Dumbo

Disneyn 1941 julkaisema piirrosanimaatio Dumbo on varmasti yksi rakastetuimmista elokuvista kautta aikain. Tänään ensi-iltansa saava uusi versio on kerännyt lisää lihaa luidensa ympärille ja estradilla nähdäänkin ihmis- ja tietokoneavusteinen esiintyjäkaarti.  

Dumbo
Ohjaus: Tim Burton 
Käsikirjoitus: Ehren Kruger  
Kesto 112 min 
K 7 
Ensi-ilta 29.3. 
 

Pienen sirkuksen ajat ovat sodan jälkeen kovat. Kun sirkuksen omistaja Max Medici (Danny DeVito) ostaa raskaana olevan norsurouva Jumbon, odotukset ovat korkealla; soma pikku norsu toisi varmasti innokkaita katsojia kerryttämään lipputuloja. Mutta kuinka ollakaan, suloisella pikku norsunpoikasella onkin ylisuuret korvat, jotka keräävät tuottojen sijaan vain pilkkaa.

Medici määrää entisen päätähtensä, Holt Ferrierin (Colin Farrel) ja tämän lapset, Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) Dumbon peräänkaitsijoiksi. Ja sitten seuraa se raastavin kohtaus: Rouva Jumbo myydään. 

Koska Ferrierin lapset tietävät, miltä tuntuu olla ilman äitiä, voittavat he Dumbon sydämen ja luottamuksen puolelleen. Onnekkaan höyhenen ja sitä seuraavan aivastuksen kautta kolmikko huomaa heistä isokorvaisimman osaavan lentää.

Pienen sirkuksen suuri numero kerää huomiota myös hieman kehvelimmältä kaverilta, V.A. Vandereverelta (Michael Keaton), joka tietysti havittelee liitonorsua omiin parrasvaloihinsa, vastaperustettuun huvittelupuisto Dreamlandiin. Kaikkien aikojen vetonaulan tuplatakseen Vandervere heittää kehiin myös ilma-akrobaattinsa, kuvankauniin Colette Merchantin (Eva Green).

Miten – ja missä vaiheessa – erottaa oikean väärästä? Miten puolustaa itseään, ystäviään ja oikeudenmukaisuutta? Ja kuinka itseen ja omiin kykyihin uskotaan ulkopuolisten kommenteista huolimatta? Elokuva herättelee pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä.  

Sirkusmaailman kuvauksessaan elokuva on kaunis. Vanhan ajan nostalgiaa ja viehätystä, upeita esiintymisasuja pienine tarkkoine yksityiskohtineen, katsomon ja estradin välistä jännitettä. Saippuakuplanorsu-kohtaus on mainio versio piirretyn animaation vastaavasta. Ja pikku Dumbo on halattavan valloittava sinisine silmineen ja hellyyttävine ilmeineen.   

Omalaatuisten yksilöiden ja yksinäisten kummajaisten puolestapuhujana tunnetun Tim Burtonin olisi voinut kuvitella olevan omiaan kertomaan Dumbon tarinaa. Elokuvassa onkin päätä ja korvia huimaavia hetkiä, jolloin kerronta lähtee lentoon ja sirkuksen suurenmoinen taika on salvata hengityksen, mutta harmittavan usein innoituksen höyhen pysyttelee piilossa. Elokuva etenee totisen varmaa ja kaunista peruslatua, kun ennakkoasetelma olisi antanut odottaa ehkä hieman yllätyksellisempiäkin sivupolkuja.


Maailmanlopun meininkiä

Max Brallier: Maailman viimeiset tyypit (WSOY, 2019)
Kuvittanut: Douglas Holgate
A5, 231 s.
ISBN 9789510437773
 

13-vuotias Jack Sullivan asustaa puumajassaan videopelejä pelaten, käy zombeja väistellen hakemassa autioista kaupoista täydennystä Mountain Dew- ja Oreo-keksivarastoonsa ja yrittää pysytellä hengissä mitä erikoisempia hirviöitä vilistävässä maailmanlopun kaupungissa. Onnekseen Jack saa yhteyden ystäväänsä Quintiin sekä koulun pahispoika-Dirkiin, joiden kanssa taistelu jyrääjiä ja siipiräähkiä vastaan käy rattoisammin. Suurimmaksi päämääräkseen Jack on asettanut ihastuksensa Junen pelastamisen – ja sen, ettei hän enää milloinkaan aio olla mikään keskivertokaveri.

