Last Christmas

Last Christmas 
Ohjaus: Paul Feig 
Käsikirjoitus: Emma Thompson, Bryony Kimmings 
Kesto: 102 min 
K 7 
Ensi-ilta 8.11.
 

Kate (Emilia Clarke) ei oikein tunnu saavan elämästään otetta. Päivät hän on töissä täpötäydessä joulukoristekaupassa, yönsä hän viettää ystäviensä ja tuttaviensa sohvilla. Jugoslaviasta kotoisin oleva hössöttävän murheellinen äiti (Emma Thompson), vaimoaan välttelevä isä (Boris Isakovic) ja oman elämänsä vangiksi ajautunut sisko (Lydia Leonard) eivät osaltaan tuo Katen elämään ilonpilkahduksia. Mutta eräänä päivänä paikalle ilmestyy mystisen kepeä ja hyväntuulinen Tom (Henry Golding). 
  
Last Christmas on tarkoitettu hyvänmielen jouluelokuvaksi. Mikäli siis pitää jouluelokuvista, tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Sitä säestävät George Michaelin tutut ja hieman tuntemattomammatkin kappaleet, jouluvalot luovat pehmeää tunnelmaa ja elämä kulkee kaikista valinnoista huolimatta eteenpäin. Emilia Clarke on roolissaan ilmeikkään ihastuttava ja Henry Golding koskettaa matalalla äänellään. 

Paikoitellen elokuvan rakennettu todellisuus on kuitenkin liian läpinäkyvää. Puheenvuoroista osa on selkeästi tarkoitettu vitseiksi, mutta ne eivät juurikaan naurata. Loppuratkaisukäänne on kuitenkin oivallinen ja pelastaa paljon.  

3/5.

X-MEN: Dark Phoenix -dvd

X-MEN: Dark Phoenix -dvd 
Ohjaus: Simon Kinberg 
Käsikirjoitus: John Byrne, Chris Claremont 
K 12 
Dvd-julkaisu 21.10.
  

Useampikin elokuvasaaga saapui tänä vuonna päätökseensä. Niin myös Marvelin sarjakuviin perustuva X-Men -sarja. Jack Kirbyn ja Stan Leen  vuonna 1963 luoma erikoiskykyjä hallitseva mutanttiryhmä on seikkaillut valkokankaillakin jo kahden vuosikymmenen ajan. 

Dark Phoenix keskittyy ryhmän jäsenistä eniten Jean Grayhin (Sophie Turner), jolla on kenties ryhmän mahtavimmat voimat. Kun Jean saa pelastustehtävissä itselleen sattumalta vielä suuremmat kosmiset voimat, hänen on entistä vaikeampi pitää voimansa hallinnassa, etenkin kun hän läpikäy samalla menneisyytensä käsittelemättömiä tapahtumia. 

Kun Jeanin hallitsemattomat supervoimat alkavat koetella koko maailman turvallisuutta, ja hatarasti saavutettu tasapaino ihmisten ja mutanttien välillä järkkyy, X-Men -ryhmän jäsenten on päätettävä, kuinka toimia. Onko Jean hyvien vai pahojen puolella? Voiko sekä häntä että maailmaa pelastaa? 

Vaikka Dark Phoenix päättääkin pitkäikäisen elokuvasarjan, se ei ole kovinkaan koskettava. Ei esimerkiksi samalla tavalla kuin keväällä nähty Avengersien tarun päättänyt Endgame. Melkein johtuu mieleen, että päätös on ollut joko pakotettu – tai sitten tämä ei olekaan ihan se viimeisin sana.  

Joker

Joker 
Ohjaus: Todd Phillips 
Käsikirjoitus: Todd Phillips, Scott Silver 
Kesto 122 min 
K 16 
Ensi-ilta 4.10. 

Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama Joker on sanalla sanoen vaikuttava. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut elokuva on ahdistava kuvaus maailmasta, josta inhimillisyys on katoamassa. 

Joaquin Phoenix tekee upean roolityön esittäessään Arthur Fleckiä, yhteiskunnan vähäosaisten kaistalle ajautunutta yksilöä, joka etsii vain ihmisarvoista kohtelua. Kerta toisensa jälkeen Fleck joutuu kuitenkin pettymään raskaasti, sillä lopulta kaikki hänen kunnioittamansakin henkilöt pettävät nuoren miehen. Ja niin syntyy Jokeri, joka saa vihdoin kaipaamaansa kunnioitusta.  

Jokerin taustatarina on mielenkiintoinen ja pitää Phillipsin ja Silverin käsikirjoituksessakin mystisyytensä. Visuaalisuudeltaan elokuva on huikean ankea; Gotham City näyttäytyy jäte-, rotta- ja rikollisuusongelmineen juuri niin inhottavana kuin sarjakuvien perusteella kuvitteli. Puvustus tuo tarinaan oman merkittävän lisänsä, ja esimerkiksi Fleckin siirtymä Jokeriksi kuvataan oivallisesti myös pukeutumisen kautta.
    
Elokuva on oikeastaan paljonpuhuva ja tärkeä osoitus siitä, kuinka jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi kunnioittavasti. Ja miten tärkeää avunpyytäminen ja -antaminen – mieluiten ajoissa – on.   

5/5 

Once upon a time in… Hollywood

Quentin Tarantinon uusin elokuva on kunnianosoitus 60-luvun lopun Hollywoodille ja kiistaton osoitus, että ohjaaja-käsikirjoittajan tarinankerronta on edelleen omaa luokkaansa.  

Once upon a time in… Hollywood
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Kesto 162 min
K 16
Ensi-ilta 16.8. 

Yhdeksännessä elokuvassaan Quentin Tarantino tutustuttaa katsojan Rick Daltoniin (Leonardo DiCaprio), sympaattisen mukavaan TV-tähteen, joka suree loisteliaan uransa ajautumista unohduksen alamäkeen. Menneiden vuosien westernien ykköstähti joutuu uusissa pahiksen rooleissaan pönkittämään uusien sankareiden taivalta Hollywoodin neonvaloihin.

Daltonin ottaessa epäröiviä askeleita kapenevalla polullaan, hänen rinnallaan kulkee varmoin askelin hänen stuntmiehensä ja ennenkaikkea luottokaverinsa, Cliff Booth (Brad Pitt), joka on “enemmän kuin veli ja vähän vähemmän kuin vaimo” – miten mahtava määritelmä!    

