Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia yhdistää mahtavasti sarjakuvaa ja animaatiota

Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia
Ohjaus: Bob Persichetti, Peter Ramsey, Rodney Rothman
Käsikirjoitus: Phil Lord
K 12
Ensi-ilta 14.12.

Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia on mahtava sekoitus taitavaa nykyanimaatiota ja perinteistä sarjakuvaa, jossa rasteroinnit ja tekstilaatikot ovat kunniassaan. Kun teini-ikäistä Miles Moralesia puree radioaktiivinen hämähäkki, hän huomaa itsessään mystisiä muutoksia, jotka ensialkuun laittaa puberteetin piikkiin. Pian hän saa kuitenkin seuraa rinnakkaisuniversumeista tipahtelevista kaltaisistaan, Spider-Meneistä.

(Teini-iän) kömpelyys, nolous ja epävarmuus ovat elokuvan kantavia voimia. Miten vastakkaista sukupuolta lähestytään; kuinka tulla sinuiksi uusien voimiensa kanssa; ja miten pelastetaan maailma – tämä ja ne rinnakkaiset? Järkäleen kokoinen ilkiö, Kingpin, nimittäin tahtoo tuottaa rinnakkaisuniversumista menettämänsä läheiset ja moiseen toimeen kehitetty hiukkaskiihdytin uhkaa tuhota tuntemamme maailmankaikkeuden.

Peni (Kimiko Glen), Spider-Gwen (Hailee Steinfeld), Spider-Ham (John Mulaney), Miles Morales (Shameik Moore), Peter Parker (Jake Johnson), Spider-Man Noir (Nicolas Cage) in Sony Pictures Animation’s SPIDER-MAN: INTO THE SPIDER-VERSE.

Onnekseen Miles saa apua viideltä muulta Hämähäkkiversumin sankarilta. Jokainen oman universuminsa hämis on omanlaisensa versio Spider-Manista: jokaista heistä on purrut radioaktiivinen hämähäkki, jokainen heistä on menettänyt jonkin läheisensä ja kukin on tottunut pelastamaan kaupunkinsa kerta toisensa jälkeen. Suuri voima tuo mukanaan myös suuren vastuun, ja jokaisen heistä on täytynyt opetella kantamaan se itsekseen.

Stan Leen kirjoittama ja Steve Ditkon piirtämä Spider-Man (alias Peter Parker) aloitti seikkailunsa vuonna 1962. Sen jälkeen siimamaisteri on liidellyt lukuisissa sarjakuvissa ja elokuvissa tähän päivään asti. Kuten aiemmissakin Marvel-filmatisoinneissa, myös tässä nähdään totuttuun tapaan Lee pienessä sivuroolissa. Kuukausi sitten edesmenneen sarjakuvagurun piirretty cameo koskettaa jokaista fania.

Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia on maittavaa karkkia niin silmälle kuin mielelle. Väri- ja muotoilakoinnin ohella elokuva tarjoaa vapauttavaa naurua, syvällistä pohdintaa ja päätähuimaavaa vauhtia.

Sanojen voima

Kaisa Happonen, Karri Paleface Miettinen: Revi se (WSOY, 2018)
A5, 120 s, neliväri
ISBN 978-951-0-43102-3

Saksilla, tussilla ja korjauslakalla saa olemassa olevista kertomuksista täysin uuden- ja omanlaisia tarinoita. Lehtiuutisesta voi jättää näkyviin vain sen, minkä rivien välissä näkee. Mainoslauseista voi leikkaamalla editoida mieleisensä. Eri yhteyksistä irrotettuja sanoja voi liittää toisiinsa muodostamaan uusia kannanottoja.

Kuvakirjailija (ja Pikku Kakkosestakin tutun) Kaisa Happosen ja räp-artisti Karri Paleface Miettisen runoteos Revi se on ilahduttavan innostava. Leffojen lunnasvaatimuksilta näyttävät leikkaa-ja-liimaa-koosteet pitävät sisällään teräviä huomioita, viiltävää kipua ja armollista kepeyttä. Sivuille kootut runot huutavat hakemaan sakset ja aloittamaan omien runojen esiin kaivamisen.

Kirjan ulkoasu on omiaan korostamaan sanojen yksilönvapautta. Auringon pilkuttamat polaroidit, varsinaisen kohteen hämärtävät yksityiskohdat ja koruttomat viivapiirrokset käyvät vaivatonta vuoropuhelua uudelleenjärjestäytyneiden ajatusten kanssa.

Pinoa kirjojen selkämykset runomittaan, katso millaisen rimpsun netin hakukone tarjoaa, poimi katukuvan ohikiitävät varoitukset.
Ja revi ne.

Manu Lehtinen: Miehuuskoemiehuus (Kumiorava, 2018)
130x200mm, 88 s, mv
ISBN 9789527033159

Manu Lehtisen esikoisrunokokoelma Miehuuskoemiehuus on vahva monologi pienestä pojasta hajoilemassa aikamiehen kuoren alla. Runoteos on jaettu aihealueittain viiteen osioon, joissa kertoja tutkailee olemuksensa rippeitä niin miehuuden, rakkauden kuin yhteiskunnankin kurimuksessa.

Runojen kautta näyttäytyy ulkopuolisille vähäpuheinen ja hieman poissaoleva, mutta omissa mietteissään täysin läsnäoleva henkilö, joka rakastaa sanoja – mutta vain kirjoitettuina. Perhettään rakastava, mutta silti menneisyyden menetettyjen mahdollisuuksien perään haikaileva mies. Yhteiskunnassa lähes uinuva, mutta piinaavan tarkkanäköinen havainnoitsija.

Kolmisenkymmentä vuotta biisilyriikoita ja viitisentoista vuotta runoja kirjoittaneen Lehtisen sanat ovat painavaa luettavaa. Kirjoittaessaan nelikymppisen miehen mielen maisemista, hän tavoittaa lyhyillä ja tarkkaan sijoitelluilla lauseillaan jotain koruttoman olennaista elämästä ja rakkaudesta. Lohduttavaa on, että tummissa vesissä rämpimisen jälkeenkin toivo paremmasta huomisesta pitää kokijansa pinnalla.

Aforismimaisista lauseista monikin olisi nostettavissa parrasvaloihin, postikortteihin ja huoneiden seinille. Tai kaupallisuutta kapinoiville ihan vain omaan muistikirjaan muistiin raapustettaviksi.

Minusta olisi tullut
helvetin hyvä maalivahti

niin usein olen sinut torjunut.

– – –

Pienet valkoiset valheet
syövyttävät suuria mustia aukkoja.

– – –

Haluan olla
niin kuin sääkin

plussan puolella.

Pörähdyttävän hauska Peppunen

Tanaka ja Fukasawa: Mestarietsivä Peppunen (Nemo kustannus, 2018) 
A5, 88 s., neliväri
ISBN 9789511328735 

Mestarietsivä Peppunen on sherlockmaisen taitava muistamaan, tutkimaan ja tulkitsemaan – kuten kunnon etsivän kuuluukin. Watsonmaisen uskollisena apurina hänellä on innokkaan toimelias Brown.

Kirja sisältää kaksi ratkaistavaa arvoitusta. Rouva Purppuran tapauksessa Peppusta tarvitaan jäljittämään Purppuran suvun kätkettyä perintökalleutta. Kuka varasti vanukkaan? taas paljastaa, että toimija voi toisinaan löytyä yllättävän läheltä. Kirjassa kehotetaankin huomioimaan arkisia näkymiä erityisellä tarkkuudella, siitä voi nimittäin olla merkittävää hyötyä.

Japanilaisen Yõko Tanakan kehittämä ja Masahide Fukasawan kuvittama hauskan nerokas Mestarietsivä Peppunen on oiva lukupala aloittelevallekin lukijalle. Peppusen ulkomuoto ja toimintatapa, tarinoiden sanojen ja kuvituksen suhde sekä oivaltamaan kutsuva juoni kannustavat kääntämään sivua toisensa jälkeen.

Tunnetaitoja vanhemmille

Alison Gopnik: Puuseppä vai puutarhuri? (ArtHouse, 2017)
A5, 329 s.
ISBN 9789518846157

Maailma on pullollaan lastenkasvatusoppaita, joissa kerrotaan hyvinkin suoria ohjeita, kuinka vanhempien tulisi menetellä minkäkin lastenkasvatuksellisen haasteen suhteen, että lopputulos olisi suotuisa. Suotuisa kenen kannalta?

Psykologian professorina ja filosofian apulaisprofessorina työskentelevä Alison Gopnik kyseenalaistaakin kirjassaan Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen nykyvanhemmuuden mallin, jonka tarkoituksena on työstää lapsista juuri tietynlaisia – samalla tavoin kuin puuseppä työstää puusta haluamansa mallin. Puutarhuri-tyyppinen vanhempi sen sijaan loisi parhaan mahdollisen kasvuympäristön, jotta lapsi voisi kurkottaa ja kukoistaa itse haluamaansa suuntaan.

Eritoten äideille Gopnik toivoisi vapauttavaa “synninpäästöä”. Kovasanaiset vaateet muun muassa imetyksestä (sekä puolesta että vastaan), sormiruokailusta, kestovaippailusta ja ties mistä ovat omiaan syöksemään erityisesti äidit sekä syyllisyyden kierteeseen että toisiaan vastaan. Vaikka perimmäisenä tarkoituksena onkin varmasti ollut vain lapsen paras.