Max Brallierin kerrontaa voisi verrata Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjaan, hieman eri maailma(nlopu)ssa, tosin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin, kun zombeja paetaan erilaisia räjäyttimiä sisältävällä pakoautolla ja hirviöitä listitään mäjähtelevästi. Tekstimäärä sivuilla on hyvin maltillinen ja sitä ryydittävät Douglas Holgaten mahtavat kuvitukset. Toisinaan Jack pysähtyy ja on jäädä murehtimaan läpikäymäänsä kasvatuskotikavalkadia, mutta ei hätää, hirviöt tai ystävät saapuvat aina juuri parahiksi keskeyttämään liian pitkät hiljaiset hetket.      

Tapahtumien vauhdikkuus ja hirviöiden visuaalisuus on suunniteltu ehkä enemmän poikia silmällä pitäen, ja hyvä niin. Mikä tahansa saa lukijan tarttumaan kirjaan ja kääntämään sivua toisensa jälkeen on hyväksi. Kirjalle on luvassa myös jatkoa sekä kirjan että Netflix-sarjan muodossa. 

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa
Ohjaus: Ali Samadi Ahadi 
Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin kirjaan 
Kesto 82 min 
K Sallittu 
Dvd-julkaisu 25.3. 

Eräänä aamuna Viiru huomaa kasvaneensa ulos pienestä sängystään ja siitäkös katti riemastuu: hänestä on tullut iso. Viiru pomppii sängyllään kuin trampoliinilla, öisinkin, sillä onhan hän iso. Viiru tahtoo oman ison virvelin, sillä onhan hän iso. Ja hän haluaa kalastaakin itse, sillä onhan hän iso.

Mutta ennen kaikkea Viiru tahtoo oman kodin, johon muuttaa yksin – sillä onhan hän jo iso. 

Pikkukissan kasvaminen isoksi on Pesoselle kova paikka. Vaikka hän alkuun huvittuneesti hymähdellen toteuttaakin Viirun päähänpistoja, sopeutuminen ajan armottomaan kulkuun on kaihoisaa ja myös yksinäistä. Eikä se isoksi kasvaminen lopulta Viirustakaan pelkkää auringonpaistetta ole, isona oleminen voi välillä olla vähän pelottavaakin. 

Yksinäisyyden tunteita kokee myös Pesosen kilpailemiseen altis naapuri Kosonen, jonka rouva on muutaman päivän muualla. Myös naapurinrouva Aaltoska käy hämmästyttävän useasti lainailemassa Pesoselta jauhoja tai kananmunia plättyjään varten.   

Viiru muuttaa jatkaa visuaalisesti tutulla Viiru ja Pesonen -linjalla: ihastuttavia vanhoja puutaloja, iloisia värejä ja kaikki vähän suloisen höpsösti. Pienet, toistuvat yksityiskohdat ja sivujuonet ovat myös ominta Viirua ja Pesosta. 

Riemastuttava koko perheen pätkä.   

Musiikkia mielen täydeltä

A Star Is Born
Ohjaus: Bradley Cooper 
Käsikirjoitus: Eric Roth, Bradley Cooper, Will Fetters 
Kesto 136 min 
K 12
 
(Dvd-julkaisu 4.3.)

Bradley Cooperin ohjaama A Star Is Born on jo neljäs uudelleenfilmatisointi tutusta tarinasta, jonka ensimmäinen esitys nähtiin vuonna 1937.

Muusikkouransa rutiineissa marinoituva Jackson Maine (Bradley Cooper) tapaa sattumalta musiikkijanansa alkumetreillä empivän Allyn (Lady Gaga), ihastuu ja päättää auttaa tätä. Ruusuisen alun jälkeen Allyn ura kääntyykin nopeaan nousukiitoon, mutta sitä vastoin Jacksonin oma maine valuu alkoholin mukana viemäriin.

Bradley Cooper tekee pätevän työn sekä ohjaajana että pääosan näyttelijänä. Cooperin esittämä Maine on karismaattinen, periaatteessa hyvää tahtova ja tarkoittava muusikonrenttu, joka kuitenkin rämpii menneisyytensä painolasti hartioillaan syvissäkin soissa. Lady Gaga täyttää uransa ensimmäisen pääosatyön kirkkaan valovoimaisesti. 