DiCaprio ja Pitt luovat hahmoilleen elämän, josta katsoja välittää aidosti. Kaverusten välillä ei ole minkäänlaista kitkaa, vain leppoisaa yhdessäoloa ja toisen tukemista. Aivan loistavaa ja sydäntälämmittävää ystävyyskuvausta, jota seuraa reilun parituntisen ajan hymy huulillaan. Pienet välähdykset Sharon Taten (Margot Robbie) vuoden 1969 päivistä tuovat kerrontaan oman, yllättävän aurinkoisen lisänsä.

Tarantinon tyylin tuntien, jossain vaiheessa veri tulee kuitenkin lentämään. Niin tässäkin, mutta sitä saa odottaa yllättävän kauan. Tosin sitten sitä kyllä lentääkin. Loistavalla käsikirjoituksellaan Tarantino punoo miesten tarinaan risteäviä sivujuonia, jotka yhtyvät lopussa kutkuttavalla tavalla. 

Kuten aina, Tarantinon elävissä kuvissa musiikki on taattua laatua. Ai että. Puvustus on saumantarkkaa, kuvaus rullaa ja siirtymät seuraavat upeasti toisiaan. Tarantinon ja kumppaneiden pyyteettömän rakkauden elokuvia kohtaan näkee kirkkaasti kuin elokuvateatterin valotaululla.     

Angry Birds -Elokuva 2

Rovio Entertainmentin kymmenen vuotta sitten julkaisema Angry Birds -mobiilipeli on räjähtänyt vuosien saatossa varsin suuriin mittoihin. Virstanpylvästä juhlistaakseen Rovio ja Sony Pictures Animation sinkoavat valkokankaille näyttävästi Angry Birds -Elokuva 2:n. 

Angry Birds -Elokuva 2
Ohjaus: Thurop Van Orman
Käsikirjoitus: Peter Ackerman
Kesto: 97 min
K 7
Ensi-ilta 9.8.2019 


Kolme vuotta sitten julkaistussa ensimmäisessä Angry Birds -elokuvassa lintuparven yksinäinen murjottaja, Red (Riku Nieminen) onnistui pelastamaan lintujen munat ovelan kavalilta possuilta. Jatko-osassa Red paistattalee edelleen sankarin maineessaan, jonka pelkää kuitenkin menettävänsä – ja sitä myötä myös ystävänsä.

Kun sekä Lintu– että Possusaarelle sinkoutuu jäätyneitä jättitykinkuulia ja horisonttiin ilmestyy mystinen kolmaskin saari, ikiaikaisten kilpakumppaneiden on yhdistettävä voimansa ja käytävä yhteistuumin taistoon kotiensa puolesta.

Tutkimuspelastuspartioon liittyvät sulkapeitteisten puolelta Redin lisäksi Mahti Kotka (Tommi Korpela), Pommi (Joonas Saartamo), Sakke (Antti Lang) ja tämän neropattisisko Silver (Heljä Heikkinen) sekä saparohäntien joukoista Leonard (Ville Myllyrinne), Oona (Mimosa Willamo) ja Kari (Tero Koponen). Kukin oman alansa – omalla tavallaan – asiantaitajia.

Kuten kunnon seikkailuun kuuluukin, esteitä ilmaantuu tämän tästä. Kolmannen saaren valtijatar Zeta (Leea Klemola) pitää palkollistensa kanssa huolen, että sankaripartio joutuu käyttämään luovia ratkaisuja kotiensa pelastamiseksi – ja yleisön naurattamiseksi. Hulvattomat keinot kirvoittavat taattuja naurunpyrskähdyksiä niin lapsissa kuin aikuisissakin. 

Hieman reilu puolitoistatuntinen leffa on mukavan värikylläinen ja kompakti. Räväkämpi pääjuoni vuorottelee rauhallisemman sivujuonen kanssa sopivassa suhteessa. Animointi on silmissä sulavaa silavaa ja klassikkohitit säestävät kokonaisuutta.

Angry Birds -Elokuva 2 on kaikenkaikkiaan varsin toimiva koko perheen hyväntuulinen kokemus. Vähän niin kuin se pelikin.  

Leijonakuningas

Disneyn uusintaversio vuoden 1994 upeasta Leijonakuningas -piirroselokuvasta herää tänä vuonna henkiin “oikeannäköisten” eläinten myötä. Tuoko huippuanimaatio kuitenkaan merkityksellisesti jotain lisää alkuperäiseen verrattuna?   

Leijonakuningas
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Jeff Nathanson
Kesto 119 min
K 12
Ensi-ilta 17.7. 

Disneyn uusi versio Leijonakuninkaasta on upeaa katsottavaa. Savanneilla ravaavat seeprat, lehtiä hamuilevat kirahvit ja hiekkapilviä nostattaen rynnäköivät gnut ovat tuttuja luontodokumenteista, tällä kertaa uljailla leijonilla ja räkättävillä hyeenoilla vain on vuorosanatkin.

Tarinallisesti elokuva toistaa 15 vuotta sitten julkaistun piirrosanimaation juonen. Leijonavauva Simba (Donald Glover / Joonathan Kettunen) leikkii alussa viattoman hilpeästi ystävänsä Nalan (Beyoncé Knowles-Carter / Paula Vesala) kanssa, kunnes perimysjärjestyksestä suivaantunut Mufasa-kuninkaan (Darth Vaderin äänenäkin toiminut James Earl Jones / Markus Bäckman) veli Scar (Chiwetel Ejiofor / Aku Laitinen) päättää puuttua asioiden luonnolliseen kulkuun ja poistaa sekä veljensä että veljenpoikansa pelistä. 

Simba pakenee syyllisyydentuntonsa ajamana kauas valtakuntansa alueelta ja tutustuu rennon letkeään parivaljakkoon, Timoniin ja Pumbaan (Billy Eichner / Antti Pääkkönen ja Seth Rogen / Antti L.J. Pääkkönen) ja opettelee luottamaan Hakuna Matata -mottoon, joka ei tarjoa huolen häivää. Kunnes suunta jälleen muuttuu, ja rohkea nuori Nala päättää hakea Simban lunastamaan todellisen paikkansa Jylhämaan kuninkaana.

Disneyn animointivelhot ovat todella taitavia ja elokuvan parissa viihtyy. Ulkomuotonsa lisäksi uusio ei kuitenkaan tarjoa enempää tai syvällisempää sisältöä kuin alkuperäinen. Kenties nykylapsisto hakeutuu uudenkaltaisen animaation pariin kuitenkin helpommin.  

Spider-Man: Far From Home

Jos luulit Endgamen päättäneen Avengersien tarun, olet onnellisesti väärässä. Spider-Man: Far From Home jatkaa egendaarista tarinaa. Huh. 

