Last Christmas

Last Christmas 
Ohjaus: Paul Feig 
Käsikirjoitus: Emma Thompson, Bryony Kimmings 
Kesto: 102 min 
K 7 
Ensi-ilta 8.11.
 

Kate (Emilia Clarke) ei oikein tunnu saavan elämästään otetta. Päivät hän on töissä täpötäydessä joulukoristekaupassa, yönsä hän viettää ystäviensä ja tuttaviensa sohvilla. Jugoslaviasta kotoisin oleva hössöttävän murheellinen äiti (Emma Thompson), vaimoaan välttelevä isä (Boris Isakovic) ja oman elämänsä vangiksi ajautunut sisko (Lydia Leonard) eivät osaltaan tuo Katen elämään ilonpilkahduksia. Mutta eräänä päivänä paikalle ilmestyy mystisen kepeä ja hyväntuulinen Tom (Henry Golding). 
  
Last Christmas on tarkoitettu hyvänmielen jouluelokuvaksi. Mikäli siis pitää jouluelokuvista, tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Sitä säestävät George Michaelin tutut ja hieman tuntemattomammatkin kappaleet, jouluvalot luovat pehmeää tunnelmaa ja elämä kulkee kaikista valinnoista huolimatta eteenpäin. Emilia Clarke on roolissaan ilmeikkään ihastuttava ja Henry Golding koskettaa matalalla äänellään. 

Paikoitellen elokuvan rakennettu todellisuus on kuitenkin liian läpinäkyvää. Puheenvuoroista osa on selkeästi tarkoitettu vitseiksi, mutta ne eivät juurikaan naurata. Loppuratkaisukäänne on kuitenkin oivallinen ja pelastaa paljon.  

3/5.

X-MEN: Dark Phoenix -dvd

X-MEN: Dark Phoenix -dvd 
Ohjaus: Simon Kinberg 
Käsikirjoitus: John Byrne, Chris Claremont 
K 12 
Dvd-julkaisu 21.10.
  

Useampikin elokuvasaaga saapui tänä vuonna päätökseensä. Niin myös Marvelin sarjakuviin perustuva X-Men -sarja. Jack Kirbyn ja Stan Leen  vuonna 1963 luoma erikoiskykyjä hallitseva mutanttiryhmä on seikkaillut valkokankaillakin jo kahden vuosikymmenen ajan. 

Dark Phoenix keskittyy ryhmän jäsenistä eniten Jean Grayhin (Sophie Turner), jolla on kenties ryhmän mahtavimmat voimat. Kun Jean saa pelastustehtävissä itselleen sattumalta vielä suuremmat kosmiset voimat, hänen on entistä vaikeampi pitää voimansa hallinnassa, etenkin kun hän läpikäy samalla menneisyytensä käsittelemättömiä tapahtumia. 

Kun Jeanin hallitsemattomat supervoimat alkavat koetella koko maailman turvallisuutta, ja hatarasti saavutettu tasapaino ihmisten ja mutanttien välillä järkkyy, X-Men -ryhmän jäsenten on päätettävä, kuinka toimia. Onko Jean hyvien vai pahojen puolella? Voiko sekä häntä että maailmaa pelastaa? 

Vaikka Dark Phoenix päättääkin pitkäikäisen elokuvasarjan, se ei ole kovinkaan koskettava. Ei esimerkiksi samalla tavalla kuin keväällä nähty Avengersien tarun päättänyt Endgame. Melkein johtuu mieleen, että päätös on ollut joko pakotettu – tai sitten tämä ei olekaan ihan se viimeisin sana.  

Joker

Joker 
Ohjaus: Todd Phillips 
Käsikirjoitus: Todd Phillips, Scott Silver 
Kesto 122 min 
K 16 
Ensi-ilta 4.10. 

Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama Joker on sanalla sanoen vaikuttava. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut elokuva on ahdistava kuvaus maailmasta, josta inhimillisyys on katoamassa. 

Joaquin Phoenix tekee upean roolityön esittäessään Arthur Fleckiä, yhteiskunnan vähäosaisten kaistalle ajautunutta yksilöä, joka etsii vain ihmisarvoista kohtelua. Kerta toisensa jälkeen Fleck joutuu kuitenkin pettymään raskaasti, sillä lopulta kaikki hänen kunnioittamansakin henkilöt pettävät nuoren miehen. Ja niin syntyy Jokeri, joka saa vihdoin kaipaamaansa kunnioitusta.  

Jokerin taustatarina on mielenkiintoinen ja pitää Phillipsin ja Silverin käsikirjoituksessakin mystisyytensä. Visuaalisuudeltaan elokuva on huikean ankea; Gotham City näyttäytyy jäte-, rotta- ja rikollisuusongelmineen juuri niin inhottavana kuin sarjakuvien perusteella kuvitteli. Puvustus tuo tarinaan oman merkittävän lisänsä, ja esimerkiksi Fleckin siirtymä Jokeriksi kuvataan oivallisesti myös pukeutumisen kautta.
    
Elokuva on oikeastaan paljonpuhuva ja tärkeä osoitus siitä, kuinka jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi kunnioittavasti. Ja miten tärkeää avunpyytäminen ja -antaminen – mieluiten ajoissa – on.   

5/5 

Gregin legenda ja Salmanterin Terttu

Jos kirjasarjan avaus onnistuu kaappaamaan lukijan mukaansa, on mukava tietää, että samaan maailmaan ja samoihin hahmoihin pääsee palaamaan vielä uudelleenkin. Chris Rylanderin ja Noora Kunnaksen kirjat aloittavat mielenkiintoisten maailmojen sarjat.

Chris Rylander: Gregin legenda, Eeppisten epäonnistumisten sarja 1 (Jalava, 2018) 
Suomennos: Kaisa Ranta 
359 s. 
ISBN 9789518875775  

Gregin legenda kertoo 13-vuotiaasta Greg Belmontista, jolle epäonni ei ole vieras. Erityisen tuttu se on torstaisin. Torstait ovat olleet kirottuja Belmontin suvussa kautta aikain ja siksipä ei olekaan liian yllättävää, että Gregin elämä kääntyy ylösalaisin juuri kyseisenä viikonpäivänä. Tuolloin hänelle nimittäin valkenee, että hän onkin kääpiö, nimeltään Greg Myrskymaha

Chris Rylanderin kirjasarjan avaus imaisee kerrontansa mukaan välittömästi, ja mikä parasta, se myös pitää otteessaan viimeisille sivuille asti. Kääpiöiden historia ja tavat ovat mielenkiintoista luettavaa ja kun Rylander kutoo kotikaupunkinsa Chicagon kutkuttavasti mukaan tarinaan, tapahtumat saavat kuvittelemaan, että ne olisivat entistä mahdollisempia myös oikeassa maailmassa. 