Sen sijaan, että vanhemmuus olisi mitattavan tarkkaa suorittamista “parhaan mahdollisen lopputuloksen” saavuttamiseksi, Gopnik peräänkuuluttaa silkkaa puhdasta iloa lapsesta ja tämän kanssa kasvamisesta. Vanhemmistakaan kun kukaan ei kuitenkaan ole sama ihminen kuin silloin, kun ei vielä ollut vanhempi.

Tieteellisen tutkimuksen lisäksi Gopnik itse on myös sekä äiti että isoäiti. Kaikki nämä “roolit” näkyvät kirjan tekstityylissä, joka paikoin on hyvinkin soljuvaa ja helposti luettavaa että toisinaan melkoista kapulakieltä ja ammattisanastoa.

HUOM!
Art House tarjoaa kirjaa jäsenillemme edulliseen 23 euron hintaan (sisältää toimituskulut ja alv:in).
Kirjan saa tarjoushintaan heidän verkkokaupastaan: http://kauppa.tietosanoma.fi/9789518846157 sekä käyttämällä koodia MONIKKO.

 

Elina Kauppila: Ihana perhe, Tietoisen vanhemmuuden ABC (Viisas Elämä, 2018)
A5, 263 s.
ISBN 9789522606983

Elina Kauppila: Huomaa hetki perheessä, Vanhemman tunnetaitokirja (Viisas Elämä, 2018)
A5, 126 s.
ISBN 9789522606785

Elina Kauppila on koonnut kaiken tietotaitonsa Ihana perhe -kirjaansa omakohtaisten kokemustensa, Toimiva perhe- ja Ihana perhe -kurssiensa sisältöjen että saamiensa lukuisten kysymysten pohjalta. Kirja pureutuu siis hyvinkin vahvasti vanhempia ja lapsia askarruttaviin aiheisiin. Kaiken lisäksi kirja on nerokkaasti kirjoitettu aakkosjärjestykseen, josta on helppo hakea vinkkejä kulloiseenkin haasteeseen.

Tunne- ja vuorovaikutuskouluttajana työskentelevä Kauppila perustaa toimintansa tietoiseen vanhemmuuteen ja sen neljään tukipilariin.

Ensimmäinen niistä on itsestä huolehtiminen. On tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan, jotta jaksaa pitää huolta myös muista. Esimerkiksi liian vähäisen unen vuoksi väsyneenä ei useinkaan ole malttia pysähtyä hetkeen ja toimia tietoisesti vaan kiukku ajaa ohi automaattireaktiona.

Toisena tukipilarina toimii vanhemman ja lapsen välisen yhteyden vaaliminen. Koska vanhempina olemme lapsillemme maailman tärkeimpiä ihmisiä, lapsen on voitava luottaa, että olemme aina heidän puolellaan, eikä rakkaus ole millään tavoin ehdollista.

Kolmas tukipilari rakentuu kasvun ja kukoistamisen mahdollistamisesta sekä kurinpidon että rankaisemisen välttämisestä. Kurinpito asettaa aina lapset ja aikuiset vastakkain ja luo yhteyden sijaan etäisyyttä. Kauppila kehottaa toki pitämään yllä rajoja, huolehtimaan vanhemman omista tarpeista ja sopimaan sääntöjä ja rutiineja arjen helpottamiseksi, mutta lapsen rankaiseminen ainoastaan tuhoaa suhdetta.

Neljännen tukipilarin luo ilo osana jokapäiväistä elämää. Lapselle on tärkeää nähdä vanhempansa leikkimässä, joten Kauppila kehottaa äitejä ja isiä hassuttelemaan tahallaankin. Lapsi ymmärtää, ettei elämä ole turhan vakavaa ja leikin avulla vaikeista tilanteista voi tehdä helpompia.

Helppohakuisesta kirjasta löytyy neuvoja niin aktiiviseen kuunteluun, lapsen aggressiivisuuteen kuin suuritarpeisuuteenkin. Kauppila antaa vinkkejä myös kehopositiivisuuteen, nukkumaan menemiseen ja sisarkateuteen. Siinä missä apuja löytyy lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen, Elina Kauppila painottaa, että kirjan ohjeet eivät toki ole yksi ja ainoa totuus. Kirjan sisältö on hänen ja kohtaamiensa ihmisten pohdintoja ja heille hyväksi havaittuja keinoja, joiden kautta lukija voi peilata omia ajatuksiaan ja kenties löytää helpotusta arkeensa.

Ihana perhe -kirjasta löytyy käytännöllisiä ohjeita tunnekuohujen ja ristiriitatilanteiden kohtaamiseen. Pysähtyminen, välihengitykset ja omien tunteiden ja ajatusten huomiointi auttavat kiinnittymään kulloiseenkin hetkeen ja ottamaan sen sellaisenaan, ilman vakiovastauksia. Kauppila on kehittänyt ristiriitatilanteita varten erityisen Huomaa hetki -metodin, joka auttaa muistamaan, miten toimia. Tästä hän kertoo enemmän kirjassaan Huomaa hetki perheessä, Vanhemman tunnetaitokirja.

Metodi on yhdistelmä mindfulness- ja vuorovaikutustaitoja. Kaavan alkukirjaimet muodostavat sanan HETKI, jossa kirjaimet tarkoittavat:
Huomaa (-> pysähdy hetkeen)
Erota (-> erota toisen tunteet ja tarpeet omistasi)
Tunne (-> juurruta huomiosi kehollisiin tuntemuksiisi)
Kuuntele (-> sanoita toisen henkilön tunteet)
Ilmaise (-> ilmaise oma näkökulmasi minäviestillä).

Äitiyspakettiin oivallisesti sopivaa kirjallisuutta.

Lasse-Maijan etsivätoimisto ratkoo mystereitään nyt myös suomeksi

Lasse-Maijan Etsivätoimisto: Ensimmäinen arvoitus
Ohjaus: Josephine Bornebusch
Käsikirjoitus: Henrik Engström, Mattias Grosin
Pituus: 89 min
K7

Vallilan koulu joutuu hiljaiseen hätätilaan, kun mittaamattoman arvokas Hammarabin kirja mystisesti katoaa juuri ennen suurta tietokilpailua, jossa kyseisen kirjan tulisi olla palkintona. Epäilykset heräävät ja syyttävä sormi osoittaa aivan väärään suuntaan.

Eläimiä vihaava talkkari, Englantia ihannoiva enkun ope ja täysin omalaatuinen kirjastonhoitaja eivät osaltaan auta tutkimuksissa – kuten ei kovin paljon myöskään kylän höpsö poliisisetä. Onneksi varovaisen varautunut Lasse ja rohkean reipas Maija lyöttäytyvät sattuman kautta yhteen ja päättävät – oman etunsakin nimissä – ratkaista arvoituksen.

Ruotsalaisen lasten- ja nuortenkirjailija Martin Widmarkin laajaosaisen Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjasarjan hahmoihin pohjautuva Ensimmäinen arvoitus on perin mukava koko perheen elokuva. Hillityllä väripaletilla kuvattu tarina pysyy hyvin koossa ja vihjeitä seuraamalla katsojakin pääsee mukaan epäiltyjen karsintaan. Pienempien katsojien on myös kenties helpompi samaistua Lassen ja Maijan realistisiin hahmoihin kuin alituisiin supersankareihin. Ylenpalttinen kaahaus ja juonenkäänteenkäänteetkin loistavat ilahduttavasti poissaolollaan.

Ensimmäistä kertaa Lasse ja Maija puhuvat dubattuina myös suomea.

Koko perheen viihdettä dvd:n hinnalla

Sherlock Gnomes
Ohjaus: John Stevenson
Kesto 83 min
K7

Vuonna 2011 valmistuneessa Shakespearea mukailevassa Gnomeo & Julia -elokuvassa Montaguen ja Capuletin toisiaan vastaan taistelevat puutarhatonttusuvut solmivat loppujen lopuksi sovun. Tänä vuonna ilmestyneessä jatko-osassa tontut muuttavat isäntäperheensä mukana Lontooseen, vanha hallitsijapari väistyy ja puutarhan järjestelyvastuu siirtyy Gnomeolle ja Julialle. Vastavihitty pariskunta alkaa vaikuttaa vanhalta avioparilta, kun takapihan kaunistelu saa sivuuttamaan toisen mielipiteet ja puhumaan sekä toisen ohi että sivu suunsa. Kaikessa hässäkässä viheliäinen Moriarty anastaa kaupungin puutarhatonttuja ja apuun on kutsuttava kukas muukaan kuin valloittavan itseriittoinen Sherlock Gnomes ja ystävällinen luottoapurinsa Watson.

Sherlock Gnomes on varsin menevä elokuva niin lapsille kuin aikuisillekin. Ovelia juonenkäänteitä sisältävää pelastusoperaatiota siivittävät niin hassut sutkaukset kuin toinen toistaan erikoisemmat tontutkin. Vauhdin tiimellyksessä esiin nousevat myös suuremmat arvot, kun kukin joutuu pohtimaan, pitääkö toista vain tuikitavallisena itsestäänselvyytenä.

Animointi on sopuisan soljuvaa ja hahmot hyvin kehiteltyjä, kannattaa katsoa leffa lopputekstejä myöten. Alkuperäisellä ääniraidalla hahmojen taustalla taituroivat muun muassa Emily Blunt, James McAvoy ja Johnny Depp. Elton Johnin vastaama musiikki kuljettaa tarinaa vahvasti eteenpäin.

