Hurmaavan antisosiaalisen Murhabotin päiväkirjamerkinnät jatkuvat tämän selvittäessä poispyyhittyä menneisyyttään.
Turvallisuusandroidista vapaaksi toimijaksi päästyään Murhabotti saa jälleen riesakseen pienen joukon nuoria tutkijoita, joista varsinkin yksi on koitua kohtaloksi. Onneksi introvertti botti saa sekä menneisyytensä tutkimiseen että ihmisolemuksen tulkintaan apua bottikuljetusaluksen AI:ltä, ARTilta. Parivaljakon syvenevä ja toisiaan tukeva suhde on äärimmäisen miellyttävää seurattavaa, melkein kuin kaksikon lempimediapalvelusarjaa Paratiisikuun portteja katsoisi.
Vaikka Murhabotti pääsee lähemmäs menneisyytensä verisiä saloja, eivät kaikki palaset kuitenkaan vielä loksahda paikoilleen. Onneksi. Seikkailu jatkuu ensi keväänä Oikullisen protokollan merkeissä.
Mikko Kalajoki: Almus – Vinhavuorten vanki (WSOY, 2023) Kuvitus: Jani Ikonen
Peikkopoika Almus riuhtaisee ohimennen jälleen herra Mattsonin ja Inkerin omintakeiseen maailmaansa. Kalastusretkellään kadonnut Almus on joutunut naapurimaa Kurinan puolelle ankarien kurinalaisten kynsiin ja vankiloimaksi. Peikkoperhe kaipaa apua sekä pojan että Alamaiden vesivarantojen pelastamiseen.
Kuinka ollakaan, vilpittömän avoin ja ihmetteleväisyydellään ihastuttava Almus onnistuu herättämään vankiloijansa pohtimaan jopa maansa itsevaltiashallinnon oikeutusta. Onko nimittäin oikein, että piskuinen – ja nerokkaasti nimetty – Saitlav Otros varastaa maiden välissä virtaavan jokiveden vain saadakseen itselleen maailman suurimman uima-altaan?
Palkintoehdokkuuksia ensimmäisellä Almus-kirjallaan syystäkin kahminut Mikko Kalajoki ilahduttaa kielellisellä leikittelyllään jälleen. Vinkeän sanailun ja hauskojen hahmojen ohessa kirjailija kuljettaa lukijoitaan myös suurempien kysymysten äärelle.
Catherine Doyle: Myrskynvartijan saari (Kumma, 2020) Kadonneet merenväkiset (Kumma, 2021) Myrskynvartijoiden taistelu (Kumma, 2022) Kuvittanut: Bill Bragg Suomentanut: Leena Ojalatva
Fionn Boyle ja siskonsa Tara matkaavat kesän alussa isoisänsä luokse Arranmoren saarelle, josta Fionn on kuullut vain äitinsä kertomia tarinanpätkiä. Vaisuksi muuttunut äiti, joka ei aina jaksa edes nousta sängystä, on jäänyt Dubliniin. Vieraaksi jäänyt isoisäkin vain valaa kynttilöitä ja saaren kasvikunta käyttäytyy eriskummallisesti. Ei siis ihme, että Fionn on saarelle saavuttuaan hieman hukassa, kunnes mysteerin usva alkaa hälvetä.
Arranmoren taianomainen saari valitsee itselleen nimittäin kerran sukupolvessa uuden Myrskynvartijan, jonka tarkoituksena on suojella saarta ja sen sisältämiä voimia. Saarta uhkaavat niin ihmiset kuin pinnan alla heräilevä muinainen velhotar Morrigan sielunvaanijoidensa kera. Nykyinen Myrskynvartija on Fionnin ja Taran isoisä, mutta tämän aika saaressa on käymässä vähiin. Kenet saari valitsee uudeksi vartijakseen?
Myrskynvartijan saari käynnistää kolmiosaisen kirjasarjan, jossa rohkeus, ystävyys ja nokkeluus punnitaan. Hieman arasta ja vettäkin pelkäävästä Fionnista kasvaa alati hurjempien koitosten myötä todellinen Myrskynvartija, joka saa apuja yllättäviltä tahoilta. Vetävästi punotun juonen lisäksi hahmojen dialogi on ilahduttavan sutjakkaa luettavaa.
Laura Lähteenmäki: Laske salaa kymmeneen (WSOY, 2023) Kannen kuva: Tilda Rose
Laura LähteenmäenLaske salaa kymmeneen kertoo pakahduttavasti siitä väräjävästä ajasta, jolloin ei oikein tiedä, onko vielä soveliasta leikkiä vai pitäisikö jo olla liian iso hypätäkseen mielikuvituksen matkaan.