Kuten kunnon tarinaan kuuluukin, epäilys kalvaa nuoren seikkailijan mieltä, eikä aina ole aivan varmaa, kehen voi luottaa. Sankari kasvaa kuitenkin tarpeeksi isoksi saappaisiinsa ja epäonninen entinen erakko onnistuu saamaan kannatusta sekä kirjan sisällä että sen lukijoissa.
Sarjan jatkoa jää odottamaan innolla. 

Noora Kunnas: Salmanterin Terttu (Otava, 2019) 
Kuvitus: Teemu Juhani 
ISBN 9789511335351 

Sisarukset Mikko ja Lilli joutuvat vanhempiensa työmatkan vuoksi asustamaan kesän nipottavaisen setänsä luona. Onneksi sedän naapurissa asuu toista maata oleva, hilpeän hauska Salmanterin Terttu ja liuta tämän mitä mielenkiintoisempia ystäviä. Kun pikkukaupungin odottamassa kukka-asetelmakilpailussa alkaa näkyä vehkeilyn tunnusmerkkejä, on Tertun ja lasten aika selvittää tapaus juurta jaksain.  

Noora Kunnaksen kirjoittamat hahmot ovat mukavan eläväisiä ja tarina kulkee sutjakkaasti luvusta toiseen. Myös Teemu Juhanin hulvaton kuvitustyyli loihtii oivallisesti omalta osaltaan pikkukaupungin asukkaista varsin vallattomia. Kuvien ja kevyen sivutaittonsa ansiosta kirja soveltuu mainiosti pienemmillekin lukijoille.

Hauskaa, että tämäkin kirja on osa sarjaa, ja jatkoa on siis luvassa.  

Helppo harrastus

Angela Nguyen: Piirretään söpöä! Helpot ja ihanat kawaii-hahmot (Karisto, 2019) 
128 s. 
ISBN 9789512366774 
 

Taiteilija ja kuvittaja Angela Nguyenin selkeillä opeilla on helppo oppia piirtämään japanilaistyylisiä kawaii-hahmoja. Söpön tyylin perusteet nojaavat pyöreisiin kulmiin, eloisiin ilmeisiin ja vauvamaisiin mittasuhteisiin, joissa pää on suurempi kuin jalat. Nguyen antaa oivia esimerkkejä niin liikkeen kuvaamisesta, vaatetuksesta kuin erilaisista asusteistakin, jotka tuovat hahmolle luonnetta. Kirjassa käydään läpi niin ihmis-, eläin- kuin mitä erilaisempien esinehahmojenkin suunnittelua.    

Taiteiluharrastus on tehty helpoksi, eikä piirtämisessä vaaditakaan sen kummempaa välineistöä. Peruskynä ja -paperi riittävät. Kirjan parhainta antia on ehdottomasti sen innostava leikkimielisyys; mistä tahansa hahmosta tai esineestä saa eläväisen, kun vähän pelkistää, pyöristää – ja piirtää. Nguyenin sanoma kun on, että “Piirtäminen on tosi kivaa!” 

Ja niin se onkin.   

Laura Haarala, Hanna Kauppinen & Aiju Salminen: Bändin käsikirja (Into kustannus, 2018)
210 s. 
ISBN 9789522649331
 

Toinen kirja, joka madaltaa itse toimeen tarttumista on Laura Haaralan, Hanna Kauppisen ja Aiju Salmisen “Bändin käsikirja”. Opus on suunnattu erityisesti tytöille, nuorille naisille ja muunsukupuolisille, joita bändiharrasteissa vähemmän näkee. Omien soittokokemustensa pohjalta tekijät halusivat tehdä musiikin mukaan pääsemisestä lukijalle mahdollisimman helppoa. 

Kirjassa käydään läpi bändin perustamisen alkeet: mistä löytää bändikavereita, millaisia perussoittimet (rummut, basso, kitara, koskettimet, laulu) ovat ja vähennetään vahvistimien ja PA-laitteiden mystisyyttä. Tekijöiden omien kokemusten ja haastattelemiensa artistien avulla katsastetaan myös bändikämppä, sävelletään ja sanoitetaan oma biisi, keksitään bändille nimi ja buukataan ensimmäinen keikka. Eikäpä jää tämän kirjan takia ensimmäinen levytyskään hoitamatta.

Aiju Salmisen rockia uhkuvat kuvat ovat omiaan vahvistamaan kirjan kutsua liittyä musaskeneen. Eiku menox, sano Annie Lennox. 

Ujot ja introvertit

Nykyaika edellyttää koulussa ja työelämässä pärjäämisessä entistä enemmän ulospäinsuuntautuneisuutta. Mutta miten käy, jos ihminen on syntyjään ujompi?  

Liisa Keltikangas-Järvinen: Ujot ja introvertit (WSOY, 2019)
A5, 288 s.
ISBN 9789510434765
      

Pitkän linjan temperamenttitutkija Liisa Keltikangas-Järvinen kääntää yleisen kysymyksenasettelun mielenkiintoisesti toisin päin: “Miten kestän työpaikan äänekästä ekstroverttiä?”

Tällaiseen pulmaan ei useinkaan – jos koskaan – kysytä neuvoja. Sen sijaan Keltikangas-Järvinen on saanut varmasti miljoona kertaa vastata kysymykseen, miten introvertti pärjää työelämässä tai saako ihminen ylipäätään olla ujo? Emeritaprofessorin mukaan tottakai saa. Ujoilla ja introverteilla on nimittäin hyvinkin paljon annettavaa yhteiskunnalle, mikäli tämä vain ymmärtää ottaa taidot vastaan.

Ujouden “ongelma” linkittyykin yksilöä enemmän yhteisötasolle: ujous määrittyy ympäristön reaktioiden mukaisesti. Jos lapsi saa toistuvasti kuulla olevansa ujo, alkaa hän pitää itseään ujona ja tulkitsee ympäristöään sen mukaisesti. Välttääkseen vieraiden ihmisten kanssa kokemaansa epämieluisuuden tunnetta, ujo saattaa alkaa vältellä uusia sosiaalisia kontakteja, eikä siten saa kaipaamaansa harjoitusta sosiaalisesta kanssakäymisestä – ja noidankehä on valmis. 