Luolamies
Ohjaus: Nick Park
Kesto 89 min
K7

Late Lampaan ja Wallace&Gromitin luojana tunnetun Nick Parkin uusin kokopitkä vaha-animaatio kuljettaa katsojansa vuoteen keppi ja kivi. Kun kivikautinen päähenkilö Tuk ehdottaa heimonsa päällikölle jänönmetsästyksen sijaan mammuttijahtia, päätyy koko joukko lopulta taistelemaan kotinsa puolesta pronssikauden julkean hallitsijan kanssa jalkapalloareenalla.

Kuten Late Lampaassa, Luolamiehessäkin hahmot ovat ilahduttavan eläväisiä. Mulkosilmäiset ja ulkonevahampaiset sekä uskaliaan nerokkaat että hymähdyttävän hömelöt vahanäyttelijät kertovat tarinaa, jonka keskiössä on rohkeus. Rohkeus puolustaa omaa paikkaansa että myös astua sen oman tutun alueensa ulkopuolelle. Kunnon sankaritarinan tapaan myös yhteen hiileen puhaltaminen kuuluu juoneen.

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus: J.K. Rowling
Pituus 134 min.
K12

J.K. Rowlingin luoma taianomainen velhomaailma on oma universuminsa, jossa on omat lainalaisuutensa. Seitsenosainen Harry Potter -kirjasarja (ja kahdeksanosainen leffasarja) laajentui vuonna 2016 Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvalla, joka sijoittui aikaan ennen Harryn Tylypahka-vuosia. Filmi oli toki näyttävä fantastisine ihmeotuksineen ja upeine puvustuksineen, mutta jostain syystä se ei jaksanut sykähdyttää minua Potterin lailla.

Tänään ensi-iltansa saava Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset sen sijaan sykähdyttää – ja isosti.

Toisin kuin edeltäjässään, tässä tarina pysyy koko ajan vahvasti liikkeessä. Hahmojen tunteita ja motiiveja oivallisesti syventävät hengähdystauot pysyvät sopivan lyhyinä, kunnes tapahtumat jälleen vyöryvät vääjäämättä eteenpäin. Pelkäksi digitaalitehosteiden ja taikojen räjäyttelyksi elokuva ei kuitenkaan missään nimessä sorru. Jokaisella persoonalla on ymmärrettävä tarve haluta ja toimia valitsemallaan tavalla. Hahmojen välisiä suhteita onkin selkeästi syvennetty ja toisiaan kaipaavat katseet sekä väärinymmärykset ovat tunteisiin vetoavan pakahduttavia.

Eddie Redmaynen näyttelemä Newt Scamander on sosiaalisessa kömpelyydessään hurmaavan samaistuttava, Ezra Millerin Valio päätäsilitettävän eksyksissä ja Johnny Depp on Grindelwaldina ehdottoman pätevä. Myös Alison Sudolin höpsähtävä ja silti kovin voimakastahtoinen Queenie, Zoë Kravitzin rohkea ja niin väärin ymmärretty Leta (Lestrange!) että Katherine Waterstonen vakavuudessaan sekä estynyt että aikaansaava Tina ovat vallan loistavia. Ja Claudia Kimin Nagini saa katsomaan käärmeitä ihan eri tavalla. Ja Dan Foglerin Jacob Kowalski on “normaaliudessaan” ihanan avarakatseinen ja ymmärtäväinen. Ja Jude Law’n Albus Dumbledore on sanalla sanoen mahtava. Roolijako on siis tiivistetysti osunut täysin nappiin.

Nappiin on osunut myös taikamaailman puvustus. Colleen Atwoodin suunnittelemat 20-luvun vaatteet ovat huokailtavan kauniita, ja yhdessä lavastuksen kanssa ne ovatkin iso porttiavain, jolla katsoja imeytyy velhojen maailmaan.

Grindelwaldin rikosten voima on jokaisen halussa tuntea menneisyytensä, tietää mistä on tullut ja kuka kukin on. Monisyiset sukulaisuussuhteet ajavat hahmot lopulta valitsemaan puolensa valon ja pimeän välillä. Yli kaksituntinen elokuva pitää jännitteensä kirjaimellisesti loppuun asti ja kestää ehdottomasti useamman katselukerran.

Itse asiassa se jopa vaatii sitä.

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa
Ohjaus: Lasse Hallström ja Joe Johnston
Käsikirjoitus: Ashleigh Powell
Kesto 1h 40 min
K 12
Ensi-ilta 2.11.2018

Disneyn Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on uskomattoman kaunis elokuva. Tarinan kolme valtakuntaa, Lumihiutaleiden maa, Kukkasten maa ja Makeisten maa ovat toinen toistaan viehättävämmin rakennettuja. Se neljäskin valtakunta – jonka nimeä ei voi ääneen lausua – on kovin taidokas, vaikkei niinkään kaunis. Näyttelijät ja puvustus niin ikään ovat silmiä hivelevän somia (paitsi sen neljännen valtakunnan pellet, jotka eivät ainakaan osaltaan hillitse katsojien mahdollista pellekammoa). Kun keitokseen lisätään vielä Lontoon Philharmonia-orkesterin soittamat selvät sävelet, kakku alkaa olla valmis.

Mackenzie Foyn näyttelemä Clara saa edesmenneeltä äidiltään lahjaksi salaperäisen koristemunan. Avatakseen munan, Claran täytyy kuitenkin ensin löytää avain. Morgan Freemanin taatulla taidolla esittämä kummisetä johdattaakin tytön avaimen jäljille – ja samalla salaiseen rinnakkaismaailmaan, josta löytyy muun muassa Keira Knightleyn valloittava Sugar Plum -keiju.

Tarina itsessään on ihan kelpo seikkailu, joka vaatii osallistujaltaan sekä rohkeutta että itseluottamusta. Kuten Hallströmin useammankin ohjauksen pääpointtina, niin myös tässäkin on omaan itseen uskominen, eteen tulevista esteistä huolimatta. Ja kuten kunnon tarinaan kuuluu, esteitähän löytyy ja asiat eivät aina ole kuten ensinäkemältä näyttäisi.

Kaikesta kauneudestaan huolimatta, Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa -elokuva jää mielestäni harmillisen etäiseksi. Kulissit ovat kohdillaan ja näyttelijät osaavat sekä vuorosanansa että elekielensä, mutta jostain syystä kokonaisuus jää syvällisemmin koskettavaa tunnetta vaille.

Richard E. Grant is Shiver, Keira Knightley is The Sugar Plum Fairy, Eugenio Derbrez is Hawthorne and Mackenzie Foy is Clara in Disney’s THE NUTCRACKER AND THE FOUR REALMS.

 

Suuria tunteita

Mervi Juusola: Kuinka minusta tuli rohkea (Otava, 2018)
Kuvitukset: Anni Nykänen
B5, 59 s, neliväri
ISBN 9789511322269

Tilda ja hänen kaksi vuotta nuorempi veljensä Sisu asuvat keltaisessa talossa metsän keskellä, jossa heillä on naapurin lasten kanssa yhteinen puumaja ja luontosalapoliisitehtäviä. Elämä on mallillaan, kunnes eräällä iltapalalla äiti ja isä kertovat aikovansa erota. Seuraa muutto isoon kaupunkiin, uuteen kouluun ja vieraiden lasten pariin.

Luonteeltaan hiljaisen Tildan ja vilkkaan Sasun sopeutuminen uusiin ympyröihin ei suju kivuttomasti. Lapset kokevat pelkoa, jännitystä ja ärsytystä, surua ja yksinäisyyttä. Kun uusi ystävä löytyy, sekin vain vähäksi aikaa. Onneksi lopulta kaikki käy parhain päin, asiat selviävät yhdessä aikuisten kanssa ja lapset oppivat puolustamaan sekä itseään että toisiaan.

Tietokirjailija, neuropsykiatrinen valmentaja ja kuvataideterapeutti Mervi Juusolan Kuinka minusta tuli rohkea pureutuu tunnetaitojen maailmaan mukavan konkreettisesti. Jos keskittyy hetkiseksi hengittämään koko vatsallaan, jännityksen tunne tyyntyy; alakuloon auttaa, kun miettii asioita, jotka saavat hyvälle mielelle; iloa tuottavista jutuista saa lisää energiaa. Kirjasta löytyykin myös tunnetaitokortit, joiden avulla voi kuulostella omia tuntemuksiaan ja oppia niistä enemmän.

Anni Nykäsen upean ilmeikkäästi kuvittamassa teoksessa on Tildan tarinan ohella pieniä pysähdyspaikkoja, jolloin voi miettiä muun muassa omia supervoimiaan, ihmisten eroavaisuuksia sekä hyvän että huonon ystävän ominaisuuksia. Kirjassa on myös konkreettisia neuvoja, kuinka toimia, jos joku kiusaa tai miten lähestyä uusia ystäviä ja ylläpitää ystävyyttä. Ylipäätään Juusola kehottaa lapsia puhumaan tunteistaan, yhdessä turvallisen aikuisen kanssa tunnesolmut aukeavat.