Kymmenvuotias Myy kuuluu viiden tytön porukkaan, Pätkiksiin, joista suurin osa on jo jättänyt leikit taakseen. Tyttöjen Whatsapp-ryhmien viestit laulavat, ja vahingossa Myy huomaa, että muilla onkin ryhmä, johon häntä ei ole lisätty. Toiset ovat myös menossa kesällä temppuleirille, josta Myylle ei ole kerrottu. Ulkopuolisuuden tunne on raastavaa, eikä sitä helpota Myyn äidin alituiset fraasit, kuten “kaikkien kanssa pitää leikkiä, eikä ketään saa jättää ulkopuolelle” – eikä toisaalta sekään, että tomera äiti saa kuin saakin ilmoitettua myös Myyn samaiselle leirille.
Onnekseen Myy kohtaa sattumalta Lassin, ikäisensä pojan, jonka kanssa leikit sujuvat. Ja millaiset leikit! Mielikuvituksen tyyssijan, eli metsän siimeksessä kaikki on mahdollista: kivet muuttuvat master chefien superhienoiksi rosteriliesiksi, vesimelonille suoritetaan eittämättä maailman vaikein aivokirurginen operaatio ja puun juuret muodostavat pohjapiirroksen talolle, joka asuttaa ison ja sekavan perheen, jolle käy aina vain surkeammin ja jonka vain Lassin ja Myyn hyväntahtoisuus pelastavat.
Lähteenmäen kieli ja kerronnan rytmi on ihastuttavan laukkaavaa. Myyn karut yksinäisyyden tunteet vaihtuvat lennosta riemun kiljahduksiin leikin tiimellyksessä. Kaksin äitinsä kanssa kasvaneen Myyn mieltä myllertävät iän tuomien muutosten lisäksi myös olemattoman isän mysteeri, vaarin sairastuminen ja äidin treffailu. Kirja käsittelee suuria aiheita, ja tekee sen uskomattoman hienolla tavalla.
Laske salaa kymmeneen on suositeltavaa luettavaa niin lapsille kuin aikuisillekin.
Aamupalaporukan tutkimukset – Peto aidan takana (Hertta kustannus, 2023) Kirjoittanut: Marcus Rashford ja Alex Falase-Koya Kuvittanut: Marta Kissi Suomentanut: Mika Kivimäki
Jalkapalloa rakastava, mutta maagisen kosketuksensa kadottanut 12-vuotias Marcus on vahingossa potkaissut jalkapallonsa koulun aidan toiselle puolelle. Ja mikä aidan tuonne puolen joutuu, ei ikinä enää palaa takaisin. Pallon olisi kuitenkin löydyttävä pikimmiten, sillä ainoa, joka voi auttaa pallokosketuksen kanssa on Marcuksen serkkutyttö, Lola, ja tämä palaa Amerikasta jo muutaman päivän päästä.
Onnekseen Marcus tutustuu koulun salaperäiseen Aamupalaporukkaan: Staceyyn, Liseen ja Asimiin, jotka myös ovat kadottaneet jotain itselleen tärkeää aidan taakse. Kun ensimmäinen tutkimusmatka aidan väärälle puolelle paljastaa hylätyn hypermarketin pimeän puolen, Aamupalaetsivät joutuvat punomaan tarkemman suunnitelman Tärkeiden Asioidensa takaisin saamiseksi.
Kenties jalkapalloviheriöiltä paremmin tunnetun Marcus Rashfordin lastenkirjasarjan avausosa on mukavan vauhdikas, hitusen jännittävä ja ystävyyttä korostava. Helppolukuinen, ilmavasti taitettu ja mukavan kepeästi kuvitettu kirja on oivallista luettavaa alakouluikäisille.
Esikuvallisen asemansa upeasti omaksunut Rashford puhuu sekä oman toimintansa että kirjakerhonsa puitteissa lasten luku- ja kirjoitustaidon puolesta, ja häneltä on aiemmin julkaistu kannustavia lasten tietokirjoja. Manchester Unitedin riveissä pelaavalle Rashfordille on myönnetty myös Brittiläisen imperiumin ritarikunnan MBE-arvonimi ansioistaan haavoittuvassa asemassa olevien lasten ilmaisen kouluruokailun puolesta.
Huippuhyvä päivä (Hertta kustannus, 2023) Kirjoittanut: Kotryna Zylé Kuvittanut: Inga Dagilé Suomentanut: Urté Liepuoniuté
Hertta kustannuksen uusin lastenkirja, Huippuhyvä päivä, on riemastuttavan kekseliäs. Jo kirjan poikkeuksellinen lukusuunta (ei vasemmalta oikealle, vaan ylhäältä alas) on ihastuttava ja istuu mainiosti kerrostaloon sijoittuvaan tarinaan.
Lasten lukutaitoa edistävän projektin puitteissa alunperin vuonna 2020 syntynyt tarina kertoo kahdesta ystävyksestä, Elsasta ja Tiituksesta. 12-kerroksisen kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa asuva Elsa kasvattaa tomaatteja, neljännessä kerroksessa asuva Tiitus taas on rakettien rakentaja.
Elsan mielestä parhaita päiviä ovat ne, joita ei ole suunnitellut etukäteen, sillä milloinkaan ei voi tietää, koska onni potkaisee. Aina ei välttämättä kuitenkaan ole hyvä päivä, väliin mahtuu myös huonohkoja. Tuollaisia päiviä varten Elsa on kehittänyt HPPS:n, Huonon päivän pelastussuunnitelman.