Ujot ja introvertit -kirja pitää sisällään tutkimuksia, teorioita ja määritteitä siitä, mitä ujous ja introversio ovat ja mitä ne toisaalta eivät ole – sekä termien välisistä eroista. Laaja kirja valottaa ujouden syntymekanismeja, ilmenemistapoja ja seurauksia sekä antaa konkreettisia keinoja, miten ujoutta voi pienin askelin vähentää, mikäli ihminen itse kokee sen ongelmalliseksi ja jättää sen vuoksi tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisi tehdä. 

Päästäkseen sinuiksi sosiaalisten suhteiden kanssa, ihminen tarvitsee harjoitusta juuri siinä. Ujo lapsi tarvitsee avukseen turvallisen aikuisen, joka ymmärtää, milloin lapsi tarvitsee pientä sysäystä kohti muita lapsia, milloin taas sylin turvaa. Aikuinen taas voi valmistautua uusien ihmisten kohtaamiseen muun muassa keksimällä jo valmiiksi puheenaiheita. 

Keltikangas-Järvisen kirjan parhainta antia onkin juuri ujouden hyväksyminen. Ujous ei ole heikkous, josta olisi syytä päästä pakonomaisesti eroon.          

Once upon a time in… Hollywood

Quentin Tarantinon uusin elokuva on kunnianosoitus 60-luvun lopun Hollywoodille ja kiistaton osoitus, että ohjaaja-käsikirjoittajan tarinankerronta on edelleen omaa luokkaansa.  

Once upon a time in… Hollywood
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Kesto 162 min
K 16
Ensi-ilta 16.8. 

Yhdeksännessä elokuvassaan Quentin Tarantino tutustuttaa katsojan Rick Daltoniin (Leonardo DiCaprio), sympaattisen mukavaan TV-tähteen, joka suree loisteliaan uransa ajautumista unohduksen alamäkeen. Menneiden vuosien westernien ykköstähti joutuu uusissa pahiksen rooleissaan pönkittämään uusien sankareiden taivalta Hollywoodin neonvaloihin.

Daltonin ottaessa epäröiviä askeleita kapenevalla polullaan, hänen rinnallaan kulkee varmoin askelin hänen stuntmiehensä ja ennenkaikkea luottokaverinsa, Cliff Booth (Brad Pitt), joka on “enemmän kuin veli ja vähän vähemmän kuin vaimo” – miten mahtava määritelmä!    

DiCaprio ja Pitt luovat hahmoilleen elämän, josta katsoja välittää aidosti. Kaverusten välillä ei ole minkäänlaista kitkaa, vain leppoisaa yhdessäoloa ja toisen tukemista. Aivan loistavaa ja sydäntälämmittävää ystävyyskuvausta, jota seuraa reilun parituntisen ajan hymy huulillaan. Pienet välähdykset Sharon Taten (Margot Robbie) vuoden 1969 päivistä tuovat kerrontaan oman, yllättävän aurinkoisen lisänsä.

Tarantinon tyylin tuntien, jossain vaiheessa veri tulee kuitenkin lentämään. Niin tässäkin, mutta sitä saa odottaa yllättävän kauan. Tosin sitten sitä kyllä lentääkin. Loistavalla käsikirjoituksellaan Tarantino punoo miesten tarinaan risteäviä sivujuonia, jotka yhtyvät lopussa kutkuttavalla tavalla. 

Kuten aina, Tarantinon elävissä kuvissa musiikki on taattua laatua. Ai että. Puvustus on saumantarkkaa, kuvaus rullaa ja siirtymät seuraavat upeasti toisiaan. Tarantinon ja kumppaneiden pyyteettömän rakkauden elokuvia kohtaan näkee kirkkaasti kuin elokuvateatterin valotaululla.     

Angry Birds -Elokuva 2

Rovio Entertainmentin kymmenen vuotta sitten julkaisema Angry Birds -mobiilipeli on räjähtänyt vuosien saatossa varsin suuriin mittoihin. Virstanpylvästä juhlistaakseen Rovio ja Sony Pictures Animation sinkoavat valkokankaille näyttävästi Angry Birds -Elokuva 2:n. 

Angry Birds -Elokuva 2
Ohjaus: Thurop Van Orman
Käsikirjoitus: Peter Ackerman
Kesto: 97 min
K 7
Ensi-ilta 9.8.2019 


Kolme vuotta sitten julkaistussa ensimmäisessä Angry Birds -elokuvassa lintuparven yksinäinen murjottaja, Red (Riku Nieminen) onnistui pelastamaan lintujen munat ovelan kavalilta possuilta. Jatko-osassa Red paistattalee edelleen sankarin maineessaan, jonka pelkää kuitenkin menettävänsä – ja sitä myötä myös ystävänsä.

Kun sekä Lintu– että Possusaarelle sinkoutuu jäätyneitä jättitykinkuulia ja horisonttiin ilmestyy mystinen kolmaskin saari, ikiaikaisten kilpakumppaneiden on yhdistettävä voimansa ja käytävä yhteistuumin taistoon kotiensa puolesta.

Tutkimuspelastuspartioon liittyvät sulkapeitteisten puolelta Redin lisäksi Mahti Kotka (Tommi Korpela), Pommi (Joonas Saartamo), Sakke (Antti Lang) ja tämän neropattisisko Silver (Heljä Heikkinen) sekä saparohäntien joukoista Leonard (Ville Myllyrinne), Oona (Mimosa Willamo) ja Kari (Tero Koponen). Kukin oman alansa – omalla tavallaan – asiantaitajia.

Kuten kunnon seikkailuun kuuluukin, esteitä ilmaantuu tämän tästä. Kolmannen saaren valtijatar Zeta (Leea Klemola) pitää palkollistensa kanssa huolen, että sankaripartio joutuu käyttämään luovia ratkaisuja kotiensa pelastamiseksi – ja yleisön naurattamiseksi. Hulvattomat keinot kirvoittavat taattuja naurunpyrskähdyksiä niin lapsissa kuin aikuisissakin. 

Hieman reilu puolitoistatuntinen leffa on mukavan värikylläinen ja kompakti. Räväkämpi pääjuoni vuorottelee rauhallisemman sivujuonen kanssa sopivassa suhteessa. Animointi on silmissä sulavaa silavaa ja klassikkohitit säestävät kokonaisuutta.