Spider-Man: Far From Home
Ohjaus: Jon Watts
Käsikirjoitus: Steve Ditko, Stan Lee
Kesto: 130 min
K 12
Ensi-ilta 3.7.

Naapuruston ystävällinen Spider-Man (Tom Holland) saa Endgamen jälkeisessä maailmassa täytettäväkseen Ironmanin turhankin raskaat saappaat. 16-vuotias Peter Parker haluaisi maailmaa järisyttäneen taistelun jälkeen rentoutua luokkatovereidensa kanssa Euroopan opintomatkalla ja kerätä ennemmin rohkeutta iki-ihastuksensa MJ:n (Zendaya) sydämen kuin ulkoavaruuden pahisten voittamiseen. Elementaalihirviöiden hyökätessä Maahan, apuun lentääkin mystinen Mysteerio (Jake Gyllenhaal), joka tuntuu oikealta ratkaisulta kaikkeen.

Far From Home on ihan(an) mahtava. Elokuva sisältää niin rakkautta, kaipuuta kuin jännitystäkin. Tom Hollandin esittämä Peter Parker / Spider-Man on vilpittömän sympaattinen tuskaillessaan rakkaudentunnustuksensa ja Ironmanin hänelle jättämän vastuun ristitulessa. Peterin salaisesta identiteetistä tietoinen ystävä Ned (Jacob Batalon) tuo seikkailuun sekä rauhoittavaa leppoisuutta että turvallista uskollisuutta ja pääpomo Nick Fury (Samuel L. Jackson) on aina yhtä kadehdittavan viileä raivatessaan tehtävän tiellä olevat esteet. 

Parhaimmillaan elokuva onkin juuri hahmojensa välisiä suhteita kuvatessaan. Maailman pelastaminen on periaatteessa tässä leffassa hieman toissijaista, sillä tyyppien sanailu ja vitsit naurattavat oikeasti ja herkemmissä kohdissa saa nieleskellä palaa kurkusta. Mutta kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan ole juuri sitä, miltä näyttää. Kirjaimellisesti. 

Toisin kuin lukuisissa muissa Marvel-filmatisoinneissa, sarjakuvaimperiumin perustanutta Stan Leetä ei tällä kertaa nähdä cameo-roolissa. Viime marraskuussa kuollut Lee nähtiin ymmärrettävistä syistä viimeisen kerran cameona Endgamessa. 

Juonesta sen enempää paljastamatta, penkissä kannattaa pysyä lopputekstien jälkeisten lopputekstien jälkeenkin. Ja jatkoa on lupa odottaa. Jei!         

Lemmikkien salainen elämä 2

Kolme vuotta sitten julkaistu Lemmikkien salainen elämä -elokuva paljasti, mitä kaikenkarvaiset lemmikit tosiasiassa tekevät ihmisten ollessa poissa kotoa. Kakkososa jatkaa tarinaa lemmikkien todellisista tarkoitusperistä.

Lemmikkien salainen elämä 2 
Ohjaus: Chris Renaud 
Käsikirjoitus: Brian Lynch 
Kesto: 86 min 
K 7 
Ensi-ilta 26.6. 


Ykkösosasta tuttu terrieri Max (suomenkielisenä äänenä Paavo Kerosuo) kohtaa uusia seikkailuja, kun emäntä menee naimisiin ja perheeseen syntyy vauva, Lassi. Alun epäilyksistä huolimatta Max tykästyy uuteen ihmiseen niin kovin, että alkaa pian stressata tämän hyvinvoinnin paapomisesta. Kun perhe suuntaa maatilan rauhaan, hermoloma muuttuu oman rohkeuden metsästysreissuksi, jossa suurta gurua esittää tilan vanha vahtikoira, Rooster (Vesa Vierikko). 

Maxin ja Duken (Stan Saanila) maatilamatkailun ohessa seurataan kaupunkiin jääneitä kavereita ja jännitetään, saako pomeranian Gidget (Hanna Kaila) pelastettua Maxin lempilelun, onko Lumipallosta (Roope Salminen) oikeasti ainesta supersankariksi ja miten kadehdittavan ja vilpittömän välinpitämätön Chloe-kissa (Rinna Paatso) voikaan olla.

Elokuvan pääteemana on rohkeus. Miten seurata omaa polkuaan vaaroja täynnä olevassa maailmassa, menettämättä omanarvontuntoaan? Kakkososa on mielestäni etenemisessään hieman edeltäjäänsä rauhallisempi, ja hyvä niin. Vaikka tässäkin vauhtia riittää, kaahatus ei ole päämäärätöntä ja vaihtelut kahden tapahtumapaikan välillä toimivat toisiaan tukien. 

Lemmikkien visuaalisuus on Illuminationille tutusti iloista silmänruokaa. Jokainen eläimen kanssa eläjä löytää hahmoista tuttuja piirteitä. Ja selviääpä leffan myötä myös mysteeri niistä kadonneista sukkapareista. 

Huippujengi Himalajalla

Laika-studiosin Huippujengi Himalajalla on sydämeenkäyvä elokuva oman paikkansa ja heimonsa etsimisestä.   

Huippujengi Himalajalla
Ohjaus: Chris Butler
Käsikirjoitus: Chris Butler  
Kesto 91 min  
K 7 
Ensi-ilta 7.6. 

Mistä hyvän elokuvan tunnistaa? Kun näkee – ja tuntee – tekijäryhmän rakkauden elokuvan hahmoja kohtaan. Ja kun tuo rakkaus siirtyy elokuvan myötä myös katsojiin. 

Tutkimusmatkailijaseikkailija Sir Lionel Frost janoaa muiden tutkijoiden hyväksyntää ja päättää ansaita paikkansa arvostetussa seurassa esittelemällä kiistattomat todisteet legendaarisesta isojalasta. Isojalka itse taas on äärettömän yksinäinen ja kaipaa pikkuserkkujensa, jetien maille hyiselle Himalajalle. Parivaljakko päättää lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja antautuu seikkailun syleilyyn.  

Elokuvan edetessä tutustutaan myös itsenäisen omapäiseen Adelina Fortnightiin sekä haviteltujen seurueiden erinäisiin jäseniin. Matkan varrella kukin seikkailija löytää uusia puolia myös itsestään, kun kaikki ei sujukaan kuin unelmissa.

Huippujengi Himalajalla on suoranaista riemua silmille. Elokuvan ulkoasu on uskomattoman kaunis kaikkine valloittavine yksityiskohtineen ja menneen maailman viittauksineen, joiden vuoksi animaatiosta löytyykin bongattavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. 