Elsan nerokas idea on säilöä tulitikkurasioihin hyvien päivien muistoja, joihin voi palata huonohkon päivän sattuessa. Viisas tyttö on saanut myös ystävänsä Tiituksen tallettamaan hyvyyttä ja hymyjä tyhjiin rasioihin. Tikkuaskeihin mahtuukin monenmoisia päiviä: hyviä, huippuhyviä, hölmöjä, hassuja, hauskoja, hirveän hauskoja tai muuten vain kivankokoisia. Ja mikä parasta: hyviä muistoja voi tehdä ja kerätä myös ystävän kanssa yhdessä.
Liettualaistekijöiden kirja on kerrassaan valloittava niin tarinan kuin kuvituksensakin puolesta. Sekatekniikalla toteutetut kuvitukset innostavat tutkimaan sekä kirjaa että omaa ympäristöä – ja päiväänsä – tarkemmin. Millainen sinun hyvä päiväsi on – ja mahtuisiko se tulitikkurasiaan?
Päivi Alasalmi: Häkkilinnut (Gummerus, 2023) 334 s.
Kuinka paljon identtiset kaksoset muistuttavat toisiaan? Miten pitkälle toiseksi tekeytymällä voi päästä?
Tamperelaisen rikoskonstaapeli Hallavaisen ja nuoremman konstaapeli Sirkiän tutkimukset silpomismurhan parissa kuljettavat parivaljakkoa kaupungin laitamalta toiselle. Samaan aikaan myös Hallavaisen yksityiselämässä myllertää, kun miehen mielitietyn, Anu Murtovuon, identtinen kaksossisko, Karla Kuusivaara, onnistuu sekoittamaan siviilien elämää kaltereiden takaakin.
Häkkilinnut on rikoskonstaapeli Hallavaisen ja tämän kollegoiden tutkimuksista kertovan dekkarisarjan toinen osa. Ensimmäisen osan lukemattomuus ei sinällään haittaa kyytiin hyppäämistä, mutta hyvä/paha -kaksosasetelman taustat avautuisivat varmasti ykkösosan luettuaan paremmin.
Päivi Alasalmen kerronta ja juonen kuljetus on kolmenkymmenenviiden vuoden ja lähes kolmenkymmenen teoksen meriiteillä hyvin sujuvaa, ja Häkkilinnut jättääkin lukijansa melkoiseen cliffhangeriin.
Malin Falch: Pohjantuli 4 – Vuorenpeikon valtakunta (StoryHouse, 2023) 154 s.
Norjalaisen Malin Falchin upea Pohjantuli -sarjakuvasarja on ehtinyt jo neljänteen osaansa.
Portaalin kautta ihmisten maailmasta Peikkolaakson puolelle astunut Sonja jatkaa Henrik-setänsä etsimistä. Matkaseurana kulkee edelleen peikkopoika-Espen ja vuorikansan parissa varttunut Lotta, mutta tuttu ja turvallinen mesikämmen, Otso, kääntyy jo kotimatkalle. Hänen sijastaan seurueen oppaaksi ilmaantuu jälleen mystinen harakka sekä erityisen etevä metsänhenki, Tirill, joiden avulla kokoonpanon onnistuu löytää lopulta peikkojen vangitsema setä.
Mutta ei hätää, ei seikkailu vielä tähän lopu, täytyyhän Sonjan ja Henrikin päästä takaisin omaan maailmaansa – ja epilogin perusteella esteitä on edelleen luvassa.
Falchin tarina- ja kuvakerronta on silmiä hivelevän näyttävää. Niin tarkat yksityiskohdat kuin kaukaisemmat taustatkin on taiten vangittu. Hahmojen keskinäiset suhteet elävät tarinan mukana mukavasti. Pohjantuli on oivallista luettavaa.
Siri Kolu: Hereiset – Yön salaisuus (Otava, 2022), 175 s. Siri Kolu: Hereiset – Aamun kauhut (Otava, 2023), 185 s. Kuvitus: Johanna Lumme
Siri Kolun Hereiset kaappaa lukijan mukaansa yön pimeyteen, joka kuhisee mitä ällöttävimpiä ääniä ja mielikuvituksekkaimpia menijöitä.
Eräänä iltana 11-vuotiaalle Leolle selviää, että lasten nukkumaanmenon jälkeen vanhemmat eivät vietäkään iltaa pyykkiä viikkaamalla ja avaruuselokuvaa katsomalla. Ehei, äiti ojentaa isälle köyden ja ennen niin turvallisen tylsähköt vanhemmat suuntaavat ulos ja jättävät jälkeensä vain tavallisen arkista rupattelua sisältävän nauhoitteen. Mitä ihmettä?
Jälkiviisaasti ajateltuna Leon ei olisi kannattanut varjostaa vanhempiaan, sillä ulko-oven takana avautuu varsin toisenlainen yö kuin poika on pahimmissa painajaisissaankaan kuvitellut. Takapihalla vilistää nimittäin erilaisia hereisiä: nelistäjiä, liiskaajia ja nuuskuja – sekä kenties hurjimpina kaikista Kita, Riikinkäärme ja Leidi.