Angry Birds -Elokuva 2 on kaikenkaikkiaan varsin toimiva koko perheen hyväntuulinen kokemus. Vähän niin kuin se pelikin.  

Leijonakuningas

Disneyn uusintaversio vuoden 1994 upeasta Leijonakuningas -piirroselokuvasta herää tänä vuonna henkiin “oikeannäköisten” eläinten myötä. Tuoko huippuanimaatio kuitenkaan merkityksellisesti jotain lisää alkuperäiseen verrattuna?   

Leijonakuningas
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Jeff Nathanson
Kesto 119 min
K 12
Ensi-ilta 17.7. 

Disneyn uusi versio Leijonakuninkaasta on upeaa katsottavaa. Savanneilla ravaavat seeprat, lehtiä hamuilevat kirahvit ja hiekkapilviä nostattaen rynnäköivät gnut ovat tuttuja luontodokumenteista, tällä kertaa uljailla leijonilla ja räkättävillä hyeenoilla vain on vuorosanatkin.

Tarinallisesti elokuva toistaa 15 vuotta sitten julkaistun piirrosanimaation juonen. Leijonavauva Simba (Donald Glover / Joonathan Kettunen) leikkii alussa viattoman hilpeästi ystävänsä Nalan (Beyoncé Knowles-Carter / Paula Vesala) kanssa, kunnes perimysjärjestyksestä suivaantunut Mufasa-kuninkaan (Darth Vaderin äänenäkin toiminut James Earl Jones / Markus Bäckman) veli Scar (Chiwetel Ejiofor / Aku Laitinen) päättää puuttua asioiden luonnolliseen kulkuun ja poistaa sekä veljensä että veljenpoikansa pelistä. 

Simba pakenee syyllisyydentuntonsa ajamana kauas valtakuntansa alueelta ja tutustuu rennon letkeään parivaljakkoon, Timoniin ja Pumbaan (Billy Eichner / Antti Pääkkönen ja Seth Rogen / Antti L.J. Pääkkönen) ja opettelee luottamaan Hakuna Matata -mottoon, joka ei tarjoa huolen häivää. Kunnes suunta jälleen muuttuu, ja rohkea nuori Nala päättää hakea Simban lunastamaan todellisen paikkansa Jylhämaan kuninkaana.

Disneyn animointivelhot ovat todella taitavia ja elokuvan parissa viihtyy. Ulkomuotonsa lisäksi uusio ei kuitenkaan tarjoa enempää tai syvällisempää sisältöä kuin alkuperäinen. Kenties nykylapsisto hakeutuu uudenkaltaisen animaation pariin kuitenkin helpommin.  

Spider-Man: Far From Home

Jos luulit Endgamen päättäneen Avengersien tarun, olet onnellisesti väärässä. Spider-Man: Far From Home jatkaa egendaarista tarinaa. Huh. 

Spider-Man: Far From Home
Ohjaus: Jon Watts
Käsikirjoitus: Steve Ditko, Stan Lee
Kesto: 130 min
K 12
Ensi-ilta 3.7.

Naapuruston ystävällinen Spider-Man (Tom Holland) saa Endgamen jälkeisessä maailmassa täytettäväkseen Ironmanin turhankin raskaat saappaat. 16-vuotias Peter Parker haluaisi maailmaa järisyttäneen taistelun jälkeen rentoutua luokkatovereidensa kanssa Euroopan opintomatkalla ja kerätä ennemmin rohkeutta iki-ihastuksensa MJ:n (Zendaya) sydämen kuin ulkoavaruuden pahisten voittamiseen. Elementaalihirviöiden hyökätessä Maahan, apuun lentääkin mystinen Mysteerio (Jake Gyllenhaal), joka tuntuu oikealta ratkaisulta kaikkeen.

Far From Home on ihan(an) mahtava. Elokuva sisältää niin rakkautta, kaipuuta kuin jännitystäkin. Tom Hollandin esittämä Peter Parker / Spider-Man on vilpittömän sympaattinen tuskaillessaan rakkaudentunnustuksensa ja Ironmanin hänelle jättämän vastuun ristitulessa. Peterin salaisesta identiteetistä tietoinen ystävä Ned (Jacob Batalon) tuo seikkailuun sekä rauhoittavaa leppoisuutta että turvallista uskollisuutta ja pääpomo Nick Fury (Samuel L. Jackson) on aina yhtä kadehdittavan viileä raivatessaan tehtävän tiellä olevat esteet. 

Parhaimmillaan elokuva onkin juuri hahmojensa välisiä suhteita kuvatessaan. Maailman pelastaminen on periaatteessa tässä leffassa hieman toissijaista, sillä tyyppien sanailu ja vitsit naurattavat oikeasti ja herkemmissä kohdissa saa nieleskellä palaa kurkusta. Mutta kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan ole juuri sitä, miltä näyttää. Kirjaimellisesti. 

Toisin kuin lukuisissa muissa Marvel-filmatisoinneissa, sarjakuvaimperiumin perustanutta Stan Leetä ei tällä kertaa nähdä cameo-roolissa. Viime marraskuussa kuollut Lee nähtiin ymmärrettävistä syistä viimeisen kerran cameona Endgamessa. 

Juonesta sen enempää paljastamatta, penkissä kannattaa pysyä lopputekstien jälkeisten lopputekstien jälkeenkin. Ja jatkoa on lupa odottaa. Jei!         

Men In Black International

Jatko-osissa on omat vaaranpaikkansa, ehkäpä suurimpana se, että alkuperäinen idea vesittyy. Neljänteen osaansa ehtinyt Men In Black -elokuvasarja venyttää vuonna 1997 julkaistun alkutarinansa sitkoa melkoisesti.  

Men In Black International
Ohjaus: F. Gary Gray
Käsikirjoitus: Matt Holloway, Art Marcum
K 12
Ensi-ilta 14.6. 

Men In Black International on periaatteessa ihan perusmenevä raina. Tuttuun tapaan salaiset agentit suojaavat maapalloa ulkoavaruuden pahisörkeiltä, mutta joutuvat siinä samassa huomaamaan, että luopioita löytyy myös omista riveistä.

Tähtiagentti H (Chris Hemsworth) myöntyy ottamaan avukseen lapsesta asti sala-agentiksi halunneen kokelas M:n (Tessa Thompson) ja parivaljakko ajautuu parituntisen ajan siis saalistamaan ihmelaitteillaan sekä ulkopuolisia olioita että oman toimiston myyrää.

