällään. Hän tuo julki niin omat epävarmuutensa kuin suoranaiset fanituksensa – ja myös sen, ettei oman idolin sädekehäkään ole joka tilanteessa täysin puhdas. Kirjailijan tapa puhutella tutkittaviaan on loistava tapa ottaa ulkopuolinen lukija mukaan keskusteluun: kuin kuuntelisi sivukorvalla mielenkiintoisen monipolveilevaa jutustelua, ja pääsisi siihen vielä itsekin mukaan.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin vei lukijan mukanaan Japaniin, tällä kertaa Kankimäki kuljettaa meidät kymmenen yönaisen perässä Japanin lisäksi myös Afrikkaan ja Italiaan. 

Ensimmäinen etappi on matka Karen Blixenin perässä Afrikkaan. Kankimäki myöntää jännittävänsä ja pelkäävänsä, ja matkustaa silti. Hän lähtee useamman päivän telttaretkelle tuntemattoman miesoppaan kanssa ja pelkää ja nauttii, silti. Yönaisiltaan Kankimäki kerää elämänohjeita, jotka usein liittyvät reippauteen, tekemiseen ja lähtemiseen silti – peloista, ennakkoluuloista ja epämukavuuksista huolimatta.

Seuraavana matkataan uraauurtavien tutkimusmatkailijoiden kanssa maailmankolkkiin ja koko -pallonkin ympäri aikana, jolloin naisen paikka oli joko isänsä, miehensä tai veljensä taloudenhoitajana. Uskaliaina lähtijöinä on niin vanhojapiikoja kuin vaimoja ja äitejäkin. Kaikki omanlaisiaan, mutta siltikin samanlaisia: rohkeita, sitkeitä ja itsenäisiä. 

Firenzestä Kankimäki löytää aina esiinnostettujen miestaiteilijoiden varjoista vahvoja naistaitajia. Antiikin aikana suljettujen ovien takana vaihtoehtoina oli yleensä joko naimisiinmeno (12-13 -vuotiaana), luostariin lähtö (viimeistään 9-vuotiaana) tai prostituutio. Äärimmäisen vähäisestä liikkumavarasta huolimatta jotkut naisista onnistuivat hankkimaan koulutusta niin tieteen kuin taiteenkin saralla, ja perheenperustamisen lisäksi jopa ammatin. Uffizin taidegallerian suljettujen ovien takaisilta käytäviltä Kankimäki löytää oman arvonsa tuntevia, perheensä elättäviä ja pärjääviä naisia.  

Tutkimusmatkansa Kankimäki päättää Japaniin, itsellisen nerokkaan Yayoi Kusaman ääreen.
   
Kankimäen matkassa on helppo olla mukana. Hengästyttävän kiertoajelun ohessa huomaa vahvoista yönaisista lukiessaan fanittavansa myös Kankimäkeä itseään ja tämän rohkeutta lähteä niin kokonaisvaltaisesti esikuviensa jalanjäljille. Taustatutkimus on varmasti ollut valtaisa, matkat kaikessa upeudessaan myös rasittavia, ja  henkinen epävarmuus kirjan kirjoittamisesta ajoittain musertava. Ja silti Mia Kankimäki on raivannut itsensä selville vesille. Silti, olemalla aivan saamarin reipas.     

Mikäli matkakassa tai elämäntilanne ei kaikesta huolimatta anna juuri tällä hetkellä varaa lähteä itsenäiselle tutkimusmatkalle, muiden maiden ihmeitä voi luoda myös omaan kotiinsa. 

Erin Niimi Longhurst: Japanismin parhaat (Viisas Elämä, 2018)
Suomentaja: Taija Kuula
284 s
ISBN 9789522607331
 

Japanilaisen äitinsä ja tämän suvun kautta Erin Niimi Hurst tottui japanilaisiin tapoihin, joita huomasi toistavansa myös aikuisiällään, missä sitten asuikin. Japanismin parhaat -kirjansa kautta Erin välittää saamiaan henkisiä ja fyysisiä oppeja niin ikigaista, shinrin-yokusta kuin kalligrafiastakin sekä neuvoo, miten niitä voi sisällyttää jokapäiväiseen elämäänsä.

Kaunis kirja pitää sisällään monia termejä, joita on vaikea kääntää yksiselitteisesti. Ikigai tarkoittaa kutsumusta, syytä nousta aamulla sängystä. Ikigaita ei voi löytää tietoisesti etsimällä, vaan se valottuu pikku hiljaa, muuttuen koko ajan. Wabi-sabi tarkoittaa periaatteessa epätäydellisyyden, rosoisuuden ja elämän jälkien hyväksymistä ja niiden pitämistä kauniina. Naururyppyjä plastiikkakirurgian sijaan. Kintsugi tarkoittaa sekä keramiikan korjaamista tavalla, jossa kullalla ikäänkuin korostetaan korjattua säröä että omien epätäydellisyyksiensä näkemistä positiivisessa valossa.

Toisessa luvussa Erin kertoo fyysisten tapojen hyviä tekevistä vaikutuksista. Shinrin-yoku eli metsäkylpy on meille suomalaisillekin tuttua. Tieteellisten tutkimustenkin mukaan kävely metsässä vähentää stressihormoni kortisolin eritystä, hidastaa pulssia ja alentaa verenpainetta. Luontoa voi tuoda myös sisään esimerkiksi ikebanan, kukkien asettelun muodossa, joka käy meditaatiosta. Kirjassa esitellään ikebanan työvaiheet ja -välineet. Tabemono-osiossa Erin kertoo japanilaisesta ruoanlaitto ja -nauttimistavasta. Sivuilta löytyy tietoa niin ruokavälineistä kuin -ohjeistakin. Vanha okinawalainen sanonta “hara hachi bu”, joka tarkoittaa “syö niin että olet 80-prosenttisesti täynnä” on erittäin hyvä neuvo. Luvussa käydään myös onseneissa, kuumissa lähteissä ja tutustutaan kalligrafian taiteeseen.      

Viimeinen luku on omistettu uuden tavan omaksumiselle. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, vaan vaativat usein pitkäjänteistä ja sinnikästä yrittämistä, erehtymistä ja jatkamista. Askel kerrallaan matka etenee. Tärkeää on myös hyväksyä, etteivät jotkut asiat tule ikinä valmiiksi, vaan pysyvät ainaisessa muutoksen tilassa.       

Erin Niimi Longhurstin kirja on kompakti kokonaisuus japanismista. Kirja osoittaa lukijan poluille, joita voi tutkia itsekseen eteenpäin. Kirjan upea, Ryo Takemasan kuvitus tukee sanomaa selkeyden kauneudesta.