Cooperin ja Lady Gagan välinen henkilökemia toimii silminnähden. Onnensa kukkuloilla ollessaan molempien silmät loistavat ja huulet kääntyvät vastaansanomattomaan hymyyn. Parin yhteismusisointi toimii nuotilleen ja musiikkinumerot ovat nautinnollista seurattavaa, ei siis ihme, että alkuperäiskappale, “Shallow”, on voittanut niin Golden Globen, Grammyn kuin Oscarinkin. Dvd:n ekstroista löytyviä, ennennäkemättömiä lisäosia katselee erityisen mielellään ja kylmiä väreitä nostattavan koskettavat biisit jäävät väistämättä soimaan päähän.

Elokuvaelämykseen kannattaa varautua nenäliinojen kera.

Bohemian Rhapsody
Ohjaus: Bryan Singer
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Kesto 135 min
K Sallittu
 
(Dvd-julkaisu 18.3.)

Queenin merkitys musiikkimaailmaan on kiistaton – vaikkei bändin ensimmäisen levy-yhtiön pomo tuota ymmärtänytkään tajuta. Tunnettujen biisien kavalkadi on loputon, eikä syyttä; rajoja kaihtamattoman moniulotteisuutensa, hillittömän rytminsä, paljonpuhuvien sanoitustensa ja tinkimättömän esitystyylinsä ansiosta jokainen kappale on ansainnut paikkansa niin musalistojen kärkisijoilla kuin ihmisten mielissä ja sydämissä.

Bohemian Rhapsody –elokuva kertoo, miten Sansibarissa syntyneestä Farrokh Bulsarasta tuli Freddie Mercury ja opiskelijabileissä soittavasta pikkubändistä megalomaanisten lavojen tähtikokoonpano.

Omaa tyyliään niin pukeutumisen kuin musiikinkin suhteen alati modifioivan Mercuryn (Rami Malek) energistä esiintymistä on ilo seurata. Aina siihen asti, kunnes suosionsa huipulla yksinäisyyttäkin potevan Mercuryn huumeilla päällystetty tie kiertyy väistämättömään syöksykierteeseen. Siinä missä bändin jäsenten välillä on alussa aitoa, toisiaan sparraavaa kisailua levyille päätyvistä kappaleista, on menestyksen mustissa aukoissa vain pikkusieluista riitelyä. Kunnes ympyrä jälleen sulkeutuu. 

Rami Malek tekee huimaavan hienon roolityön legendaarisen bändin legendaarisena keulakuvana. Dvd:n ekstroista selviää, millaisen taustatyön Malek on Oscar-palkinnonkin pokannutta rooliaan varten tehnyt. Näyttelijän kunnioitus esitettävää henkilöään kohtaan on silminnähtävää ja sydäntälämmittävää. Ekstroista on myös hauska nähdä, miten yksityiskohtaisesti tuotantotiimi on jälleenrakentanut Live Aid -esityksen.    

Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor osallistuivat elokuvan tekoon, ja hyvä niin, ystävien läsnäolo näkyy lopputuloksessa, joka ei jätä katsojaa kylmäksi. Elokuvan päättävä Live Aid -konsertti nimittäin koostaa bändin hiteistä hiteimmät hittibiisit ja sen, miksi yhtye on edelleen pitänyt paikkansa maailman musiikkikartalla. Energinen viihdyttävyys, mukaansatempaavat rytmit sekä hymyä että itkuakin nostattavat kappaleet vievät kuulijan ja katsojan mennessään. 

Elokuvan kaikille sallitun ikärajan vuoksi katsoimme elokuvan lasten kanssa. Ja sen jälkeen olemmekin sinnikkäästi joka päivä harjoitelleet Bohemian Rhapsodya pianolla, osio osiolta.  

Benji Daviesin Toivo-kirjat ovat äärettömän kauniita lastenkirjoja, joihin uppoaa myös aikuinen

Toivo ja valas (Karisto, 2015) 
Toivo ja talviyö (Karisto, 2017)
Toivo ja mummon lintu (Karisto, 2019)

 

Jokainen Benji Daviesin Toivo-kirja alkaa samalla lauseella: “Toivo asuu meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa”. Toistolause on valloittava keino sekä yhdistää parin vuoden välein ilmestyneet teokset että luoda tuttua turvallisuuden tunnetta lukijalle. Jokainen aloitusaukeama sijoittuu myös kuvansa puolesta samalle, tutulle kotirannalle. 