Juoni kulkee melko tavanomaisia latuja, eikä tarjoile sen suurempia yllätyksiä. Kaikensorttisia örmelöitä elokuvasta kuitenkin löytyy, hupaisimpina kenties partatyyppi sekä ihastuttava Solttu. Ensimmäisestä MIBistä tutut yllättävät salaovet ja -aseet toimivat edelleen. Hahmojen puheenparsissa on toisinaan hyvinkin toimivia heittoja ja rento jutustelu pitää leffan käynnissä. Kipinöitä sinkoilevaa kemiaa päähahmojen väliltä ei kuitenkaan välity.

Sydäntäpakahduttavaa elämystä odottamatta, Men In Black International on ihan hauska ja kepeä kesäleffa.      

Huippujengi Himalajalla

Laika-studiosin Huippujengi Himalajalla on sydämeenkäyvä elokuva oman paikkansa ja heimonsa etsimisestä.   

Huippujengi Himalajalla
Ohjaus: Chris Butler
Käsikirjoitus: Chris Butler  
Kesto 91 min  
K 7 
Ensi-ilta 7.6. 

Mistä hyvän elokuvan tunnistaa? Kun näkee – ja tuntee – tekijäryhmän rakkauden elokuvan hahmoja kohtaan. Ja kun tuo rakkaus siirtyy elokuvan myötä myös katsojiin. 

Tutkimusmatkailijaseikkailija Sir Lionel Frost janoaa muiden tutkijoiden hyväksyntää ja päättää ansaita paikkansa arvostetussa seurassa esittelemällä kiistattomat todisteet legendaarisesta isojalasta. Isojalka itse taas on äärettömän yksinäinen ja kaipaa pikkuserkkujensa, jetien maille hyiselle Himalajalle. Parivaljakko päättää lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja antautuu seikkailun syleilyyn.  

Elokuvan edetessä tutustutaan myös itsenäisen omapäiseen Adelina Fortnightiin sekä haviteltujen seurueiden erinäisiin jäseniin. Matkan varrella kukin seikkailija löytää uusia puolia myös itsestään, kun kaikki ei sujukaan kuin unelmissa.

Huippujengi Himalajalla on suoranaista riemua silmille. Elokuvan ulkoasu on uskomattoman kaunis kaikkine valloittavine yksityiskohtineen ja menneen maailman viittauksineen, joiden vuoksi animaatiosta löytyykin bongattavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. 

Mutta mikäli elokuva on silmäkarkkia, on se sitä myös – ja eritoten – sydämelle. Isojalka, herra Link on hellyttävässä vilpittömyydessään totaalisen aseistariisuva. Huippujengin perimmäinen sanoma on myös äärimmäisen pätevä.   

Laika studiosin uusin stop-motion -animaatio totisesti lisää hyvää mieltä, ruutu ruudulta. 

Pokémon Detective Pikachu

Pokémon Detective Pikachu
Ohjaus: Rob Letterman 
Käsikirjoitus: Nicole Perlman, Rob Letterman 
Kesto 105 min. 
K 12 
Ensi-ilta 10.5. 

Ensimmäinen live-action Pokémon-elokuva, Pokémon Detective Pikachu, tuo valkokankaalle maailman, jollaisesta moni Pokémon-sarjan ja Pokémon Go -pelin ystävä on haaveillut: maailman, jossa ihmisten keskuudessa tallustaa muina mönkijäisinä ihka aitoja bulbasaureja, squirtleja ja snorlaxeja. Puhumattakaan megamahdista Pikachusta – ja omasta suosikistani: Mr. Mimesta!    

21-vuotias Tim Goodman (Justice Smith) matkaa suurkaupunki Ryme Cityyn kuultuaan etsivänä toimineen isänsä, Harryn, kuolemasta. Siinä missä Timin kotikaupungissa pokémonit elävät enemmänkin omissa oloissaan villissä luonnossa, Ryme Cityn neonvaloisilla kujilla toinen toistaan erilaisempia voimia taitavat hahmot elävät rauhaisaa rinnakkaiseloa ihmisten kanssa. Kunnes mystinen R-valmiste pöllähtää ilmoille sekoittaen kaiken. Kun Harry-isän kuolemakaan ei näytä selkeimmältä mahdolliselta ja Tim huomaa ymmärtävänsä isänsä Pokémon-partnerin, Pikachun (Ryan Reynolds) puhetta, on mysteerisoppa valmis. 

Pokémon Detective Pikachu on hulvattoman hauska, menevä ja koskettavakin seikkailuelokuva, jossa kofeiiniaddiktoituneen Pikachun, epävarmoin askelin liikkeelle lähtevän Timin sekä pelottoman tehokkaan reportteri-Lucyn (Kathryn Newton) ja tämän Psyduckin tiimiin liittyy mielellään. Juoni pitää sisällään sopivan määrän käänteitä, katsojankin lihaksia jännityttävää actionia ja oikeasti naurattavia vitsejä. Sisäisiä ilonkiljahduksia aiheuttavat moninaiset ja oivallisesti editoidut pokémon-lajikkeet, joiden nimet tällainen vanhempikin pelaaja vielä muistaa. 

Erityisesti elokuva putoaa pokémonnaajille, mutta tarina ja vitsit toimivat varsin mutkattomasti, vaikkei tunnistaisi yhtäkään Eeveen evoluutiomuodoista. Ja niihinkin voi hurahtaa sitten elokuvan nähtyään.

Gotta catch ’em all!

Avengers: Endgame

Avengers: Endgame
Ohjaus: Anthony Russo, Joe Russo
Käsikirjoitus: Christopher Markus & Stephen McFeely
Kesto 181 min
K 12
Ensi-ilta 24.4. 

Avengers-elokuvasarjan edellisen osan, Avengers: Infinity War, lopussa superpahis Thanos (Josh Brolin) tuhosi puolet universumin asukkaista, jolloin ajasta ikuisuuteen katosi myös Avengereihin kuuluneita sankareita. Infinity War antoi Thanoksen toimille kuitenkin periaatteessa monitahoisemman selityksen, hahmon eräänlaisena tarkoituksena kun kuitenkin oli antaa jäljelle jääville parempi mahdollisuus kukoistaa. Päämäärän pyhyyttä korosti se, ettei lopputulema tullut uhrauksitta itselleen Thanoksellekaan. 