Mutta mikäli elokuva on silmäkarkkia, on se sitä myös – ja eritoten – sydämelle. Isojalka, herra Link on hellyttävässä vilpittömyydessään totaalisen aseistariisuva. Huippujengin perimmäinen sanoma on myös äärimmäisen pätevä.   

Laika studiosin uusin stop-motion -animaatio totisesti lisää hyvää mieltä, ruutu ruudulta. 

Pokémon Detective Pikachu

Pokémon Detective Pikachu
Ohjaus: Rob Letterman 
Käsikirjoitus: Nicole Perlman, Rob Letterman 
Kesto 105 min. 
K 12 
Ensi-ilta 10.5. 

Ensimmäinen live-action Pokémon-elokuva, Pokémon Detective Pikachu, tuo valkokankaalle maailman, jollaisesta moni Pokémon-sarjan ja Pokémon Go -pelin ystävä on haaveillut: maailman, jossa ihmisten keskuudessa tallustaa muina mönkijäisinä ihka aitoja bulbasaureja, squirtleja ja snorlaxeja. Puhumattakaan megamahdista Pikachusta – ja omasta suosikistani: Mr. Mimesta!    

21-vuotias Tim Goodman (Justice Smith) matkaa suurkaupunki Ryme Cityyn kuultuaan etsivänä toimineen isänsä, Harryn, kuolemasta. Siinä missä Timin kotikaupungissa pokémonit elävät enemmänkin omissa oloissaan villissä luonnossa, Ryme Cityn neonvaloisilla kujilla toinen toistaan erilaisempia voimia taitavat hahmot elävät rauhaisaa rinnakkaiseloa ihmisten kanssa. Kunnes mystinen R-valmiste pöllähtää ilmoille sekoittaen kaiken. Kun Harry-isän kuolemakaan ei näytä selkeimmältä mahdolliselta ja Tim huomaa ymmärtävänsä isänsä Pokémon-partnerin, Pikachun (Ryan Reynolds) puhetta, on mysteerisoppa valmis. 

Pokémon Detective Pikachu on hulvattoman hauska, menevä ja koskettavakin seikkailuelokuva, jossa kofeiiniaddiktoituneen Pikachun, epävarmoin askelin liikkeelle lähtevän Timin sekä pelottoman tehokkaan reportteri-Lucyn (Kathryn Newton) ja tämän Psyduckin tiimiin liittyy mielellään. Juoni pitää sisällään sopivan määrän käänteitä, katsojankin lihaksia jännityttävää actionia ja oikeasti naurattavia vitsejä. Sisäisiä ilonkiljahduksia aiheuttavat moninaiset ja oivallisesti editoidut pokémon-lajikkeet, joiden nimet tällainen vanhempikin pelaaja vielä muistaa. 

Erityisesti elokuva putoaa pokémonnaajille, mutta tarina ja vitsit toimivat varsin mutkattomasti, vaikkei tunnistaisi yhtäkään Eeveen evoluutiomuodoista. Ja niihinkin voi hurahtaa sitten elokuvan nähtyään.

Gotta catch ’em all!

Avengers: Endgame

Avengers: Endgame
Ohjaus: Anthony Russo, Joe Russo
Käsikirjoitus: Christopher Markus & Stephen McFeely
Kesto 181 min
K 12
Ensi-ilta 24.4. 

Avengers-elokuvasarjan edellisen osan, Avengers: Infinity War, lopussa superpahis Thanos (Josh Brolin) tuhosi puolet universumin asukkaista, jolloin ajasta ikuisuuteen katosi myös Avengereihin kuuluneita sankareita. Infinity War antoi Thanoksen toimille kuitenkin periaatteessa monitahoisemman selityksen, hahmon eräänlaisena tarkoituksena kun kuitenkin oli antaa jäljelle jääville parempi mahdollisuus kukoistaa. Päämäärän pyhyyttä korosti se, ettei lopputulema tullut uhrauksitta itselleen Thanoksellekaan. 

Oli Thanoksen tarkoitus vilpitön tahi ei, universumin kukoistuksesta ei Endgamen alkaessa näy hitustakaan. Maailmankaikkeus on harmaan iloton jokaisessa avaruuden kolkassa. Avengers-sankarit yrittävät selviytyä kokemastaan menetyksestä kukin tavallaan; terapoimalla muita, hakemalla väsymättömästi uutta ratkaisua tai yrittämällä epätoivoisesti unohtaa. 

Paljastamatta juonesta sen enempää, Ant-Man (Paul Rudd) keksii teorian, jonka turvin maailma sellaisena kuin se tunnettiin saattaisi olla pelastettavissa.

Pelastusryhmään liittyvät hienoisen suostuttelun ja etsinnän jälkeen perhe-elämäänsä vaaliva Iron Man (loistava Robert Downey, Jr.), positiivisen ajattelun perikuva Kapteeni Amerikka (Chris Evans), tutkijan aivot ja mörssärin kehon yhdistänyt Hulk (Mark Ruffalo), kaiken pahan kostava Hawkeye (Jeremy Renner), tunteissaan pehmennyt Black Widow (Scarlett Johansson), juoppoutunut Thor (Chris Hemsworth), rehti War Machine (Don Cheadle), isänsä ikeen alta noussut Nebula (Karen Gillan) ja ajatuksensa suoraan laukova Rocket (Bradley Cooper). Loppupeleissä nähdään myös koko liuta muita Marvelin tuttuja taistelijoita. 
       
Risainen kokoonpano siis kokoaa rivinsä, mutta onnistuuko pelastuskeikka? Ainakin sillä on Doctor Strangen (Benedict Cumberbatch) laskelmien mukaan häviävän pieni mahdollisuus. Pelastaessaan mennyttä, kukin joutuu kasvokkain uusien haasteiden ja uusien menetysten kanssa. Mikä kullakin painaa vaakakupissa eniten? Kenestä kukin on valmis tarpeen vaatiessa luopumaan? 

Kaikki vitseiksi tarkoitetut heitot eivät aina osu maaliinsa ja naissankareiden yhteisrintamakohtaus vaikuttaa hieman ylikorostetun alleviivatulta, mutta kahdeskymmenestoinen Avengers-elokuva kirvoittaa kuitenkin niin naurua kuin kyyneleitäkin. Hahmojen tarinat kootaan hyvin kauniisti kasaan. Tärkeiden hahmojen menetyksiltä ei vältytä ja vaikka tehtäviä siirretään seuraavalle sukupolvelle, sarjan tietynlainen päättyminen, ehkä, on melkoisen haikeaa.   

Onneksi elokuvia voi katsoa dvd:ltä yhä uudestaan ja vaikka pysäyttääkin haluamaansa kohtaan. 

Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin

Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin
Ohjaus: Hélene Giraud, Thomas Szabo
Kesto: 92 min  
K 7
Ensi-ilta 19.4.
 

Seikkailualtis pikku leppäkerttu tipahtaa sattumalta pahvilaatikkoon, joka rahdataan Timbuktun kautta Karibialle. Pienokaiselleen omistautunut isäleppäkerttu lähtee pelastusmatkalle ja päätyykin lopulta yrittämään poikansa ohella kokonaisen karibialaisen leppäkerttuheimon ja näiden asuinalueen pelastamista.

Paikallisten muurahaisten tuntosarvien välityksellä leppäkerttuisä saa onneksi morsetettua oloistaan myös talviseen kotikyläänsä Ranskaan. Ensimmäisestä Minisankarit – Ruohonjuuritasolla -elokuvasta tuttu parivaljakko, omiin oloihinsa ja tapoihinsa tottunut musta hämähäkki sekä aina auttamisvalmis muurahainen, matkaavat vaaroja uhmaten yli mannerten ja liittyvät operaatioon.

Elokuva on kuvaukseltaan hyvin kaunis ja värikylläinen, upeat maisemat saavat arvoisensa huomion. Kuten edeltäjänsä, myös Matkalla maailman ääriin kerrotaan riemastuttavasti kokonaan pienten ötököiden näkökulmasta. Tutut asiat ja esineet saavat uudenlaisen merkityksen, kun niitä katsoo hieman eri kantilta.

Seikkailusta seuraavaan ajatuvat ötökät kokevat myös hyvin inhimillisiä tunteita pelosta ilon kautta suruun. Suuret silmät ja selkeä elekieli tekevät hahmoista tykästyttäviä. Koska elokuvassa puhutaan ainoastaan ötököiden kielellä, pienemmänkin katsojan on helppo seurata tarinaa. Ainakin, mikäli keskittymiskykyä riittää. 

Ihastuttava elokuva, jälleen. 

Shazam!

Trailerien perusteella David F. Sandbergin ohjaamasta Shazam! -elokuvasta olisi voinut odottaa mahdottoman hauskaa höpsöpätkää. Mahdottoman hauska Shazam! onkin, mutta sen lisäksi leffasta löytyy myös tunteisiin käyvää syvällisyyttä sekä ällöttävän pelottavaa jännitystä.   

Shazam!
Ohjaus: David F. Sandberg 
Käsikirjoitus: Henry Gayden 
Kesto 132 min 
K 12 
Ensi-ilta 5.4. 

Shazam! on DC:n sarjakuvaan perustuva tarina Billy Batsonista (Asher Angel), 14-vuotiaasta pojasta, joka on 3-vuotiaasta lähtien karannut useammastakin kasvatuslaitoksesta ja -kodista. Billyn pyhimpänä päämääränä on löytää äitinsä, jolta hän onnettoman sattuman vuoksi aikoinaan katosi.

Elokuvan alussa Billy päätyy jälleen uuteen kasvattiperheeseen, jossa asuu kuusi muuta lasta. Itsestään huolehtimaan tottunut teini ei tahdo jäädä taloon tälläkään kertaa pitkäksi aikaa, mutta kun sattuman oikku jälleen iskee ja Billy saa Shazam-nimiseltä velholta (Djimon Hounsou) ylimaalliset supervoimat, perheessä asustava ikätoveri – ja supersankarispesialisti – Freddy (Jack Dylan Grazer) on mitä mainioin neuvonantaja. 

Hauskinta on, että Shazam-taikasanan lausuessaan, Billy muuttuu ulkoisesti 35-40-vuotiaaksi supersankariksi (Zachary Levi), jolla siis kuitenkin on teinin mieli ja tavat. Koulukiusatun Freddyn kanssa Billy ottaa selvää Shazamiytensä supervoimista, joiksi paljastuu – empiiristen tutkimusten kautta – muun muassa luodinkestävyys. 

Eihän supersankarielokuva olisi kuitenkaan supersankarielokuva ilman superpahiksia. Hassuttelun lomassa Shazam joutuukin tekemään tuttavuutta Tohtori Thaddeus Sivanan (Mark Strong) kanssa. Apureikseen Tohtori Sivana on valjastanut seitsemän kuolonsyntiä, jotka tuovat elokuvaan aiemmin mainittua ällöttävää jännitystä. 

Parhaimmillaan elokuva on kavereiden keskinäisessä hassuttelussa ja teinimielen sekä aikuiskehon ristiriitatilanteissa. Supersankarin elämä ei kuitenkaan ole pelkkää hupsuilua tai taistelua, vaan Shazamkin joutuu kasvamaan ja ottamaan myös muut huomioon. Taustalla kulkeva tarina Billyn äidinetsinnästä tuo tarinaan koskettavaa syvällisyyttä. Varsinkin kohtaus, jossa Billy saa karvaasti kokea itselleen merkityksellisen tapahtuman olleen toiselle osapuolelle täysin yhdentekevä saa katsojan nielaisemaan pari kertaa. Samoin Sivanan apea taustatarina selittää hahmon myöhemmät vaiheet. 

Lopputekstien jälkeinen pätkä jättää mahdollisuuden jatko-osalle. 

Dumbo

Disneyn 1941 julkaisema piirrosanimaatio Dumbo on varmasti yksi rakastetuimmista elokuvista kautta aikain. Tänään ensi-iltansa saava uusi versio on kerännyt lisää lihaa luidensa ympärille ja estradilla nähdäänkin ihmis- ja tietokoneavusteinen esiintyjäkaarti.  

Dumbo
Ohjaus: Tim Burton 
Käsikirjoitus: Ehren Kruger  
Kesto 112 min 
K 7 
Ensi-ilta 29.3. 
 

Pienen sirkuksen ajat ovat sodan jälkeen kovat. Kun sirkuksen omistaja Max Medici (Danny DeVito) ostaa raskaana olevan norsurouva Jumbon, odotukset ovat korkealla; soma pikku norsu toisi varmasti innokkaita katsojia kerryttämään lipputuloja. Mutta kuinka ollakaan, suloisella pikku norsunpoikasella onkin ylisuuret korvat, jotka keräävät tuottojen sijaan vain pilkkaa.

Medici määrää entisen päätähtensä, Holt Ferrierin (Colin Farrel) ja tämän lapset, Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) Dumbon peräänkaitsijoiksi. Ja sitten seuraa se raastavin kohtaus: Rouva Jumbo myydään. 