Mariska: Määt ja Muut (Tammi, 2018)
Kuvitus: Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti
B5, 56 s, neliväri
ISBN 9789529491757

Räppärinä ja sanoittajana tunnetuksi tulleen Mariskan uusin sanailuteos lastenrunokirja Määt ja Muut on kerrassaan riemastuttava. Mutkaton runokirja huvittaa, liikuttaa ja myhäilyttää niin lasta kuin aikuistakin.

Kirjan alkusanat kitetyttävät opuksen tärkeimmän sanoman vastaansanomattoman suoraan:
“Sitä minä vaan,
et kaikkii tarvitaan –
ilman kyitä, haita, täitä
köyhä olis maa…”

Ilahduttavan avarakatseiset runot kertovatkin niin ujosta kissanpennusta, huolettomasta oravasta kuin kuun perään haikailevasta sudestakin. Mariska ei aliarvioi pienimpiäkään lukijoita, vaan tiivistää muutaman säkeen pituisiin runoihinsa tunteita riehakkaasta uhmasta kuolettavaan sydänsuruun. Puhekieliset rivit ova suuhunsopivan helppolukuisia.

Reetta Niemensivun ja Aapo Ravantin ilmeikkään rennoin viivoin piirretyt eläimet kuvastavat Mariskan sanoja oivallisesti.

Katri Kirkkopelto: “Molli ja kumma” (Lasten Keskus, 2018)
A4, 48 s, neliväri
ISBN 9789522888440

Katri Kirkkopellon luoma Molli-hahmo on kertakaikkisen ihastuttava. Suloisen pohtivainen metsänhahmo kokee uusimmassa kirjassaan kummallisia tunteita; iloa, pelkoa, suuttumusta, katumusta ja mielenrauhaa.

Eräänä loppukesän aamuna metsästä löytyy kumman suuria jalanjälkiä. Mollin touhukas Sisu-ystävä arvelee ensijärkytyksestä toivuttuaan jäljen olevan NIIDEN, puutarhan muurin takaisen Suuren Metsän olioiden jättämä. Vieraan pelko aiheuttaa ystävyksissä erilaisia tunteita ja toimintatapoja. Lopulta uteliaisuus voittaa Mollin ja hän pääseekin tutustumaan Kummaan – joka ei sitten tunnukaan niin pelottavalta.

Kirkkopelto kuvaa hahmojensa tunteita selkeän samaistuttavasti. Olentojen tunteisiin on helppo mennä mukaan – niin pelkoon, loukkaantuneisuuteen kuin onnellisuuteenkin. Kirja pitääkin sisällään mukavan lapsentasoisesti tunteiden koko skaalan.

Tunteisiin voi pureutua myös Mullin Mallin Molli -puuhakirjassa, jota voi täyttää tunnetilan mukaan ovelasti kummasta päästä tahansa, joko Hyvän Mielen Hyrinöistä tai Pahan Tuulen Puuskista.

Lorena Pajalunga: “Joogaleikki” (Nemo kustannus, 2018)
A4, 40 s, neliväri
ISBN 9789511327462

Siinä missä aikuisen tarvitsee välillä toden teolla keskittyä saamaan itsensä oikeanlaiseen jooga-asanaan, lapsen mielikuvitus käsittää asennon heti jo sen nimestä. Ainakin, jos kyse on Lorena Pajalungan Joogaleikki-kirjan rohkeista leijonista ja kepeistä perhosista.

Esipuheessaan Pajalunga korostaa, ettei pitkäkestoisia asanoita suositella lapsille. Sen sijaan hassujen eläinten, tarinoiden ja leikin avulla lapset voivat käsitellä niin rohkeuden kuin suuttumuksenkin tunteita, jolloin ne on helpompi kohdata arjessakin.

Joogaleikki sisältää kaksikymmentä erilaista eläintä ja niiden mukaista asentoa. Jokaisella aukeamalla on Pajalungan selkeät sanalliset ja Anna Lángin ihastuttavat kuvalliset ohjeet. Leikin kautta jokaiselta eläimeltä voi myös oppia tietynlaisen erityistaidon; lokilta vapauden tunnetta, delfiiniltä iloitsemista ja hauskanpitämistä, kilpikonnalta viisasta hitautta.

Rohkeutta tytöille

Kustantamo S&S:n viime vuonna suomeksi julkaisema Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille (alkuperäinen Good Night Stories For Rebel Girls) niinsanotusti räjäytti pankin. Iltasadun muotoon puetut sivunmittaiset tositarinatiivistelmät kertoivat voimakkaista tytöistä, jotka ovat raivanneet tietään usein siellä, missä naisia ei ole tavattu kuulla tai kunnioittaa.

Meilläkin 6-vuotiaat tytöt intoutuivat kirjan tarinoista niin paljon, että alkoivat kirjoittaa kapinallisia taustatarinoita nukeilleen. Tänä vuonna julkaistu Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 jakaa jälleen sata uutta rohkeaa, itsenäistä ja päättäväistä tositarinaa niin nyky- kuin menneen ajan mainioista tytöistä. Mukana on merirosvoja, biokemistejä ja puistonvartijoita, eri puolilta maailmaa.

Kapinalliset tarinat ovat innostaneet myös muihin samantyyppisiin julkaisuihin. Kustantamo S&S:n repertuaarista löytyy myös niin 40 suomalaista naista esittelevä Tarinoita suomalaisista tytöistä kuin myös toinen, 70 suomalaisesta naisesta kertova Itsenäisiä naisia. Readme.fi -kustantamo taas on julkaissut tänä vuonna Ben Brooksin Rohkeiden poikien kirjan.

Into kustannuksen “Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)” kokoaa kansiensa väliin niin ikään suomalaisia uraauurtavia naisia. Lukijoiden ehdotusten mukaisesti kirjaan on valittu mukaan muun muassa seikkailija Helinä Rautavaara, poliitikko Miina Sillanpää kuin laulaja Almakin. Skaala on laaja, mutta ymmärrettävästi eri suomalaistyttökirjoihin on valikoitunut myös useita samoja henkilöitä. Jokaista valittua yhdistää kuitenkin samanlainen tunteen ja tahdon palo, jota ei ole voinut pysäyttää.

Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjan kuvittajat oli mielestäni nimetty mukavasti kuvan oheen, jolloin myös kuvittajat eri tyylineen tulivat tutuiksi. Sankaritarinoita tytöille -kirjassa suurin osa kuvittajista on listattu kirjan loppusivuille, jolloin edestakaisin selaaminen hieman hankaloittaa kuvittajan nimeämistä.

Vaikka tarinat ovat näissä kirjoissa toki ytimekkäitä tiivistelmiä ja sadunmuotoon puettuja, ovat ne erinomaisen tärkeitä tarinoita, joita on hyvä kuulla. Rohkeutta ja uskallusta, itseluottamusta ja omanarvontuntoa kohottavia kirjoja kun ei milloinkaan ole liikaa.

Iltasatuja Kapinallisille tytöille (Kustantamo S&S, 2018)
212 s, neliväri
ISBN 9789515246547

Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (Into Kustannus, 2018)
24 kirjoittajaa, 41 kuvittajaa
256 s, neliväri
ISBN 9789522649713

Kokonainen maailma kansien välissä

JP Ahosen sarjakuvia ei voi kuin kehua. Tänä syksynä ilmestyneet “Belzebubs” ja “Villimpi Pohjola: Irtiotto” ovat kumpainenkin kutkuttelevan täyteläisiä sekä sanalliselta että kuvalliselta kerronnaltaan, kannesta kanteen.

Vuosina 2003-2017 Aamulehdessä ja nyt seitsemännessä albumissaan ilmestynyt Villimpi Pohjola kertoo kahdeksanhenkisen kaveriporukan edesottamuksista. Pitkittyneet opinnot ja roikkuvat gradut, hapuilevat työpaikan- ja parinmetsästykset lapsineen ja lapsettomuuksineen sekä maailmoja parantavat keskustelut ovat sarjan keskeisintä aineistoa. Vähän niinkuin Frendit. Tai Pauli Kallion käsikirjoittama Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Mutta Villimpi Pohjola on silti vielä täysin oma lukunsa. Hykerryttävän monipuolinen henkilökaarti takaa lämpimän viihdyttävän lukunautinnon, jossa kokonaisuuden nivoo saumattomasti yhteen Ahosen ällistyttävän taidokas kynänjälki; sekä sarjan viivapiirros että väritys ovat aivan omaa, silmiähivelevää luokkaansa.

Työteliään tekijän terapiamuotona startannut Belzebubs taas kertoo samannimisen blackmetalyhtyeen tuskaisesta taipaleesta. Metallimaailman sanastolla ja kuvastolla leikittelevä kerrontatyyli uppoaa suoraan ja syvälle mustiin sydämiin. Siinä missä Villimpi Pohjola kertoo kaveripiiristä, parisuhteesta ja perhe-elämästä, myös Belzebubs tekee niin, omalla synkeän muikealla tavallaan. Ai että. Vaikka Belzebubs avaa turmiollisen arkkunsa auliimmin alaan vihkiytyneille, toivottaa se silti itse kunkin tervetulleeksi pimeälle puolelle – ja vieläpä mitä hilpeimmin.