Oli Thanoksen tarkoitus vilpitön tahi ei, universumin kukoistuksesta ei Endgamen alkaessa näy hitustakaan. Maailmankaikkeus on harmaan iloton jokaisessa avaruuden kolkassa. Avengers-sankarit yrittävät selviytyä kokemastaan menetyksestä kukin tavallaan; terapoimalla muita, hakemalla väsymättömästi uutta ratkaisua tai yrittämällä epätoivoisesti unohtaa. 

Paljastamatta juonesta sen enempää, Ant-Man (Paul Rudd) keksii teorian, jonka turvin maailma sellaisena kuin se tunnettiin saattaisi olla pelastettavissa.

Pelastusryhmään liittyvät hienoisen suostuttelun ja etsinnän jälkeen perhe-elämäänsä vaaliva Iron Man (loistava Robert Downey, Jr.), positiivisen ajattelun perikuva Kapteeni Amerikka (Chris Evans), tutkijan aivot ja mörssärin kehon yhdistänyt Hulk (Mark Ruffalo), kaiken pahan kostava Hawkeye (Jeremy Renner), tunteissaan pehmennyt Black Widow (Scarlett Johansson), juoppoutunut Thor (Chris Hemsworth), rehti War Machine (Don Cheadle), isänsä ikeen alta noussut Nebula (Karen Gillan) ja ajatuksensa suoraan laukova Rocket (Bradley Cooper). Loppupeleissä nähdään myös koko liuta muita Marvelin tuttuja taistelijoita. 
       
Risainen kokoonpano siis kokoaa rivinsä, mutta onnistuuko pelastuskeikka? Ainakin sillä on Doctor Strangen (Benedict Cumberbatch) laskelmien mukaan häviävän pieni mahdollisuus. Pelastaessaan mennyttä, kukin joutuu kasvokkain uusien haasteiden ja uusien menetysten kanssa. Mikä kullakin painaa vaakakupissa eniten? Kenestä kukin on valmis tarpeen vaatiessa luopumaan? 

Kaikki vitseiksi tarkoitetut heitot eivät aina osu maaliinsa ja naissankareiden yhteisrintamakohtaus vaikuttaa hieman ylikorostetun alleviivatulta, mutta kahdeskymmenestoinen Avengers-elokuva kirvoittaa kuitenkin niin naurua kuin kyyneleitäkin. Hahmojen tarinat kootaan hyvin kauniisti kasaan. Tärkeiden hahmojen menetyksiltä ei vältytä ja vaikka tehtäviä siirretään seuraavalle sukupolvelle, sarjan tietynlainen päättyminen, ehkä, on melkoisen haikeaa.   

Onneksi elokuvia voi katsoa dvd:ltä yhä uudestaan ja vaikka pysäyttääkin haluamaansa kohtaan. 

Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin

Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin
Ohjaus: Hélene Giraud, Thomas Szabo
Kesto: 92 min  
K 7
Ensi-ilta 19.4.
 

Seikkailualtis pikku leppäkerttu tipahtaa sattumalta pahvilaatikkoon, joka rahdataan Timbuktun kautta Karibialle. Pienokaiselleen omistautunut isäleppäkerttu lähtee pelastusmatkalle ja päätyykin lopulta yrittämään poikansa ohella kokonaisen karibialaisen leppäkerttuheimon ja näiden asuinalueen pelastamista.

Paikallisten muurahaisten tuntosarvien välityksellä leppäkerttuisä saa onneksi morsetettua oloistaan myös talviseen kotikyläänsä Ranskaan. Ensimmäisestä Minisankarit – Ruohonjuuritasolla -elokuvasta tuttu parivaljakko, omiin oloihinsa ja tapoihinsa tottunut musta hämähäkki sekä aina auttamisvalmis muurahainen, matkaavat vaaroja uhmaten yli mannerten ja liittyvät operaatioon.

Elokuva on kuvaukseltaan hyvin kaunis ja värikylläinen, upeat maisemat saavat arvoisensa huomion. Kuten edeltäjänsä, myös Matkalla maailman ääriin kerrotaan riemastuttavasti kokonaan pienten ötököiden näkökulmasta. Tutut asiat ja esineet saavat uudenlaisen merkityksen, kun niitä katsoo hieman eri kantilta.

Seikkailusta seuraavaan ajatuvat ötökät kokevat myös hyvin inhimillisiä tunteita pelosta ilon kautta suruun. Suuret silmät ja selkeä elekieli tekevät hahmoista tykästyttäviä. Koska elokuvassa puhutaan ainoastaan ötököiden kielellä, pienemmänkin katsojan on helppo seurata tarinaa. Ainakin, mikäli keskittymiskykyä riittää. 

Ihastuttava elokuva, jälleen. 

Runoilija X

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)
A5, 368 s.
ISBN 9789512365722 

Teini-ikäinen Xiomara Batiste luovii nuoruuden ja aikuisuuden, näkyvyyden ja kuuluvuuden, muiden asettamien rajoitusten ja oman vapaudenkaipuunsa ristiaallokossa. Pienen tytön muodot ovat muotoutuneet naisellisiksi ja se tuntuu antavan ulkopuolisille luvan niin kommentointiin kuin kosketteluunkin. Toisaalla taas Xiomaran äiti pitää hyvinkin tiukkaa kuria ja piirtää niin selkeät rajat, että tytön on miltei mahdoton ahtautua niiden sisään.

Xiomara on tottunut puhumaan muille nyrkeillään niin kaksosveljensä kuin itsensäkin puolesta. Oikean suoran lisäksi hän sanoo asiansa suoraan vain muistikirjoissaan, joihin vuodattaa tuntonsa. Kirja täyttyy sanoista, jotka kertovat rakkaudesta Amaniin, labratyöryhmän vierustoveriin, jonka kanssa Xiomara vaihtaa ensimmäisiä salaisen haparoivia suudelmia. Sivuille kerääntyy runoja, joita tyttö voisi uskaltaessaan lausua koulun lavarunouskerhossa sekä asioita, joita äidille ei missään nimessä voi sanoa suoraan. 

Ja lopulta kaikki sanat kuitenkin tulevat ilmi. 