Koska Ferrierin lapset tietävät, miltä tuntuu olla ilman äitiä, voittavat he Dumbon sydämen ja luottamuksen puolelleen. Onnekkaan höyhenen ja sitä seuraavan aivastuksen kautta kolmikko huomaa heistä isokorvaisimman osaavan lentää.

Pienen sirkuksen suuri numero kerää huomiota myös hieman kehvelimmältä kaverilta, V.A. Vandereverelta (Michael Keaton), joka tietysti havittelee liitonorsua omiin parrasvaloihinsa, vastaperustettuun huvittelupuisto Dreamlandiin. Kaikkien aikojen vetonaulan tuplatakseen Vandervere heittää kehiin myös ilma-akrobaattinsa, kuvankauniin Colette Merchantin (Eva Green).

Miten – ja missä vaiheessa – erottaa oikean väärästä? Miten puolustaa itseään, ystäviään ja oikeudenmukaisuutta? Ja kuinka itseen ja omiin kykyihin uskotaan ulkopuolisten kommenteista huolimatta? Elokuva herättelee pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä.  

Sirkusmaailman kuvauksessaan elokuva on kaunis. Vanhan ajan nostalgiaa ja viehätystä, upeita esiintymisasuja pienine tarkkoine yksityiskohtineen, katsomon ja estradin välistä jännitettä. Saippuakuplanorsu-kohtaus on mainio versio piirretyn animaation vastaavasta. Ja pikku Dumbo on halattavan valloittava sinisine silmineen ja hellyyttävine ilmeineen.   

Omalaatuisten yksilöiden ja yksinäisten kummajaisten puolestapuhujana tunnetun Tim Burtonin olisi voinut kuvitella olevan omiaan kertomaan Dumbon tarinaa. Elokuvassa onkin päätä ja korvia huimaavia hetkiä, jolloin kerronta lähtee lentoon ja sirkuksen suurenmoinen taika on salvata hengityksen, mutta harmittavan usein innoituksen höyhen pysyttelee piilossa. Elokuva etenee totisen varmaa ja kaunista peruslatua, kun ennakkoasetelma olisi antanut odottaa ehkä hieman yllätyksellisempiäkin sivupolkuja.


Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa
Ohjaus: Ali Samadi Ahadi 
Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin kirjaan 
Kesto 82 min 
K Sallittu 
Dvd-julkaisu 25.3. 

Eräänä aamuna Viiru huomaa kasvaneensa ulos pienestä sängystään ja siitäkös katti riemastuu: hänestä on tullut iso. Viiru pomppii sängyllään kuin trampoliinilla, öisinkin, sillä onhan hän iso. Viiru tahtoo oman ison virvelin, sillä onhan hän iso. Ja hän haluaa kalastaakin itse, sillä onhan hän iso.

Mutta ennen kaikkea Viiru tahtoo oman kodin, johon muuttaa yksin – sillä onhan hän jo iso. 

Pikkukissan kasvaminen isoksi on Pesoselle kova paikka. Vaikka hän alkuun huvittuneesti hymähdellen toteuttaakin Viirun päähänpistoja, sopeutuminen ajan armottomaan kulkuun on kaihoisaa ja myös yksinäistä. Eikä se isoksi kasvaminen lopulta Viirustakaan pelkkää auringonpaistetta ole, isona oleminen voi välillä olla vähän pelottavaakin. 

Yksinäisyyden tunteita kokee myös Pesosen kilpailemiseen altis naapuri Kosonen, jonka rouva on muutaman päivän muualla. Myös naapurinrouva Aaltoska käy hämmästyttävän useasti lainailemassa Pesoselta jauhoja tai kananmunia plättyjään varten.   

Viiru muuttaa jatkaa visuaalisesti tutulla Viiru ja Pesonen -linjalla: ihastuttavia vanhoja puutaloja, iloisia värejä ja kaikki vähän suloisen höpsösti. Pienet, toistuvat yksityiskohdat ja sivujuonet ovat myös ominta Viirua ja Pesosta. 

Riemastuttava koko perheen pätkä.   

Musiikkia mielen täydeltä

A Star Is Born
Ohjaus: Bradley Cooper 
Käsikirjoitus: Eric Roth, Bradley Cooper, Will Fetters 
Kesto 136 min 
K 12
 
(Dvd-julkaisu 4.3.)

Bradley Cooperin ohjaama A Star Is Born on jo neljäs uudelleenfilmatisointi tutusta tarinasta, jonka ensimmäinen esitys nähtiin vuonna 1937.

Muusikkouransa rutiineissa marinoituva Jackson Maine (Bradley Cooper) tapaa sattumalta musiikkijanansa alkumetreillä empivän Allyn (Lady Gaga), ihastuu ja päättää auttaa tätä. Ruusuisen alun jälkeen Allyn ura kääntyykin nopeaan nousukiitoon, mutta sitä vastoin Jacksonin oma maine valuu alkoholin mukana viemäriin.

Bradley Cooper tekee pätevän työn sekä ohjaajana että pääosan näyttelijänä. Cooperin esittämä Maine on karismaattinen, periaatteessa hyvää tahtova ja tarkoittava muusikonrenttu, joka kuitenkin rämpii menneisyytensä painolasti hartioillaan syvissäkin soissa. Lady Gaga täyttää uransa ensimmäisen pääosatyön kirkkaan valovoimaisesti. 

Cooperin ja Lady Gagan välinen henkilökemia toimii silminnähden. Onnensa kukkuloilla ollessaan molempien silmät loistavat ja huulet kääntyvät vastaansanomattomaan hymyyn. Parin yhteismusisointi toimii nuotilleen ja musiikkinumerot ovat nautinnollista seurattavaa, ei siis ihme, että alkuperäiskappale, “Shallow”, on voittanut niin Golden Globen, Grammyn kuin Oscarinkin. Dvd:n ekstroista löytyviä, ennennäkemättömiä lisäosia katselee erityisen mielellään ja kylmiä väreitä nostattavan koskettavat biisit jäävät väistämättä soimaan päähän.

Elokuvaelämykseen kannattaa varautua nenäliinojen kera.

Bohemian Rhapsody
Ohjaus: Bryan Singer
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Kesto 135 min
K Sallittu
 
(Dvd-julkaisu 18.3.)

Queenin merkitys musiikkimaailmaan on kiistaton – vaikkei bändin ensimmäisen levy-yhtiön pomo tuota ymmärtänytkään tajuta. Tunnettujen biisien kavalkadi on loputon, eikä syyttä; rajoja kaihtamattoman moniulotteisuutensa, hillittömän rytminsä, paljonpuhuvien sanoitustensa ja tinkimättömän esitystyylinsä ansiosta jokainen kappale on ansainnut paikkansa niin musalistojen kärkisijoilla kuin ihmisten mielissä ja sydämissä.