Pirunmoinen omistautuminen onkin poikinut Ahoselle ja Belzebubsille sankan kannattajajoukon maailmanlaajuisesti. Ja täysin ansaitusti. Suomen lisäksi albumi julkaistiin nyt myös espanjaksi, ranskaksi ja kreikaksi sekä ensi vuoden alussa englanniksi. Englanninkielisiä strippejä voi myös seurata sekä Instassa että Facebookissa.
Ja kokonaisvaltaisuudesta puheen ollen, Belzebubs on saanut myös levytyssopimuksen Century Median kanssa! Bändin ensisinkun voi käydä tutkailemassa täältä.

Käsitteleepä piirtäjävirtuoosi siis lapsettomuushoidon herättämiä syvänkivuliaita tunteita tai huurteisessa talvimaisemassa vapauttavan pörähtävää pierua, Ahonen tekee sen ystävällisen tyylikkäästi. Sekä Belzebubsissa että Villimmässä pohjolassa artistin kädenjälki on suoraan sanottuna ihaltavan vaivatonta ja kaunista. Mutkattomasti soljuvat viivat piirtävät lukijan eteen kokonaisvaltaisen maailman, jossa on mukava viettää aikaa pidempäänkin.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)
vaaka A5, 180 s, neliväri
ISBN 9789510431467

JP Ahonen: Belzebubs (Kustannusosakeyhtiö Kumiorava, 2018)
180 x 160 mm, kovakantinen, 128 s, mv
ISBN 9789527033142
https://belzebubs.com

Näyttäviä perheitä dvd:llä

The Greatest Showman
Ohjaus: Michael Gracey
Käsikirjoitus: Michael Arndt, Jenny Bicks, Bill Condon
Näyttelijät: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Zac Efron, Michelle Williams
K 7

Vaikka olenkin ollut koko ikäni sekä elokuvien että musiikin ystävä, en liiemmin ole kaveerannut musikaalielokuvien kanssa. Yhtäkkiset lauluunpuhkeamiset ovat tuntuneet jokseenkin vaivaannuttavilta. Vähän kuin ooppera.

Phineas Taylor Barnumin elämään pohjautuva The Greatest Showman sai minut kuitenkin yllättäen puolelleen. Osansa lienee sirkusfaniudellani. The Greatest Showman onkin häikäisevää silmäkarkkia. Kirkkain lampuin valaistulle Barnumin sirkusareenalle nousevat niin parrakas nainen, siamilaiset kaksoset kuin tatuoidut ihmiset – kaikki aikansa ihmetyksiä. Kulissien takana kuljetetaan myös erirotuisten välisen rakkauden mahdottomuutta.

Tarinaltaan elokuva on perus Ryysyistä rikkauteen -hyvänmielenkertomus. Rutiköyhä – mutta mieleltään rikas – orpo Barnum (loistava Hugh Jackman) saa itsensä ja läheisensä uskomaan sekä itseensä, toisiinsa että unelmiinsa, ja yhteisvoimin he saavat yleisön (sekä elokuvassa että elokuvateattereissa) puolelleen.

Elokuva on onnistunut sekoitus sekä aikalaiskuvausta että nykyaikaa. Kulissit, puvustus ja valaistus ovat omaa luokkaansa. Benj Pasekin ja Justin Paulin säveltämät yhtäkkiset lauluunpuhkeamiset saavat jalan naputtamaan lattiaa, hymyn nousemaan huulille ja takapuolen nousemaan penkistä, itse kullakin, sittenkin.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
Ohjaus ja käsikirjoitus:Martin McDonagh
Näyttelijät:Frances McDormand, Peter Dinklage, Woody Harrelson, Abbie Cornish, Sam Rockwell
K 16

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri kertoo sekin omanlaisestaan omalaatuisesta perheestä. Frances McDormandin mainiosti näyttelemä Mildred Hayes on surun kovettama äiti, joka vaatii tyttärensä raiskauksesta ja murhasta päitä vadille. Pikkukaupungin poliisi ei tunnu tekevän asian eteen mitään, joten Hayes vuokraa kolme isoa mainostaulua kaupungin ulkopuolelta herätelläkseen uinuvaa tutkintaa. Ja tauluthan herättävät. Tunteita.

Tragikomedia on mustaa huumoria – ja oivia näyttelijöitä – pullollaan. Kun poliisipäällikkö (Woody Harrelson) ei henkilökohtaisista syistäänkään voi edetä tutkimusten suhteen, päällikköään verisesti puolustava äkkipikainen rivipoliisi (Sam Rockwell) asettuu taistelemaan Mildred Hayesia vastaan. Hayesin mies (John Hawkes) taas on jättänyt tämän 19-vuotiaan tytönhupakon vuoksi, joka lausuu suustaan mitä pöhköimpiä ajatuksiaan (kunnes lopussa hänen suustaan pääseekin vallan viisaus). Kotinsa Hayes jakaa murjottavan, kuolleen siskonsa varjoon jääneen teinipoikansa kanssa. Romantiikasta elokuvassa pitää huolen kaupungin kääpiö (Peter Dinklage), joka on hienovaraisen ujosti – ja vastakaiuttomasti – rakastunut Mildred Hayesiin.

Silmitöntä väkivaltaakin sisältävä elokuva on sekä synkkä että valoapilkahtava kuvaus elämästä, joka joutuu pois tutuilta raiteiltaan ja päätyy rataosuudelle, jota ei olisi osannut kuvitellakaan.

Kisaäidin kasvutarina

Tämä hauska kirjoitus monikkoäidin olympialaistaipaleelta on alun perin julkaistu yhdistyksen Monikko-lehdessä 3/2017. Jää nähtäväksi ja toivottavasti myös luettavaksi miten tämän vuoden olympialaiset sujuvat. Jos haluat, niin voit sisäänkirjautuneena kommentoida kirjoitusta ja kertoa omia kokemuksianne olympialaisista.


Tykkään urheilusta. Enkä tarkoita urheilulla sitä, että vetäisin parhaat päivänsä nähneet lenkkitossuni jalkaan, pukisin reebokia ylle ja lähtisin johonkin, missä tulee epämiellyttävällä tavalla hiki, vaan tarkoitan urheilun seuraamista. Ei ole vastaan vielä tullut sellaista lajia, johon perehtymällä siitä ei voisi kiinnostua. Olen seurannut silmä kovana olympia-ammuntaa, alkanut vähitellen tajuta amerikkalaista jalkapalloa, osannut ulkoa vuoden 1996 kaikki naisten Superpesiksen pelaajat ja leikannut lapsena talteen kaikki paikkakuntani SM-tason lentopallojoukkuetta käsittelevät lehtiartikkelit. Pidän pääsylippujen myymisestä ja vaihtorahan laskemisesta. Osaan leipoa melko hyvin mokkapaloja ja vielä paremmin osaan syödä toisten leipomia. Vanhempani ovat kuljetettaneet lapsuudessani minua mukisematta harrastuksiin, joten olen valmis tekemään saman palveluksen omille lapsilleni. Kaksosperheessämme yhteen raskauteen mahtui kaksi lasta, kolmeen autoon kuusi turvaistuinta ja yhteen olympiadiin neljät olympialaiset, joten kysymys kuuluu: Miten äiti on pärjännyt kisakatsomossa?

0-vuotiaille ei ole monikko-olympialaisissa omaa sarjaa. Ei se mitään, elämä kahden vauvan kanssa käy tavallaan urheilusta sekin, paitsi ettei saa mitalia eikä fair playta saati palautumisvaihetta tunneta. Tositoimiin pääsimme ensi kertaa, kun pojat oppivat kävelemään juuri olympialaisten kynnyksellä vuonna 2014 vietettyään kesän alussa 1-vuotissyntymäpäiviään. Ensin kohti keskilattiaa lähti vaappumaan toinen poika ja minuutin kuluttua yhtä huterat ensiaskeleensa otti veli. Olimme selkeästi töpsöttäneet harppauksen kohti juoksumatkoja, ja ilmoitin meidät olympialaisiin.

Valmistautuminen ensimmäisiin urheilukisoihin olisi voinut sujua paremminkin. Tavoitteeksi oli asetettu hyvin nukuttu yö sekä ravitseva ja riittoisa aamupala. Ensisijaisesti niitä olisin tarvinnut lasten sijasta minä, mutta ei se mitään, kuka tässä kovin hyvään olisi tottunut. Pakkasimme mukaan suuren hoitolaukun ja kaiken sen, mitä 1-vuotiaiden kanssa saattoi tarvita matkalla niinkin kauas kuin Vantaalle – poislukien tietysti vaihtovaatteet, jotka unhottuivat eteiseen. Alkulämmittely jäi meiltä väliin, sillä lapsemme eivät olleet siitä oikein innoissaan. Kisojen käynnistyttyä tärkeintä kilpailuissa oli tietysti iloinen meininki ja osallistuminen. Siksi minua karvastelikin vain vähän se, että tajusin lasteni olevan joka vuosi ikäluokkansa nuorimpia edustajia ja täten tuomittuja… häviämään. Kaikissa lajeissa. Vaikka tietysti tärkeintä on osallistuminen. Mutta että häviämään. Kaikissa lajeissa.

Pituushypyssä juniorit leiskauttivat sallitussa myötätuulessa 34- ja 35-senttiset hypyt, mutta vastoinkäymiset alkoivat juoksupaikalla. Lähdössä toinen poika jäi hyörimään paikoilleen 10 sekunniksi. Toinen lapsi sentään pinkoi kevyesti talutettuna menemään, mutta harmillisesti kaatui aivan loppumetreillä häviten arvokkaita sekunteja. Ensi vuonna menee varmasti paremmin.