Leolle selviää, että hänen syntymänsä jälkeen äiti ja isä ovat viettäneet yönsä taistellen ilkeitä örrinkäisiä vastaan – kuten ilmeisesti kaikki maailman vanhemmat, elleivät nämä ole turvahäkitettyjen talojensa suojiin vetäytyviä Piiloutujia. Ei siis ihme, että vanhemmat näyttävät aamupalapöydissä väsyneiltä.
Vaikka Leo saakin vastedes valvoa luvan kanssa öisin, pääsee toteuttamaan taistelupeleissä oppimiaan teoreettisia taitojaan käytännössä ja vanhemmat kohtelevat häntä kuin lähes vertaistaan, ei yön kauhujen häätäminen olekaan ihan kaikkein mukavinta hommaa. Iljetyksiä riittää sekä omiksi että naapuruston tarpeiksi ja uuvuttavan yön jälkeen on kuitenkin herättävä ja raahauduttava kouluun.
Kaikkein pahinta on, ettei Leo voi kertoa öisistä seikkailuistaan parhaalle ystävälleen Kirilille tai pikkusiskolleen Lumille, sillä se, joka tietää, ei voi olla koskaan enää tietämättä.
Mutta mitä öiset hirmut oikein haluavat? Ja mitä tapahtuu, kun yön salaisuudet paljastuvat myös niille, joita Leo ja vanhemmat ovat koittaneet parhaansa mukaan suojella?
Sarjan toisessa osassa, Aamun kauhut, meno äityy entistä kummallisemmaksi, sillä Lumi tuntuu herättävän hereisten kiinnostuksen aivan uudella tavalla.
Johanna Lumme on vanginnut öiset kauhistukset vesiväreillään valloittavasti. Herkemmillä vedoilla Lumme kuvaa kauniisti Leon ja Kirilin kaikenkestävää ystävyyttä, lumoavaa Lumia ja kaikkeen valmiita vanhempia.
Marketta Pyysalo: Matka yli aikojen (Lasten keskus, 2023) Kuvitus: Teemu Juhani
Marketta PyysalonMatka yli aikojen on huomattavan paljon ajatuksia herättävä kirja, joka kertoo kellosepän pojasta, Toivosta, ja tämän eriskummallisesta junamatkasta.
Toivo tahtoo olla isälleen mieliksi ja koittaakin pitää kynsin hampain isänsä läsnä, mutta tämän tästä surumielinen isä katoaa kellokoneiston pikku osasia näpertäessään omaan ajatusmaailmaansa. Toivo sen sijaan päättää matkata mummulaan, jossa ei milloinkaan tarvitse miettiä asioita, joista tulee maha kipeäksi (jollaisia ovat esimerkiksi äitiin liittyvät ajatukset). Äidinkaipuinen ja isänsä huomiota hakeva Toivo on pakahduttavan sympaattinen.
Kummallinen juna vain sattumalta viekin Toivon määränpään sijaan vääränpäähän, vieläpä aikamoisen kiertoreitin kautta. Matkallaan Toivo nimittäin vierailee muun muassa vuoden 1989 Berliinissä, 1895 vuoden Pariisissa ja vuoden 1830 Lontoossa. Turneensa aikana Toivo tutustuu John Lennoniin, Vincent van Goghiin, Lumieren veljeksiin, Brontën sisaruksiin ja Jules Verneen, vain muutamia mainitakseni.
Pyysalon niin pientä kuin isoakin lukijaansa vähättelemätön teksti herättelee pohtimaan syvällisiäkin asioita mielenkiintoisen erilaisista näkövinkkeleistä. Dialogissa vilahtelevat ajatus- ja sanaleikit ovat kerrassaan riemastuttavia ja tarinan kautta historian osaset tulevat hauskalla tavalla tutuiksi. Teemu Juhanin omintakeinen kuvitus sopii tarinaan oivallisesti. Jospa jatkoa olisi vielä luvassa?
Aikamatkailua harrastetaan myös toisessa kevään uutuuskirjassa.
Riikka-Maria Rosenberg: Saara ja naakka (Tammi, 2023) Kuvitus: Kati Vuorento
Riikka-Maria Rosenbergin kirjoittamassa tarinassa Saara-tyttö pääsee lemmikkinaakkansa, Petersonin, pesän kautta aikamatkalle vuoteen 1779. Menneisyydessä parivaljakko kohtaa Saaran ikäisen aatelisperheen pojan, Alexanderin. Kieli- ja tapakulttuurimuurista huolimatta kolmikko ystävystyy ja päätyy selvittämään kadonneiden lampaiden mysteeriä.
Miila Westin: Myyttiset 1 – Loputon talvi (S&S, 2023) 262 mm x 188 mm, nelivärinen, 114 s.