Bohemian Rhapsody –elokuva kertoo, miten Sansibarissa syntyneestä Farrokh Bulsarasta tuli Freddie Mercury ja opiskelijabileissä soittavasta pikkubändistä megalomaanisten lavojen tähtikokoonpano.

Omaa tyyliään niin pukeutumisen kuin musiikinkin suhteen alati modifioivan Mercuryn (Rami Malek) energistä esiintymistä on ilo seurata. Aina siihen asti, kunnes suosionsa huipulla yksinäisyyttäkin potevan Mercuryn huumeilla päällystetty tie kiertyy väistämättömään syöksykierteeseen. Siinä missä bändin jäsenten välillä on alussa aitoa, toisiaan sparraavaa kisailua levyille päätyvistä kappaleista, on menestyksen mustissa aukoissa vain pikkusieluista riitelyä. Kunnes ympyrä jälleen sulkeutuu. 

Rami Malek tekee huimaavan hienon roolityön legendaarisen bändin legendaarisena keulakuvana. Dvd:n ekstroista selviää, millaisen taustatyön Malek on Oscar-palkinnonkin pokannutta rooliaan varten tehnyt. Näyttelijän kunnioitus esitettävää henkilöään kohtaan on silminnähtävää ja sydäntälämmittävää. Ekstroista on myös hauska nähdä, miten yksityiskohtaisesti tuotantotiimi on jälleenrakentanut Live Aid -esityksen.    

Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor osallistuivat elokuvan tekoon, ja hyvä niin, ystävien läsnäolo näkyy lopputuloksessa, joka ei jätä katsojaa kylmäksi. Elokuvan päättävä Live Aid -konsertti nimittäin koostaa bändin hiteistä hiteimmät hittibiisit ja sen, miksi yhtye on edelleen pitänyt paikkansa maailman musiikkikartalla. Energinen viihdyttävyys, mukaansatempaavat rytmit sekä hymyä että itkuakin nostattavat kappaleet vievät kuulijan ja katsojan mennessään. 

Elokuvan kaikille sallitun ikärajan vuoksi katsoimme elokuvan lasten kanssa. Ja sen jälkeen olemmekin sinnikkäästi joka päivä harjoitelleet Bohemian Rhapsodya pianolla, osio osiolta.  

Paluu

Paluu (Ben Is Back)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Hedges 
Kesto 103 min 
K 12 
Ensi-ilta 15.3. 

Julia Robertsin tähdittämä Paluu on henkeäpidättelevä ja sydäntäraastava yhden vuorokauden kuvaus jokaisen äidin painajaisesta. 


77 päivää kuivilla oltuaan uusperheen esikoinen, Ben (Lucas Hedges), saapuu yllättäen jouluaaton aattona kotiin, ja koko perhe on mennä sijoiltaan – niin ilosta kuin pelostakin. Edelliset joulut ovat olleet narkomaanipojan aiheuttamaa kaaosta, joten ei ihme, ettei isäpuoli ole hyvillään tämän paluusta. Siinä missä Benin siskokin on alati varuillaan, pienemmät sisaruspuolet ovat isoveljen läsnäolosta kuitenkin aidosti innoissaan. 


Robertsin näyttelemän äidin onnensekaisen huolen taas voi lukea tämän jokaisesta katseesta. Vaikka äiti toki on iloinen saadessaan pojan jouluksi kotiin, epäilys Benin todellisesta hyvinvoinnista kalvaa sydäntä. Pikkuhiljaa äidille paljastuukin huumeiden huurtaman elämän pimeämpiä puolia – joilta Ben taas yrittää äitiään säästellä, kerrankin.  


Paluun kerronta vie katsojan mukanaan veitsenterälle. Elokuvan jokainen hetki on taiteilua uskon ja epätoivon välillä ja toisinaan onni on niin haurasta, ettei katsomossakaan uskalla hengähtää, ettei se rikkoudu. Tunnelma pitää otteessaan vielä pitkään elokuvateatterista poistumisen jälkeenkin. 


Mainion käsikirjoituksensa ja mahtavan uskottavan näyttelijätyönsä ansiosta Paluu on on syvästi koskettava kertomus siitä, miten äiti on valmis tekemään lapsensa puolesta kaiken – ja sitäkin enemmän.  

Alita: Battle Angel

Alita: Battle Angel 
Ohjaus: Robert Rodriguez 
Käsikirjoitus: James Cameron, Laeta Kalogridis 
Kesto: 122 min 

K 12 


Yukito Kishiron 1990-1995 julkaistuun Gunnm-mangasarjakuvaan perustuva Alita: Battle Angel on rujonkaunis kertomus itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä sekä rakkaidensa puolustamisesta.    

Tarina sijoittuu katastrofaalisen sodan jälkeiseen maailmaan, vuoteen 2563. Hyväsydäminen, kyborgeja korjaileva kirurgi, Ido (Christoph Waltz), löytää moni- ja ylikansoittuneen Iron Cityn kaatopaikalta vielä kutakuinkin hengissä olevan kyborgitytön torson. Tytön aivot toimivat teini-ikäisen tavoin, mutta sydän pumppaa 300-vuotiaan, aikoja sitten unohtuneen tekniikan tahtiin. Idon rakennettua tytön jälleen kasaan, tällä ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kuka ja mistä hän on tullut. Kirurgi antaa tytölle nimeksi Alita ja ottaa hänet huomaansa. 

Piakkoin Alita (Rosa Salazar) huomaa 300-vuotiaan sydämensä sykkivän vastakkaista sukupuolta edustavan Hugon (Keean Johnson) perään. Kaduilla pärjäävän Hugon avulla Alita tutustuu laajemmin Iron Cityyn sekä löytää lempiruokansa, suklaan. Samalla, kun Alita tutustuu sekä itseensä että maailmaan, hänen täytyy kapinoida teini-ikäisen tavoin isänkaltaista Idoa vastaan. Kasvutarina on sympaattinen.

Rikkaan taivaskaupunki Zalemin alaisuudessa toimiva Iron City kuhisee toinen toistaan erikoisemman näköisiä kyborgeja, vaarallisia metsästäjäsotureita ja oman menneisyytensä kanssa kipuilevia ihmisiä. Koko kansan huvina toimii moottoripallo, kilpailu, jossa erikoisrakenteiset kyborgit kisaavat rollerderbyn tapaan, voittajan kuitatessa pääsylipun Zalemiin.  