Seuraavana vuonna olimme tietysti mukana jälleen. Kaksivuotiaat ovat huomattavasti taitavampia kuin yksivuotiaat. Muun muassa kieltäytymään asioista. Yritin tänäkin vuonna maanitella lapsiani alkulämmittelyyn, mutta se ei nyt tullut kyseeseen, sillä olihan kentän toisella laidalla parkissa traktori ja telakone. Niitä olisi löytynyt myös kotinurkilta toisin kuin kertavuotista urheilujuhlaa, mutta perustelujani ei kuultu. Toinen poika osallistui pallonheittoon ja pituushyppyyn mallikkaasti, mutta toinen ilmoitti pituushyppypaikalla “Ei. Ei. Ei hyppää.” ja pallonheittopaikalla sanojaan säästellen pelkästään “EI”. Olimme siis toimittaneet lähtöä alkuvalmisteluineen ja matkoineen useamman tunnin vain todetaksemme, että “ei”. Kiittämättömyys on maailman palkka, opetti synkeämielinen äitini aikanaan ja totisesti oikeassa oli. Kun oli taas vuorossa jännittävin koetus, 20 metrin juoksu, olin valmistautunut jo suorituksen hylkäämiseen johtavaan käytökseen. Vaan toisin kävi. Eipäs-poika alkoi kuin alkoikin maleksia lähtömerkin saatuaan eteenpäin – joskin kaatui jälleen juuri ennen maaliintuloa – mutta aiemmin niin hymyileväinen veli oli päättänyt tuoda kuuluvasti julki kurjan elämänsä jämähtämällä lähtöviivalle. Oma motivointihalukkuuteni oli jo sulanut helteisen auringonpaisteen myötä, mutta kurttuisen ilmeeni aistinut puoliso sai houkuteltua tenäytyjänkin maaliin, ja vieläpä alle minuutin kisatuloksella. Mitalit tuli, mutta kukaan ei suostunut pitämään niitä kaulassa yhdenkään valokuvan vertaa. Ensi vuonna menee varmasti paremmin. Pakko mennä.

Ei mennyt. Kolmevuotiskisoissa ainoa alkulämmittelyyn perheestämme osallistunut olin minä, kun loput  edustajistostamme katseli hyppelehtimistäni kulmat kurtussa. Tällä kertaa kompastuskivi oli pallonheitto, jossa ainoastaan paikalla oleva muu väki sai minut pitämään suurin piirtein omana tietonani, mitä mieltä olin kotijoukkueeni urheiluhengestä. Kaksi ärisevää lasta päätyi murjottamaan vesiesteeseen, joskin vain toinen heistä kaatui täydestä vauhdista juostessaan esteen luiskaa alamäkeen. Kokoilin itseäni juoksualustan takakaarteen sisäradalla istuen ja mietin kaikkea puhetta siitä, miten hyvää mieltä urheilu ja yhdessä tekeminen tuo. Irvistin mielessäni ja lähdin ostamaan nakkisämpylöitä, sillä olimmehan visusti ohittaneet ajan, jolloin muksuille tarjottiin omasta kylmäkassista avokado-banaani-maitorahkavälipala. Kisat saatiin vietyä kunnialla loppuun ja alisuoritettu pallonheittotuloskin päätyi tilastoihin, ja… Ensi. Vuonna. Menee. Varmasti. Paremmin.

Ja sitten alkavat tämän vuoden olympialaiset. Neljävuotiaiden neljännet kisat. Tapahtuma, jolle en aseta yhtään odotusta. Pakkaan sadetakit, kurahousut, saappaat ja vaihtosukat. Sullon reppuun lahjontaan soveltuvia maissinaksuja ja kuplavettä. Kaksi pulloa. Kaksi täysin samanlaista pulloa. Lähden ajatuksesta, että kukaan ei starttaa juoksumatkalle, ja jos starttaa niin väärään suuntaan, ja jos oikeaan suuntaan niin kaatuen ja loukaten polvensa. Pituushypyssä tulee menemään hiekkaa kenkään ja se on paha. Kenkää tyhjentäessä sukka osuu maahan ja sekin on paha. Veljellä ei ole hiekkaa kengässä lainkaan, ja se on kaikista pahinta. Oletan ketsuppia putoavan jonkun paidalle, josta se tahrakatastrofista eskaloituneessa kähinässä siirtyy myös toisen paidalle. Paita pitää riisua, jolloin tulee kylmä, mutta uutta paitaa ei voi pukea, sillä siinä on hölmö kuva. Tähän olin siis varautunut ja metsään meni, sillä lapsista toinen kirmasi hyppäämään pituutta ja pyysi ottamaan siitä valokuvan samalla kun toinen poika jonotti pallonheittopaikalla reippaasti omaa vuoroaan ja nakkasi kaksi hienoa tuloskaarta. Juoksukisassa molemmat pojat starttasivat merkistä ja pinkoivat maaliin hyvillä mielin siitä huolimatta, että toisella oli hankaluuksia tuulen mukana lähtevän lippalakin kanssa. Mitaleita pidettiin kaulassa kaksi päivää ja niitä esiteltiin kaikille vastaantulijoille. Entä miten pärjäsin minä? Mielestäni mainiosti. Olin herättänyt, vaatettanut, ruokkinut, ajoittanut ja reitittänyt meidät lähtöviivalta maaliin, osallistunut perinteitä noudattaen alkulämmittelyyn aktiivisimpana perheestäni, ottanut pituushyppypaikalta ammattilaistasoisen videoinnin, jota kelpasi ylpeänä esitellä mummilassa ja sen lisäksi huomasin ajoittain jopa hymyileväni. Se on harvinaista. Kysykää vaikka mieheltäni, joka tätä lukiessaan todennäköisesti kylläkään ei hymyile ja viimeistään nyt haluaa täsmentää, että hänelläkin oli osuutensa asioiden järjestymisessä.

Tässä se oli. Täydellinen kisapäivä. Hyvää mieltä, juhlan tuntua, onnistumisen riemua pituushyppylankulla ja aamunkostea kisanurmi, joka kasteli itse puettujen vilkkulenkkareiden kärkiä. Päivänä jona ei riidelty siitä, että omissa lenkkareissa on kaksi tarraa ja veljen lenkkareissa vain yksi. Ihmeellinen moukarihäkki, tuulen mukana lähes lentoon lähtenyt leikkivarjo ja ne traktorit. Katsomon takana olevat parakit, jotka näyttivät vankiloilta ja joihin olisi ollut hauska juosta jos olisi uskaltanut, tai ainakin jos veli olisi juossut ensin. Kontrastina ne jokuset muut lapset, joilla ei ollut niin hyvä päivä. Pakkohan tässä on hymyillä.

Olisin niin kovin tyytyväinen, ellen tietäisi, että kasvavien lasten kiikkerien myötä- ja vastasuhdanteiden tiivistahtiset vaihtelut huomioiden ensi vuonna ei varmasti mene paremmin.

Kirjoittaja: Saara Sotala

Lähihoitajaopiskelijoita työssäoppimisjaksolle syksy 2018

Stadin ammattiopistossa on menossa perustason ensihoitaja koulutuskokeilu, josta opiskelijat valmistuvat lähihoitajiksi keväällä 2020. Opiskelijamme ovat ylioppilaspohjaisia ja aloittavat opintonsa nyt syksyllä 2018.

Syksyn aikana opiskelijamme tutustuvat niin teoria kuin käytännön tasolla terveeseen eri-ikäiseen ihmiseen. Yhtenä tutustumispaikkana olisivat TE pienten lasten perheet. Opiskelijamme olisivat perheissänne joka keskiviikko (viikoilla 37 – 41) n. 7 tunnin ajan, huomioiden perheen tarpeet ja tilanteet. Etusijalla ovat perheet, jossa on alle 1-vuotias lapsi/lapsia. Tämä on opiskelijoiden ensimmäinen työssäoppimisjakso, mutta ei vaadi teiltä arviointia.

Päätavoitteena on, että opiskelijat pääsevät tutustumaan lapsen hoitoon ja huolenpitoon kotiympäristössä.

Olisiko teillä mahdollisuus tarjota tällaista paikkaa opiskelijallemme? Jos on, pyydän lähettämään s-postia alla olevaan osoitteeseen ja kertomaan perheestänne.

Myös lisätietoja voi kysyä:

Sari Haajanen
Ensihoidon lehtori
Stadin ammattiopisto
sari.haajanen@edu.hel.fi
puh: 09-31081828

Lukemisen ilosta

Suomalaisten lasten ja nuorten lukutaidosta on viime aikoina ollut huolta. Viime vuoden Pisa-tutkimuksen mukaan peruskoulunsa päättäneistä 11 prosentilla ei ole riittävää lukutaitoa. Lukeminen on opettajien mukaan hitaampaa ja sanoja luetaan väärin, jolloin myös koko lause ymmärretään väärin. Tutkijoiden mukaan kehno lukutaito saattaa vaikuttaa syrjäytymiseen.

Lukuinnon kasvattamiseen on valjastettu useampiakin lukuhankkeita. Vanhempia kannustetaan lukemaan sekä lapsilleen että (näkyvästi) itselleen, ja lapsia houkutellaan kirjojen maailmaan lukudiplomihaasteilla. Tärkeintä lukemaan intoutumisessa lienee mielenkiintoinen aihe sekä (alkuun) tarpeeksi väljä tekstitys – eikä hienoista kuvituksistakaan haittaa ole.