Miila WestininMyyttiset-sarjan aloittava sarjakuva Loputon talvi kertoo Eevi-tytöstä, joka vihaa talvea – eikä ihme, sillä tarinassa ollaan jo kesäkuussa, mutta lunta vain tupruttaa. Koko luonto tuntuu olevan sekaisin. Edesmennyttä ukkiaan kaipaava Eevi saa mummiltaan mystisen, suvussa kulkeneen korun, jonka kautta tytölle näyttäytyykin aivan uudenlainen maailma.
Lumisesta metsästä Eevi löytää nimittäin haltiat Rongoteuksen, Pekon ja Ägräksen, joilla on selitys loputtomalle talvelle: luonnon keväisin herättävä haltija, Sämpsä Pellervoinen, nukkuu edelleen talviunta. Mutta missä Sämpsä uinuu ja kuka hänet voi herättää?
Metsän haltia Tapion pakeilla selviää, että Sämpsä on Louhen vankina Tuonelassa, ja mikäli nukkuminen jatkuu, voi seurauksena olla kaiken alleen peittävä jääkausi. Eevi on valmis kulkemaan kuolleiden valtakuntaan toiveenaan, että tapaisi siellä vielä ukkinsa. Kun Eevin ja haltioiden seuraan lyöttäytyy maahispoika Otso, on pelastuspartio valmis matkalle manan majoille. Mutta mikä onkaan Otson osallistumisen motiivi?
Kalevalan hahmoista on tehty viime vuosina ilahduttavan monenlaisia kirjaversioita. Miila Westinin tapa tutustuttaa lukijansa kiinnostavan seikkailun kautta itämerensuomalaisen kansanperinteen myyttisiin hahmoihin ja paikkoihin on aivan mahtava lisä kaanoniin. Kirjan lopusta löytyy lisäksi erillinen lyhyt tieto-osuus kustakin. Westinin piirrosjälki on mukavan selkeää ja tekstifontti helposti luettavaa, joten kirja soveltuu mainiosti eri ikäisille ja monentasoisille lukijoille.
Martha WellsinMurhabotin päiväkirjat 1 – Hälytystila on mainio aloitus, jos aikoo mennä sinne, missä ei ole ikinä ennen käynyt: scifikirjallisuuden osastolla.
Tulevaisuuden avaruusmatkoille palkataan aina mukaan turvabotti. Sekä orgaanisista että epäorgaanisista osasista koostuvan androidin, SecUnitin, tarkoituksena on suojella palvelun ostaneita ihmisiä, Hälytystila-kirjassa kahdeksan hengen tutkijaryhmää nimeltä PreservationAux. Hallintamoduulinsa hakkeroinut peruspätevä Murhabotti hoitaa toki hommansa, mutta viihtyisi paremmin Paratiisikuu-saippuasarjan parissa.
Omiin oloihinsa herkästi vetäytyvä Murhabotti on valloittavan samastuttava. Kukapa meistä tahtoisi tulla alituisesti keskeytetyksi suosikkisarjamme uumenista ja ryhtyä puhumaan tunteistamme? Katsetta ja kontaktia välttävä Murhabotti on ajatuksissaan ja teoissaan lumoavan lakoninen.
Wellsin kerronta yhdistää taitavasti sekä jännittävän juonittelun, rymäkän actionin että seesteisemmän vaivaantuneisuuden. Täysin ansaitusti kirjasarja onkin palkittu tieteis- ja fantasiakirjallisuuden arvostetulla Hugo-palkinnolla vuonna 2021.
Ja sarjasta puheen ollen, onneksi Murhabotin päiväkirjat 2 ilmestyy jo syksyllä, sillä niin hulvattoman herkulliseen tilanteeseen ykkösosa jää.
Grémillen sisarukset ovat joutuneet leirille Atlantin rannikolle, vieläpä keskellä kylmää ja sateista marraskuuta. Siinä missä vanhemmat sisarukset, Sarah ja Cassiopée, keskittyvät valittamaan täysin epäreiluista olosuhteistaan, sisarusparven nuorin, Lucille, tekee omia tutkimusretkiään pitkin rantaviivaa – ja löytääkin jotain Kolmen sisaren kerhoa kiinnostavaa.
Hiljaisena kuin varjo Lucille onnistuu usein livahtamaan omiin oloihinsa kenenkään sitä edes huomaamatta. Ominaisuus on sekä siunaus että kirous, sillä ennemmin eläinten kuin ihmisten parissa aikaansa viettävä tyttö on ulkopuolisten silmin lähinnä omituinen. Tosiasia sen sijaan on, että Lucille näkee asioita paljon tarkkanäköisemmin kuin suulaammat lajitoverinsa.
Hylätyn hautausmaan kiven, rannalle ajautuneen valaan ja pommitetun hotellihuoneen kätköistä paljastuneiden piirrustusten kautta sisarukset pääsevät kaukaisen sukulaisensa jäljille – ja ratkaisevat heidätkin pelastavan arvoituksen.