Useita kirjallisuuspalkintoja ansaitusti voittanut Elizabeth Acevedon säeromaani on kaunis, syvällinen ja rohkea. Tositapahtumiin(?) pohjautuva tarina tytön kasvusta ympäristönsä pälyilevien silmien alla on paikoin karuakin luettavaa. Acevedo sekä sivaltaa sanoillaan säilän lailla että hyväilee hempeästi hivellen. Säeromaanina sivuille asettuu kohtalaisen vähän ja helposti luettavia sanoja, samalla rivien painoarvo on kuitenkin syvempää kuin pidemmin selitetyissä tarinoissa. 

Nuorille suunnattu kirja toimii varsin hyvin myös varttuneemmille lukijoille.

Dumbo

Disneyn 1941 julkaisema piirrosanimaatio Dumbo on varmasti yksi rakastetuimmista elokuvista kautta aikain. Tänään ensi-iltansa saava uusi versio on kerännyt lisää lihaa luidensa ympärille ja estradilla nähdäänkin ihmis- ja tietokoneavusteinen esiintyjäkaarti.  

Dumbo
Ohjaus: Tim Burton 
Käsikirjoitus: Ehren Kruger  
Kesto 112 min 
K 7 
Ensi-ilta 29.3. 
 

Pienen sirkuksen ajat ovat sodan jälkeen kovat. Kun sirkuksen omistaja Max Medici (Danny DeVito) ostaa raskaana olevan norsurouva Jumbon, odotukset ovat korkealla; soma pikku norsu toisi varmasti innokkaita katsojia kerryttämään lipputuloja. Mutta kuinka ollakaan, suloisella pikku norsunpoikasella onkin ylisuuret korvat, jotka keräävät tuottojen sijaan vain pilkkaa.

Medici määrää entisen päätähtensä, Holt Ferrierin (Colin Farrel) ja tämän lapset, Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) Dumbon peräänkaitsijoiksi. Ja sitten seuraa se raastavin kohtaus: Rouva Jumbo myydään. 

Koska Ferrierin lapset tietävät, miltä tuntuu olla ilman äitiä, voittavat he Dumbon sydämen ja luottamuksen puolelleen. Onnekkaan höyhenen ja sitä seuraavan aivastuksen kautta kolmikko huomaa heistä isokorvaisimman osaavan lentää.

Pienen sirkuksen suuri numero kerää huomiota myös hieman kehvelimmältä kaverilta, V.A. Vandereverelta (Michael Keaton), joka tietysti havittelee liitonorsua omiin parrasvaloihinsa, vastaperustettuun huvittelupuisto Dreamlandiin. Kaikkien aikojen vetonaulan tuplatakseen Vandervere heittää kehiin myös ilma-akrobaattinsa, kuvankauniin Colette Merchantin (Eva Green).

Miten – ja missä vaiheessa – erottaa oikean väärästä? Miten puolustaa itseään, ystäviään ja oikeudenmukaisuutta? Ja kuinka itseen ja omiin kykyihin uskotaan ulkopuolisten kommenteista huolimatta? Elokuva herättelee pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä.  

Sirkusmaailman kuvauksessaan elokuva on kaunis. Vanhan ajan nostalgiaa ja viehätystä, upeita esiintymisasuja pienine tarkkoine yksityiskohtineen, katsomon ja estradin välistä jännitettä. Saippuakuplanorsu-kohtaus on mainio versio piirretyn animaation vastaavasta. Ja pikku Dumbo on halattavan valloittava sinisine silmineen ja hellyyttävine ilmeineen.   

Omalaatuisten yksilöiden ja yksinäisten kummajaisten puolestapuhujana tunnetun Tim Burtonin olisi voinut kuvitella olevan omiaan kertomaan Dumbon tarinaa. Elokuvassa onkin päätä ja korvia huimaavia hetkiä, jolloin kerronta lähtee lentoon ja sirkuksen suurenmoinen taika on salvata hengityksen, mutta harmittavan usein innoituksen höyhen pysyttelee piilossa. Elokuva etenee totisen varmaa ja kaunista peruslatua, kun ennakkoasetelma olisi antanut odottaa ehkä hieman yllätyksellisempiäkin sivupolkuja.


Maailmanlopun meininkiä

Max Brallier: Maailman viimeiset tyypit (WSOY, 2019)
Kuvittanut: Douglas Holgate
A5, 231 s.
ISBN 9789510437773
 

13-vuotias Jack Sullivan asustaa puumajassaan videopelejä pelaten, käy zombeja väistellen hakemassa autioista kaupoista täydennystä Mountain Dew- ja Oreo-keksivarastoonsa ja yrittää pysytellä hengissä mitä erikoisempia hirviöitä vilistävässä maailmanlopun kaupungissa. Onnekseen Jack saa yhteyden ystäväänsä Quintiin sekä koulun pahispoika-Dirkiin, joiden kanssa taistelu jyrääjiä ja siipiräähkiä vastaan käy rattoisammin. Suurimmaksi päämääräkseen Jack on asettanut ihastuksensa Junen pelastamisen – ja sen, ettei hän enää milloinkaan aio olla mikään keskivertokaveri.

Max Brallierin kerrontaa voisi verrata Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjaan, hieman eri maailma(nlopu)ssa, tosin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin, kun zombeja paetaan erilaisia räjäyttimiä sisältävällä pakoautolla ja hirviöitä listitään mäjähtelevästi. Tekstimäärä sivuilla on hyvin maltillinen ja sitä ryydittävät Douglas Holgaten mahtavat kuvitukset. Toisinaan Jack pysähtyy ja on jäädä murehtimaan läpikäymäänsä kasvatuskotikavalkadia, mutta ei hätää, hirviöt tai ystävät saapuvat aina juuri parahiksi keskeyttämään liian pitkät hiljaiset hetket.      

Tapahtumien vauhdikkuus ja hirviöiden visuaalisuus on suunniteltu ehkä enemmän poikia silmällä pitäen, ja hyvä niin. Mikä tahansa saa lukijan tarttumaan kirjaan ja kääntämään sivua toisensa jälkeen on hyväksi. Kirjalle on luvassa myös jatkoa sekä kirjan että Netflix-sarjan muodossa. 

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa
Ohjaus: Ali Samadi Ahadi 
Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin kirjaan 
Kesto 82 min 
K Sallittu 
Dvd-julkaisu 25.3. 

Eräänä aamuna Viiru huomaa kasvaneensa ulos pienestä sängystään ja siitäkös katti riemastuu: hänestä on tullut iso. Viiru pomppii sängyllään kuin trampoliinilla, öisinkin, sillä onhan hän iso. Viiru tahtoo oman ison virvelin, sillä onhan hän iso. Ja hän haluaa kalastaakin itse, sillä onhan hän iso.