Laajasta lastenkirjarepertuaaristaan tunnetun Timo Parvelan ja norjalaisen Bjorn Sortlandin yhteistyönä syntynyt Kepler 62 -sarja on mitä mainioin lukutäky – erityisesti pojille, joiden lukemisharrastuksesta tutkijat kantavat enemmänkin huolta. Kuusiosainen kirjasarja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maailma on pimeä ja ankea. Lapset, jotka onnistuvat läpäisemään mahdottomalta tuntuvan tietokonepelin, Kepler 62:n, pääsevät ensimmäisinä matkalle kaukaiselle planeetalle, josta kaavaillaan uutta asumusta ihmiskunnalle. Matkaa toki varjostavat salaisuudet, sairaudet ja salamatkustajat, eikä erilaisten ihmisluonteiden yhteentörmäyksiltäkään voida välttyä. Pakollisen keventäviä vitsijuttuja kirjoissa ei vilise, ja onnellinen loppukin on paikoin vaarassa.

Parvelan ja Sortlandin vuorovedoin kirjoittamat kirjat jättävät kunkin osan lopussa lukijansa janoamaan jatkoa. Satakunta sivua ja Pasi Pitkäsen mahtavan oivalliset kuvitukset tekevät etenemisestä helppoa heikommallakin lukutaidolla. Iso suositus sarjalle!

Kirjasarjoissa on se hyvä puoli, että löydettyään maailman, jonka henkilöhahmojen parissa viihtyy, on ilahduttavaa tietää jatkoa olevan vielä tulossa. Soturikissat-sarjassa kirjoja ainakin riittää!

Soturikissat on salanimi Erin Hunterin kehittelemä maailma, jossa villikissalaumat asuttavat metsää ja kamppailevat omien klaaniensa puolesta. Ensimmäisessä, kuusiosaisessa kirjasarjassa, Ennustukset alkavat, seurataan kotikissasta villikoksi päätyvää Ruskaa.

Metsä on jaettu tiukasti reviireihin, joita hallitsevat neljä eri kissaryhmittymää: Myrsky-, Tuuli-, Joki- ja Varjoklaani. Klaanien sisäinen ja keskinäinen valtarakenne on ajasta ikuisuuteen siirtyneiden kissojen muodostaman Tähtiklaanin säätämää. Jokaisella nelijalkaisella on paikkansa ja tehtävänsä klaanissa. Ruska pääsee Myrskyklaanin riveissä osalliseksi valtakamppailua niin oman kuin muidenkin klaanien kanssa. Ystävyys, rakkaus ja salakähmäiset juonittelut pitävät tarinaa hyvin yllä.

Neljän klaanin kissoja ja heidän nimiään vilisee kirjan sivuilla niin paljon, että aluksi on hieman vaikea pysyä perillä, kenestä milloinkin kerrotaan. Onneksi kirjojen alussa on luettelo kustakin klaanista ja niihin kuuluvista karvatassuista. Ja kun sotureihin tutustuu, lukeminenkin helpottuu – ja mielenkiintoistuu.

Klaanien rakenteiden ja valtasuhteiden vaihtelua on jännittävää seurata. Nimenantotilaisuudet ovat upeita ja kissojen parissa tulee koettua niin iloisia kuin surullisiakin tunnetiloja, nelijalkoihin huomaa kiintyvänsä syvästi.

Erin Hunterin salanimen taakse kätkeytyy kuusi eri kirjailijaa. Moninaisten kirjailijoiden ansiosta Soturikissa-kirjasarjoja onkin onneksi vähintäänkin riittävästi. Tällä hetkellä kirjasarjoja on ilmeisesti seitsemän, ja kussakin niistä on vähintään kuusi-seitsemän kirjaa. Mauahtavaa, kuten Katti Matikainen sanoisi!

Sarah Crossanin Yksi on kaunis kertomus sieluun ulottuvasta sisaruudesta. Siamilaiset kaksoset, Grace ja Tippi, tahtoisivat olla tavallisia teini-ikäisiä tyttöjä; hankkia omia ystäviä ja kokea omia, yksityisiä rakkausseikkailujaan. Yhteenkasvaneilla siskoksilla moni asia on kuitenkin sattuneesta syystä aina ja ikuisesti jaettua.

Yksi on kauniisti säemuotoon kirjoitettu romaani. Lyhyet rivit ja väljä riviväli tekevät lukemisesta helppoa, vaikka kevyttä teksti ei kuitenkaan ole. Teini-iän ihastukset, erilaisten kokemusten raastava haaliminen ja epävarmuuden tuska painavat. Siamilainen kaksonen on ikuinen tuki ja turva, mutta myös paikoin hankala taakka.

Kirjoitusmuotonsa johdosta kirjaan on helpompi tarttua hitaammankin lukijan. Koskettavan tekstin kanssa tosin itse asiassa kannattaa viettää aikaa. Vaikka hyvinkirjoitettuja lauseita on mahdollista ahmia, itse koitin jopa vältellä loppuun pääsemistä.

Äärettömän kaunis tarina.

Timo Parvela, Bjorn Sortland, Pasi Pitkänen (WSOY):
“Kepler 62 Kirja yksi: Kutsu” (2015)
“Kepler 62 Kirja kaksi: Lähtölaskenta” (2016)
“Kepler 62 Kirja kolme: Matka” (2016)
“Kepler 62 Kirja neljä: Pioneerit” (2016)
“Kepler 62 Kirja viisi: Virus” (2017)
“Kepler 62 Kirja kuusi: Salaisuus” (2017)

Erin Hunter: “Soturikissat: Ennustukset alkavat” (Art House):
“Villiin luontoon” (2009)
“Tuli ja jää” (2009)
“Salaisuuksien metsä” (2010)
“Myrsky nousee” (2010)
“Vaarallinen polku” (2011)
“Pimeyden hetki” (2011)

Sarah Crossan: “Yksi” (Kustantamo S&S), 2018

Darkest Minds

Darkest Minds
Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson
Käsikirjoitus: Chad Hodge (perustuu Alexandra Brackenin kirjaan)
Pituus: 104 min
K 12
Ensi-ilta 3.8.

Darkest Mindsissa mystinen lastentauti eliminoi jälkeläisistä heikoimpia ja jättää jäljelle vain vahvimmat, joille kehittyy yliluonnollisia voimia. Valtio pelästyy eriskummallisia taitoja ja jaotteleekin lapset kykyjensä mukaan värikoodein sekä sulkee heidät tarkoin vartioiduille leireille voidakseen valvoa heitä. 16-vuotiaan Ruby Dalyn (Amandla Stenberg) onnistuu kuitenkin paeta leiriltä, löytää joukko muita kaltaisiaan ja muodostaa täten uusi perhe, jossa lapset pitävät huolta toisistaan. Vai pitävätkö?

Alexandra Brackenin kirjaan perustuva Darkest Minds -elokuva jatkaa Nälkäpeli-, Outolintu– ja Labyrintti-elokuvasarjojen kaanonia. Kussakin saagassa joukko erilaisia nuoria joutuu selviämään tulevaisuuteen sijoittuvissa mitä ankeimmissa olosuhteissa omin voimin ja miettimään tarkoin, kehen kulloinkin voi luottaa. Darkest Minds tekee myös hienovaraisen nyökkäyksen niin Star Warsin jedivoimille kuin Harry Potterin taikamaailmallekin.

Darkest Minds käsittelee tarinassaan vahvasti myös värierottelua, jaotellaanhan lapset taitojensa mukaan eri värisiksi ja värinsä mukaan heitä myös kohdellaan. Stenbergin näyttelemä Ruby Daly on vaarallisin – ja kyvykkäin – kaikista, oranssi, ja selvitäkseen ylipäätään hengissä hän oppiikin piilottelemaan todellista väriään ja sekoittumaan vaarattomampien vihreiden massaan. Mutta kuinka kauan ihminen voi kieltää itsensä – ja miksi näin edes pitäisi joutua tekemään?

Tanskalaissyntyisen isän ja afrikkalaisamerikkalaisen äidin jälkeläisenä Amandla Stenberg lienee kohdannut ennakkoluuloja myös omakohtaisesti. Näyttelijä onkin ottanut näyttävästi kantaa niin kulttuuriperimätunnusmerkkien hyväksikäyttämisestä yleisesti popkulttuurissa kuin nimenomaan tummaihoisten naisten kohtelustakin.

Kuten Nälkäpelissä ja Outolinnussa, myös Darkest Mindsissa pääosaa esittääkin täten ilahduttavasti nuori nainen, joka lopulta löytää sisäisen vahvuutensa. Amandla (joka tarkoittaa zulujen kielellä “voimaa”) näytteli jo Nälkäpelissä nuorta Rue-tyttöä. Darkest Mindsin Rubyna Stenberg luo mainion esikuvan alkuun epävarmana, mutta hyväitsetuntoiseksi ja oikeutta rohkeasti puolustavaksi kehittyvänä nuorena yksilönä.

Kuten muutkin edellämainitut nuorten sarjat, myös Darkest Mindsin loppukohtaus antaa toivon jatkosta.