Vetävän seikkailullinen ja lumoavan kaunis sarjakuva kutsuu viettämään aikaa kanssaan. Vaikka sarjakuvat ovat näennäisesti todella nopealukuisia, lukemattomia tarinaa täydentäviä yksityiskohtia saattaa mennä hukkaan, jos keskittyy lukemaan pelkät puhekuplat. Olen aina miettinyt, että sarjisten sivuilla tulisi olla aikalukko: sivua voisi kääntää vasta, kun ruutujen kuvituksia olisi katsonut ja tutkinut riittävän kauan.
Elias perii isänsä asunnon englantilaiselta pikkukadulta, Turnaroundilta. Naapurissa asustaa yksinään teini-ikäinen, konemusiikkia tekevä Ian. Kadulla kulkee huppariinsa piiloutuva tyttö, K, kuin etsien jotakin. Nuoret ovat oppineet tulemaan toimeen omillaan, uusimpana omia siipiään koettelee Elias. Silti kunkin elämästä tuntuu puuttuvan jotakin.
Marisha Rasi-Koskisen nuortenromaani, Pudonneet, punoo kolmen nuoren elämästä mielenkiintoisen ja moniulotteisen mahdollisuuksien verkoston. Multiversumiteoriaan nojaava tarina kertoo jokaisen valintatilanteen synnyttämästä aikasäikeestä ja näiden luomista vaihtoehtoisista todellisuuksista.
Rasi-Koskinen kirjoittaa kutsuvasti ja pitää mysteeriä taitavasti yllä. Nuorten todellisuuden silmukat avautuvat pikkuhiljaa ja lukija imaistaan mukaan kaninkoloon.
Dess Terentjeva: Freestyle (WSOY, 2023) Kansi: Kaisu Sandberg
Dess Terentjevan nuorten säeromaani, Freestyle, kertoo tanssiharrastukselleen omistautuneista ystävyksistä, Kaista ja Mandista. Katutanssin rytmiin kirjoitetut säkeet kertovat tasatahtiin tanssivasta ystävyydestä ja siitä, miten käy, kun kuvioihin ilmestyykin kolmas jalkapari.
Terentjevan sanat liitävät kirjan sivuilla kauniin koreografian tavoin, rytmikkäästi ja mukaansatempaavasti. Ilmavasti ladotut sanat ovat helppolukuisuudessaankin kuitenkin tunnetta ja merkitystä täynnä. Teos käsittelee niin ystävyyttä, rakkautta kuin yhteenkuuluvuuttakin; seksuaalisuutta, biseksuaalisuutta, aseksuaalisuutta; lokeroita ja niiden tarpeellisuutta – niin itselle kuin muullekin yhteiskunnalle.
Norjalaisen Malin Falchin eeppinen sarjakuvatarina Peikkolaakson puolelle ajautuneesta Sonja-tytöstä jatkuu sarjakuvasarjan kolmannessa osassa, Lintusisaret.
Sonja ja puhuva karhuystävänsä Otso saattavat taikavoimaisen Lotan vuorikansan pariin, jossa tytön mummo ja kasvattisisko Marén ottavat tämän avosylin vastaan. Kansan johtaja, Ravdna, sen sijaan vaikuttaa hieman hämäräperäisemmältä. Siinä missä Lotta saa kuulla tiedonmuruja menneisyydestään, peikkopoika Espen ymmärtää, mitä Ennustaja haluaa löytää ja Sonja jatkaa Henrik-setänsä etsimistä.
Suurtarina kulkee hienosti ja valottaa osa osalta monituisten hahmojensa taustoja. Vihjeet johtavat toiseen, mutta kokonaiskuva ei paljastu tälläkään kerralla. Tarina jättää lukijansa jälleen melkoiseen cliffhangeriin.
Vaikka sarjakuva onkin näennäisen nopealukuinen, Falchin saaga on sen verran mittava, että jokainen puhekupla tulee lukea huolella. Huomiota kannattaa kiinnittää myös taidokkaaseen kuvitukseen niin hahmojen, ilmeiden kuin taustojenkin tasolla.
Elina Pitkäkangas: Sang (WSOY, 2022) Kansi: Kaisu Sandberg
Elina Pitkäkankaan taidokkaan kauniskielinen Sang vie lukijan mukanaan tulevaisuuden itä-Aasiaan ja keskelle vallanpitäjien juonikkaita julmuuksia. Kansalaisvelkansa kuitatakseen päähenkilö Dawei hankkii rahaa yöllisillä ryöstöretkillään. Yhden sellaisen mennessä pahasti pieleen, Dawei joutuu jättämään rauhaisan vuoristokotiseudun taakseen ja kulkeutuu sattumuksesta toisen kautta pääkaupunki Penglain kivisille kaduille ja palatsin palkolliseksi. Ajauduttuaan vielä erilleen isoveljestään Qirenistä, Dawein on opittava puolustamaan itseään yksin.
Muun muassa Kuura-nuortenkirjasarjastaan tunnettu Pitkäkangas rakentaa sanoillaan kuvitteellisesta maailmastaan niin monipuolisen, että sivuihin on ilahduttavan helppo uppoutua. Kirjailijan tekemä valtava taustatyö luo tarinalle vankan pohjan ja saa kerronnan soljumaan vaivattomasti eteenpäin. Sangin 493 sivua kääntyykin sangen (heheh) ripeään tahtiin.