Mutta ennen kaikkea Viiru tahtoo oman kodin, johon muuttaa yksin – sillä onhan hän jo iso. 

Pikkukissan kasvaminen isoksi on Pesoselle kova paikka. Vaikka hän alkuun huvittuneesti hymähdellen toteuttaakin Viirun päähänpistoja, sopeutuminen ajan armottomaan kulkuun on kaihoisaa ja myös yksinäistä. Eikä se isoksi kasvaminen lopulta Viirustakaan pelkkää auringonpaistetta ole, isona oleminen voi välillä olla vähän pelottavaakin. 

Yksinäisyyden tunteita kokee myös Pesosen kilpailemiseen altis naapuri Kosonen, jonka rouva on muutaman päivän muualla. Myös naapurinrouva Aaltoska käy hämmästyttävän useasti lainailemassa Pesoselta jauhoja tai kananmunia plättyjään varten.   

Viiru muuttaa jatkaa visuaalisesti tutulla Viiru ja Pesonen -linjalla: ihastuttavia vanhoja puutaloja, iloisia värejä ja kaikki vähän suloisen höpsösti. Pienet, toistuvat yksityiskohdat ja sivujuonet ovat myös ominta Viirua ja Pesosta. 

Riemastuttava koko perheen pätkä.   

Musiikkia mielen täydeltä

A Star Is Born
Ohjaus: Bradley Cooper 
Käsikirjoitus: Eric Roth, Bradley Cooper, Will Fetters 
Kesto 136 min 
K 12
 
(Dvd-julkaisu 4.3.)

Bradley Cooperin ohjaama A Star Is Born on jo neljäs uudelleenfilmatisointi tutusta tarinasta, jonka ensimmäinen esitys nähtiin vuonna 1937.

Muusikkouransa rutiineissa marinoituva Jackson Maine (Bradley Cooper) tapaa sattumalta musiikkijanansa alkumetreillä empivän Allyn (Lady Gaga), ihastuu ja päättää auttaa tätä. Ruusuisen alun jälkeen Allyn ura kääntyykin nopeaan nousukiitoon, mutta sitä vastoin Jacksonin oma maine valuu alkoholin mukana viemäriin.

Bradley Cooper tekee pätevän työn sekä ohjaajana että pääosan näyttelijänä. Cooperin esittämä Maine on karismaattinen, periaatteessa hyvää tahtova ja tarkoittava muusikonrenttu, joka kuitenkin rämpii menneisyytensä painolasti hartioillaan syvissäkin soissa. Lady Gaga täyttää uransa ensimmäisen pääosatyön kirkkaan valovoimaisesti. 

Cooperin ja Lady Gagan välinen henkilökemia toimii silminnähden. Onnensa kukkuloilla ollessaan molempien silmät loistavat ja huulet kääntyvät vastaansanomattomaan hymyyn. Parin yhteismusisointi toimii nuotilleen ja musiikkinumerot ovat nautinnollista seurattavaa, ei siis ihme, että alkuperäiskappale, “Shallow”, on voittanut niin Golden Globen, Grammyn kuin Oscarinkin. Dvd:n ekstroista löytyviä, ennennäkemättömiä lisäosia katselee erityisen mielellään ja kylmiä väreitä nostattavan koskettavat biisit jäävät väistämättä soimaan päähän.

Elokuvaelämykseen kannattaa varautua nenäliinojen kera.

Bohemian Rhapsody
Ohjaus: Bryan Singer
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Kesto 135 min
K Sallittu
 
(Dvd-julkaisu 18.3.)

Queenin merkitys musiikkimaailmaan on kiistaton – vaikkei bändin ensimmäisen levy-yhtiön pomo tuota ymmärtänytkään tajuta. Tunnettujen biisien kavalkadi on loputon, eikä syyttä; rajoja kaihtamattoman moniulotteisuutensa, hillittömän rytminsä, paljonpuhuvien sanoitustensa ja tinkimättömän esitystyylinsä ansiosta jokainen kappale on ansainnut paikkansa niin musalistojen kärkisijoilla kuin ihmisten mielissä ja sydämissä.

Bohemian Rhapsody –elokuva kertoo, miten Sansibarissa syntyneestä Farrokh Bulsarasta tuli Freddie Mercury ja opiskelijabileissä soittavasta pikkubändistä megalomaanisten lavojen tähtikokoonpano.

Omaa tyyliään niin pukeutumisen kuin musiikinkin suhteen alati modifioivan Mercuryn (Rami Malek) energistä esiintymistä on ilo seurata. Aina siihen asti, kunnes suosionsa huipulla yksinäisyyttäkin potevan Mercuryn huumeilla päällystetty tie kiertyy väistämättömään syöksykierteeseen. Siinä missä bändin jäsenten välillä on alussa aitoa, toisiaan sparraavaa kisailua levyille päätyvistä kappaleista, on menestyksen mustissa aukoissa vain pikkusieluista riitelyä. Kunnes ympyrä jälleen sulkeutuu. 

Rami Malek tekee huimaavan hienon roolityön legendaarisen bändin legendaarisena keulakuvana. Dvd:n ekstroista selviää, millaisen taustatyön Malek on Oscar-palkinnonkin pokannutta rooliaan varten tehnyt. Näyttelijän kunnioitus esitettävää henkilöään kohtaan on silminnähtävää ja sydäntälämmittävää. Ekstroista on myös hauska nähdä, miten yksityiskohtaisesti tuotantotiimi on jälleenrakentanut Live Aid -esityksen.    

Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor osallistuivat elokuvan tekoon, ja hyvä niin, ystävien läsnäolo näkyy lopputuloksessa, joka ei jätä katsojaa kylmäksi. Elokuvan päättävä Live Aid -konsertti nimittäin koostaa bändin hiteistä hiteimmät hittibiisit ja sen, miksi yhtye on edelleen pitänyt paikkansa maailman musiikkikartalla. Energinen viihdyttävyys, mukaansatempaavat rytmit sekä hymyä että itkuakin nostattavat kappaleet vievät kuulijan ja katsojan mennessään. 

Elokuvan kaikille sallitun ikärajan vuoksi katsoimme elokuvan lasten kanssa. Ja sen jälkeen olemmekin sinnikkäästi joka päivä harjoitelleet Bohemian Rhapsodya pianolla, osio osiolta.