Kyllä lasten korville

Kun perheeseen kuuluu useampi lapsi, joista jokainen haluaa juuri samaan aikaan katsella omalta kännykältään omaa lempparivideotaan, yleinen hälytaso saattaa nousta yllättävänkin korkeaksi. Kuulokkeilla kuunneltaessa äänenvoimakkuus taas saattaa ehkä huomaamattakin nousta liian kovaksi käyttäjälle itselleen.

Kalifornialaisen Kenun nimenomaan lapsille suunnitelluissa On ear -tyypin Kenu Groovies -kuulokkeissa äänenvoimakkuus pysyy 85 desibelin alapuolella. Kuulokkeet ovat todella kevyet, helposti säädettävät ja kestävät. Korvakupit ovat pehmeät ja lasten mielestä asettuvat korville hyvin. Väreinä löytyy sininen, pinkki ja musta, joista valita juuri ne OMAT kuulokkeensa.

Omien huomioideni pohjalta ainoa miinuspuoli kuulokkeissa on niiden liukkaus. Sekä kuulokkeiden panta- että korvakuppiosa ovat melkoisen liukasta materiaalia ja pysyvät siten hieman heppoisesti pään päällä.

Kenu Groovieseissa on kuitenkin hyvänä lisänä, että äänen voi jakaa piuhalla kuulokkeesta toiseen. Jos siis vaikka kaksi haluaisikin kuunnella keskenään samaa videota, mutta kolmas ei.

Groovies Kids Headphones with Safe Sound and Sharelink™

BackGym -ryhtivaljaat

Huonon ryhdin vaikutuksen huomaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Niskaa, hartioita ja päätä särkee ja olo on muutenkin nuutunut. Kun muistaa oikaista selkäänsä, kääntää hartioitaan taaksepäin ja kohottaa päätään, olo on jo paljon reippaampi. Hyvässä ryhdissä hengityskin kulkee paremmin. Miksei ryhti sitten pysy hyvänä?

Pitkäaikainen istuminen näyttöpäätteen edessä lienee suurin syy ryhdin romahtamiseen. Kun keskittyy tekeillä olevaan työhön, ryhti pääsee lässähtämään kuin varkain. Jaloittelutaukojakaan ei muista pitää saati sitten vetreyttää hartioita.

Backgymin Ryhtivaljaat toimivatkin tässä oivana muistukkeena. Valjaiden tarkoitus on nimittäin vetää käyttäjänsä olkapäitä hieman taakse ja siten estää ryhdin lysähtäminen. Jokapäiväisellä valjaiden käytöllä olisi mahdollista treenata selän omia lihaksia hyvän asennon ylläpitämiseen.

Backgymin Ryhtivaljaita löytyy kolmea mallia; Classic, Sport ja Kids. Nimensämukaisesti Classic-malli on hyvä peruskäyttöön, Sport toimii suuremman joustavuutensa vuoksi vähän urheilullisemmassa menossa ja Kids on suunniteltu lapsille (joiden ryhtiin myös runsas istuminen on vaikuttanut viime vuosina hälyttävästi). Oikean istuvuuden vuoksi valjaissa on kiristystarrat sekä rintakehän että olkapäiden kohdalla. Olkapään kohdalla olevien tarrojen ympärillä on myös mukavan tuntuiset pehmikekankaat, tosin ne ovat omasta mielestäni ehkä hieman liian leveät.

Ryhtivaljaiden käyttö kannattaa aloittaa n. 15-30 minuutin ajalla, etteivät lihakset kipeydy ja jumiudu tottumattomuuttaan liikaa. Säännöllisesti käytettynä valjaiden vaikutuksen huomaa parempana asentona ja pirteämpänä mielenä.

https://ryhtivaljaat.fi/

Solo: A Star Wars Story

Solo: A Star Wars Story 
Ohjaus: Ron Howard 
Käsikirjoitus: Jonathan Kasdan & Lawrence Kasdan 
Pituus: 135 min 
Ikäraja 12
Ensi-ilta 23.5. 

 

Han Solo on yksi Star Wars -saagan mielenkiintoisimmista hahmoista. Itsenäisen omapäinen ja auktoriteetteja tottelematon tyyppi, joka ei millään muotoa tahdo ylleen sankarin viittaa, mutta väistämättä sen kuitenkin saa. Miten Hanista tuli Solo? Kuinka hän tapasi luottotoverinsa Chewbaccan? Ja miten Lando Calrissian lopulta hävisikään Millennium Falconin Hanille?

Ah, miten herkullisia vastauksia Ron Howardin ohjaama uusi sivupolkuelokuva, Solo: A Star Wars Story tarjoileekaan!

Etukäteen hieman pelkäsin, miten nuorta Hania näyttelevä Alden Ehrenreich selviytyy mahtavan Harrison Fordin varjossa, mutta vallan mainiostihan kaveri pärjää: juuri tuollainen pilkesilmäinen ja iloisen optimistinen veijarihan Han varmaan nuorena oli. Kunnes hänelle selvisi karusti, ettei kehen tahansa – edes niihin lähimpiinsä – aina kannata luottaa ja I have a good feeling about this -lausahdus muuttuikin I have a bad feeling about this -versioon.

Star Warsin maailma on kiitettävän tasa-arvoinen. Herkullisten mieshahmojen lisäksi kaukaista galaxia valloittavat myös hykerryttävän vahvat ja päättäväiset naishahmot, niin hyvisten kuin pahistenkin puolella: Leia, Padme, Jyn Erso, Rey, Kapteeni Phasma, Maz Kanata ja kaikki taitavat naiset niin lentäjien kuin sotilaidenkin riveissä.

Solossa Emilia Clarken esittämä Qi’rakin on mukavan monipuolinen ja kyseenalaistamattoman taitava selviytyjä – mikä onkin ominaisuus, josta seikkailuissa on eniten hyötyä. Donald Gloverin esittämän huikean muikean Lando Calrissianin naispuolinen – droidien vapautusta ja tasa-arvoa kovaäänisesti vaativa – L3-apupilotti on niin ikään ihan huippu tyyppi.

Kapakkakohtausten ilahduttavan monipuolinen ja kaikenkarvainen oliokaarti ansaitsee myös jälleen erikoismainintansa.

Juonellisesti Han Solon tarina kulkee sykähdellen selviytymisestä toiseen. Matkaan tulleita eittämättömiä mutkia selvitellään kulloinkin mukaan lyöttäytyneiden kumppanien kera. Vaikka maailma on pullollaan ilkeän omahyväisiä hyypiöitä, eikä raja hyvän ja pahan välillä ole aina niin selkeä, onneksi joukosta löytyy aina silloin tällöin joku, johon voi oikeasti turvata. Kuten Hanin Chewie, jota oivallisesti esittää Joonas Suotamo. Liekö Suotamon ansiota, että elokuvassa kuullaan myös puhtaasti suomenkielinen sana?

Han Solon tarina on mukaansatempaava ja varsin ilahduttava lisä Star Warsin polveilevaan maailmankaikkeuteen.

 

Tully

Tully 
Ohjaus: Jason Reitman 
Käsikirjoitus: Diablo Cody 
Ikäraja: 12 
Ensi-ilta 4.5. 

Kaksi lasta pienellä ikäerolla. Jälkimmäisellä diagnosoimatonta häiriökäyttäytymistä. Kolmas lapsi juuri syntymäisillään. Ja mieskin – vaikka tutun turvallisen rakas onkin – vain näpyttelee pleikkaa zombeja lahdatakseen.

Tully kertoo Marlosta (Charlize Theron), joka on hukkua äitiyden syvyyksiin. Onnekseen hän saa veljeltään lahjaksi yöhoitajan numeron. Tuhannen ja yhden yöherätyksen, imetyksen ja vaipanvaihdon jälkeen Marlo karistaa epäröintinsä ja kutsuu luokseen Tullyn (Mackenzie Davis). Kuin pelastava enkeli, Tully pitää vauvan lisäksi öisin huolta myös Marlosta.

Siinä missä Marlo on masentunut, kyllästynyt ja väsynyt, Tully on nuori, laiha ja loputtoman energinen, ymmärtäväinen ja fiksu. Sanalla sanoen ihanne. Tullyn avulla Marlo kuitenkin luovii itsensä kadun valoisammalle puolelle ja löytää valonpilkahduksia jälleen myös itsestään.

Kun oma keho ja mieli tuntuvat vierailta ja omaa onneaan on väsymykseltä mahdotonta nähdä, Tullyn kaltainen avustaja saattaa toimia ainoana oljenkortena. Jason Reitmanin ohjaama ja Diablo Codyn käsikirjoittama elokuva herättääkin pohtimaan, miten itse kukin voisi toimia parhaiten niin perheensä kuin myös – ja ehkäpä eritoten – itsensä suhteen. Ja miten tarpeellinen yöhoitaja oikeasti olisi juuri synnyttäneelle äidille.

Itselläni oli kovat odotukset Tullyn suhteen, ovathan sen tekijät aiemmin luoneet niinkin mahtihuipun elokuvan kuin Juno. Alussa Marlon masennus oli kuitenkin syöstä minut mukaansa, niin uuvuttavan realistisena se kuvattiin. Mutta loppupuolella junomainen käänne tapahtui: kuin taikasanasta koko elokuva sai uuden energian ja merkityksen. Hykerryttävän loistava ratkaisu.

Äitien- ja muidenkinpäiväelokuva.

(l to r.) Mackenzie Davis as Tully and Charlize Theron as Marlo star in Jason Reitman’s TULLY, a Focus Features release.