Aidon koskettavasti kuvattuja perhesuhteita, välittävää ystävyyttä sekä sydäntäriipaisevaa sateenkaarevaa rakkautta – ja toisaalta käsittämätöntä ilkeyttä, puhdasta pahuutta ja hengästyttäviä taistelukohtauksia. Kaikkea tätä tarjoava Sang voitti täysin ansaitusti vastikään lasten- ja nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinnon. Onneksi jatkoakin on lupa odottaa, sillä Sang loppuu elokuvamaisen herkullisesti ja jättää lukijan varsin malttamattomiin tunnelmiin.
Mikko Kalajoki: Almus, Tännetuloa terve (WSOY, 2022) Kuvittanut: Jani Ikonen
Mikko Kalajoen ensimmäinen lastenromaani, Almus, Tännetuloa terve, on sanalla sanoen hurmaava – tai soveliuksen ilotteinen!
Ainoaisesti elävän herra Mattssonin ovikello soi eräänä iltana, ja oven avattuaan hänen harmaan yksitoikkoinen elämänsä täyttyy kaikilla sateenkaaren pirskahtelevilla väreillä. Oven takana seisoo pieni peikkopoika Almus, joka on kaikkea sitä, mitä Oskari Hermanni Mattsson (tietämättään) on kaivannut.
Kotoaan Alamailta lymytaipaleelle lähtenyt Almus saa laatuomaiseksi osoittautuvan herra Mattssonin läsnäisyydestä itselleen katon päänsä päälle ja onnistuu vastaansanomattoman mutkattomalla ja positiivisen uteliaalla asenteellaan voittamaan puolelleen muunkin kerrostaloväen, myös ärmätin leskirouva Narikan. Almus myötämielistyy ikäisensä Inkerin kanssa ja pääsee tämän kera vaihto-oppilasajakseen kouluun – sekä kaduille, joilla vaanii lurjimusmainen peikkotutkija Edina von Kittelsen.
Kalajoen teksti on niin hersyvän hauskaa, että hyväntuulinen tarina saa varkintormeleimmankin yskäpyrstön nauramaan ääneen tuon tuosta. Jani Ikosen mustavalkoiset viivapiirrokset ovat onnen omiaan kuvittamaan kenties vuoden parhainta lastenkirjaa.
Timo Parvela: Melkein mahdoton tehtävä: 1. Merkitty lapsi (WSOY, 2022) Kuvittanut: Mari Luoma
Ella ja kaverit -, Pate-, Kepler 62 – ja lukuisia muita lastenkirjasarjoja loihtineen Timo Parvelan uusin sarja, Melkein mahdoton tehtävä ja sen avausosa Merkitty lapsi, esittelee 12-vuotiaan Eliaksen karun maailman. Elias ei tiedä vanhemmistaan mitään, asuu rangaistuksia jakelevan yltiötiukan Paula-tätinsä luona raivaten öisin paikallista kaatopaikkaa ja etsien sieltä mahdollisia hyödykkeitä sekä hengailee ystävänsä Minon kanssa.
Eliaksen tarina saa käänteen, kun tämän kännykkään lähetetään kuva perheestä, jonka vauvalla on nilkassaan samanlainen tatuointi kuin Eliaksella. Poika alkaa selvittää kuvan perheen, taustalla näkyvän rakennuksen ja samalla myös oman menneisyytensä mysteeriä.
Elias saa salaisuuden raottamiseen avukseen ystävänsä kirjaviisas Minon ja yllättäen myös katuviisaan tytön, Jopon. Mukavan erilainen kolmikko luotsaa lukijaa pätevästi mysteerin lähteelle. Mutta kun Eliaksen puhelimeen tipahtelee lisää mystisiä viestejä tehtävänantoineen, mustiin pukeutuneet tyypit mylläävät Eliaksen kodin kyseistä puhelinta etsien ja kaupungin laidalla sijaitseva koulukodiksi muutettu kartano uhkuu pahamaineisuutta, seikkailu saa vaarallisia piirteitä.
Lyhyet luvut, iso ja väljästi taitettu teksti sekä Mari Luoman taidokkaat kuvitukset tekevät kirjasta helppolukuisen. Konkarikirjailijana Parvela osaa myös jättää lukijansa odottamaan jatkoa.
Di Gregorio & Barbucci: “Sisarukset Grémillet – 2: Cassopéen ihastus” (Story House Egmont, 2022)
Grémillet’n sisaruksista kertovan sarjakuvasarjan keväällä julkaistu ensimmäinen osa, Sarahin uni, kuvattiin enimmäkseen katraan vanhimman sisaruksen, Sarahin, näkökulmasta, vastikään ilmestynyt kakkososa keskittyy keskimmäisen, Cassiopéen, tarinaan.
Sarah, Cassiopée ja perheen kuopus, Lucille, matkaavat kesäloman kunniaksi mumminsa luokse maaseudulle. Cassiopée haikailee kaupunkiin jääneen ihastuksensa perään, mutta havahtuu yllätyksekseen myös tutun maalaispojan herättämiin lämpimiin tunteisiin.