Sattuman kautta Alitan muistot alkavat pala kerrallaan palata. Moottoripalloa pelatessaan hän löytää itsestään periksiantamatonta sinnikkyyttä ja tappeluun joutuessaan tyttö tajuaa taitavansa ikiaikaista taistelulajia, panzer kunstia. Kun Alitan rakkaat ovat vaarassa, taisteilutaidoille on tarvetta. Eikä Battle Angel epäröi käyttää taitojaan.  

Alita: Battle Angel on tarinaltaan melko suoraviivainen, eikä sinällään tarjoa lajityypissään kovin paljon uutta. Hyvä taistelee kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ylivoimaiselta tuntuvaa pahaa vastaan. Oikeudenmukaisessa väkivaltaisuudessaan elokuva on kuitenkin voimaannuttavan persuksillepotkiva. Rosa Salazar tekee mahtavan roolityön ja antaa Alitalle vahvasti sykkivän sydämen. Potku-, hyppy- ja lyöntilihaksia tulee jännitettyä myös katsomon puolella, etenkin Imaxin kaltaisen teknologian viedessä mukanaan.

Elokuvan lopetus jättää mukavan mahdollisuuden jatko-osalle.     


Pikkujalka

Pikkujalka 
Ohjaus: Karey Kirkpatrick 
Käsikirjoitus: Glenn Ficarra, Karey Kirkpatrick, Sergio Pablos, John Regua 
Kesto: 97 min 
K 7  

Sumun verhoaman vuorensolan suojassa elävä jetilauma elää päivittäisten rutiinien täyttämää elämäänsä täydellisen onnellisena. Kunnes jetiyhteisön nuorukainen, Migo, löytää vedenpitävän todisteen ihmisolennon olemassaolosta. Löydös uhkaa yhteisön ikiaikaisia, kiviin hakattuja totuuksia, joten Migo karkotetaan kylästä, kunnes hän on valmis myöntämään virheensä. Totuuden puolesta puhuessaan Migo löytää onneksi kaltaisiaan, ja yhdessä he ovat valmiita uhmaamaan väärää tietoa ja tuomaan totuuden päivänvaloon. 

Pikkujalka kääntää hullunkurisesti päälaelleen vanhan jetimyytin. Elokuva kyseenalaistaa vanhakantaiset uskomukset ja ennakkoluulojen pätevyyden. Kertomuksen edetessä esiin nousee myös mielipiteiden moninaisuus; kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää ja pinttyneilläkin tavoilla voi olla perustellut paikkansa. Pikkujalka peräänkuuluttaa myös erilaisuuden hyväksymistä ja uuden kohtaamista, pelottavuudestaankin huolimatta. 

Elokuva on visuaalisesti mukavan leppoisa. Jetejä löytyy moneen lähtöön ja pikkujalkaihmisetkin ovat kiitettävän monipuolisia. Musiikki on mukaansatempaavaa, eikä kesto ei ole liian pitkä.

Koko perheen elokuva.     


Lego Elokuva 2

Lego Elokuva 2 
Ohjaus: Mike Mitchell 
Käsikirjoitus: Phil Lord, Christopher Miller, Matthew Fogel  
Kesto: 107 min 
K 7
 

Lego Elokuva 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen, vuonna 2014 julkaistu Lego Elokuva jäi: Duplo planeettalaisten saapumisesta. Palikkalan (Bricksburg) kaupungin asukkaat koettavat aluksi rakentaa vierasplaneettalaisten kanssa yhteisymmärrystä, mutta edes Emmetin rakentama legosydän ei saa tunkeilijoita heltymään. Viisi vuotta ensimmäisestä kohtaamisesta Palikkalasta on tullut rikkinäinen ja karu jättömaa, Loppulan (Apocalypseburg) kaupunki, jossa vain karskit pärjäävät, eikä kaikki tosiaankaan ole nastaa. 

Paitsi Emmet. Loputtoman ilomielinen Emmet jatkaa positiivisuuden kuorruttamaa eloaan kaupungin raunioiden varjoissa. Emmetin iki-ihastus Lucy yrittää karskiuttaa hemmoa, että tämä pärjäisi kovassa maailmassa, mutta vasta kun duplolaisten Kenraali Sulosorto sieppaa Emmetin ystävät, tämän luonteen lujuus pääsee todelliseen testiin. 

Pelastaakseen ystävänsä Lucyn, Bennyn, Batmanin, Teräsparran ja Puolikisun, Emmet syöksyy viipymättä itse rakentamallaan kotialuksella heidän peräänsä kaukaiseen galaxiin, Syster Systeemiin. Matkallaan asteroidien keskellä Emmet törmää mystiseen Rex Vaaraan, mitäänpelkäämättömän miehen perikuvaan, joka liittyy pelastuspartioon. 

Lego Elokuva 2:ssa riittää katsottavaa. Elokuva totisesti näyttää, että legoista voi rakentaa mitä tahansa, ilman rajoituksia. Toinen toistaan hilpeämpiä ja eriskummallisempia hahmoja esittäytyy valkokankaalla, eikä Syster Systeemin valtiatar, Kuningatar Tahdontähdeks ole heistä mieleenjäämättömin. Alatimuuttuva duplokuningatar antaa itsestään epäilyttävän mukavan kuvan, mutta onko hän todella sitä? Voiko tuntemattomien sanaan luottaa ja kuka lopultakin on hyvis, kuka pahis? 

Lego Elokuva 2 pureutuukin kaiken hullunkurisen menon taustalla hahmojen perimmäisiin luonteisiin. Onko hyväksyttävää olla sellainen kuin on ja milloin on aika aikuistua (ja mitä sekin tarkoittaa)?     

Kuten ensimmäisessä Lego Elokuvassa, myös tässä on päähän soimaan jääviä lauluja. Sananmukaisesti. Suomenkielisen version Kuningatar Tahdontähdeks ääninäyttelijänä toimiva Hanna Pakarinen vetää esityksensä aivan awesomesti. 

Lego Elokuvat leikittelevät metatasoisen hauskasti myös sillä, mikä on Palikkalalaisten/Loppulalaisten oikeaa elämää ja mikä heillä leikkivien lasten todellisuutta. Myös elokuvan todellisuudessa legoilla leikkivät lapset, Bianca ja Finn, ovat kasvaneet sitten ensimmäisen elokuvan. Mutta ovatko he kasvaneet jo liikaakin – vai onko vielä sallittua leikkiä legoilla ja miten se sujuu yhdesssä?  

Lego Elokuva 2 tuo valkokankaille taattuja naurunpyrskähdyksiä ja mieltä askarruttamaan jääviä kysymyksiä. Niin lapsille kuin aikuisillekin.