Cassiopéen romanttisten pohdintojen lisäksi eläinrakas Lucille löytää jälleen yhden hoivattavan ja Sarah pähkii, miksi mummi vaikuttaa hieman unohtelevaiselta ja poissaolevalta. Ja kuka kumma soittelee vanhan rauniokirkon kelloja keskellä yötä?
Giovanni Di Gregorio kuljettaa jälleen näennäisen helposti useampaa juonenpätkää kautta kirjan ja solmii langat siististi takakannen käänteessä. Alessandro Barbuccin viivan ja värin käyttö on silmiä hivelevän kaunista, kuten aina.
Malin Falch: “Pohjantuli – Viikingit ja varis” (Story House Egmont, 2022) Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry
Malin FalchinPohjantuli-sarjan ensimmäisessä osassa lukija kuljetettiin Sonjan muassa Peikkolaaksoon, jossa tyttö onnekseen tutustui reilunoloiseen peikkopoika Espeniin ja tämän kaikenkarvaiseen seurueeseen.
Toinen osa tuo lukijan nähtäville koko joukon uusia hahmoja: sotajalalla kulkevan viikinkiheimon, hirvittävän merikäärmeen sekä mystisiä voimia omaavan ennustajan ja tämän vuoriheimolaisten parista eksyneen oppityttö Lotan. Tällä kertaa myös Sonjan eno ajautuu Peikkolaan – ja suoraan vangiksi.
Kuten ensimmäinen, myös toinen osa rakentaa suurempaa tarinaa kuin yksien kansien väliin näemmä mahtuu. Monen hahmon tahto ja päämäärä pedataan, mutta mitään ei ainakaan vielä ratkea.
Ja kuten ensimmäisessä, myös tässä toisessa kirjassa Falchin kuvitustaide on ensiluokkaisen kaunista.
Kuura Juntunen: Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään (Kustannus Z, 2022) Kansikuva: Viivi Kulmala
Kuura Juntusen (s. 2002) romaani Mähän tiesin, ettei täällä ole mitään kertoo neljästä lukioikäisestä ystävyksestä, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Osa heistä tuntuu tuntevan olevan itsensä kanssa paremmin sinut, osa on edelleen enemmän tai vähemmän hämmennyksissään. Jos tuntee olonsa vieraaksi omassa kehossaan, kuinka sen kanssa tutustutaan?
Romaani kuljettaa tarinaansa neljän kertojaminän kautta. Luku luvulta lukija tutustuu Hellen, Julianin, Leenin ja Caesarin niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin maailmaan. Ratkaisu on kunnianhimoinen. Kertojan vaihtuminen ilmoitetaan toki aina kunkin luvun alussa, mutta hahmot ovat samankaltaisine kamppailuineen melko samanoloisia, joten alussa kestää jonkin aikaa päästä näkökulmahyppelyn vauhtiin. Mutta kun kyytiin on päästy, perille kuljetaan sujuvasti.
Melankolissävytteinen tarina tarjoaa koskettavia kohtaloita, heleitä ilonpilkahduksia ja tärkeän näkökulman sateenkaarevaan arkeen.
Veera Miljan 80-sivuinen runokirja, Supersalanen tyttöpäiväkirja, on ilmava ja kevyt fyysiseltä painoltaan, mutta sisällöltään täyttä kultaa.
Milja kirjaa pienellä alkukirjaimella alkaviin lyhyisiin lauseisiinsa kimurantit kaverisuhteet ja ahdistavat kotiolot, kaksoistornien romahduksen ja Irakin sodan, kuvitteelliset hevoset ja mansikkajäätelön kääreisiin verhotut avunpyynnöt. Lauseet muuttavat toisinaan hienoisesti merkitystään sitä mukaa, kun rivi vaihtuu. Sivuille näennäisen heppoisasti asettuvien sanojen painava merkitys iskostuukin mieleen vasta viimeisen pisteen jälkeen.
Lavarunoilijanakin sanaillut Veera Milja käyttää runoissaan helposti luettavaa puhekieltä, ja sivuilta kuuluvan nuoren esiteinin äänen voi kuulla lukiessakin mielessään.
“ja sinä päivänä joka on vielä aika kaukana sinä päivänä joka vääjäämättä luisuu meiän luo
se päivä lähettää jo savumerkkejään jotka näkisin jos en ois jo tarpeeks vanha leikkimään etten nää mitä nään, etten nää mitä nään
sinä päivänä kun en enää oo tää sama kenenkäs sinä päivänä mun pitää päättää kuka oon, ite
sinä päivänä nostelen kaikki nää mun salaisuudet yks kerrallaan repusta aikuisten kahvipöytään ku pienet terävät kivet jotka kerran kellarista keräsin ja joku en tiiä viel kuka se on mut joku
se joku ottaa ne kämmenelleen yks kerrallaan ja ihailee pitkään niitten kauneutta ai tämmöset simpukat. ”