Ensimmäisessä, Toivo ja valas -kirjassa käy ilmi, että pieni Toivo-poika asuu tosiaan meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa. Äitiä ei kirjoissa näy, eikä hänestä myöskään puhuta. Isä on kalastaja ja siten päivät pitkät merellä. Toivolla on aikaa seikkailla itsekseen ja eräänä päivänä hän löytääkin rannalle ajautuneen valaanpoikasen. Poika kuljettaa uuden ystävän kotiinsa ja toivoo, ettei isä löydä tätä – mutta tokihan ammeessa polskiva merenelävä paljastuu. Yhdessä isä ja poika palauttavat pienen valaan mereen, jonne se kuuluu, kyllä Toivokin sen tietää. 

Toisessa, Toivo ja talviyö -teoksessa Toivo tapaa valasystävänsä uudelleen ja juuri oikeaan aikaan. Kolmannessa, Toivo ja mummon lintu -kirjassa tutustutaan Toivon mummoon, joka asuu pienellä luodolla yksinään. 

Toivo-kirjojen ehdoton valtti on niiden kiirettömyys. Hymyilyttävän kauniit kuvitukset täyttävät aukeamat, joilla on vain muutama lause kerrallaan. Lauseiden vähäisyys ja kuvien suuruus antaa lukijalle aikaa paneutua tunnelmaan ja päästä mukaan seikkailuun. Rauhallisuutensa lisäksi tarinoissa nimittäin on myös suuria seikkailuja, myrskyöitä ja pelastuspartioita. Kertomuksissa käsitellään myös yksinäisyyttä; niin Toivon, isän kuin mummonkin. 


Toivo -kirjat ovat koskettavan kauniita niin tarinoiltaan, kuvitukseltaan kuin tunnelmaltaankin. 


http://www.benjidavies.com/blog/  

Naiset, joita ajattelen öisin

Siinä missä pienemmille lukijoille on viime vuosina ilmestynyt roppakaupalla inspiroivia esikuvia pursuilevia kirjoja, Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on vastaavanlainen hieman isommille lukijoille.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2019)
A5, 447 s
ISBN 9789511303398 

Ihastuin totaalisesti Mia Kankimäen esikoiskirjaan, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2014), eikä Naiset joita ajattelen öisin tuota pettymystä. Kirjoittajan tyyli on edelleen yhtä valloittava; Kankimäki kertoo asioita hyvin henkilökohtaisesti, kursailematta ja sinällään. Hän tuo julki niin omat epävarmuutensa kuin suoranaiset fanituksensa – ja myös sen, ettei oman idolin sädekehäkään ole joka tilanteessa täysin puhdas. Kirjailijan tapa puhutella tutkittaviaan on loistava tapa ottaa ulkopuolinen lukija mukaan keskusteluun: kuin kuuntelisi sivukorvalla mielenkiintoisen monipolveilevaa jutustelua, ja pääsisi siihen vielä itsekin mukaan.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin vei lukijan mukanaan Japaniin, tällä kertaa Kankimäki kuljettaa meidät kymmenen yönaisen perässä Japanin lisäksi myös Afrikkaan ja Italiaan. 

Ensimmäinen etappi on matka Karen Blixenin perässä Afrikkaan. Kankimäki myöntää jännittävänsä ja pelkäävänsä, ja matkustaa silti. Hän lähtee useamman päivän telttaretkelle tuntemattoman miesoppaan kanssa ja pelkää ja nauttii, silti. Yönaisiltaan Kankimäki kerää elämänohjeita, jotka usein liittyvät reippauteen, tekemiseen ja lähtemiseen silti – peloista, ennakkoluuloista ja epämukavuuksista huolimatta.

Seuraavana matkataan uraauurtavien tutkimusmatkailijoiden kanssa maailmankolkkiin ja koko -pallonkin ympäri aikana, jolloin naisen paikka oli joko isänsä, miehensä tai veljensä taloudenhoitajana. Uskaliaina lähtijöinä on niin vanhojapiikoja kuin vaimoja ja äitejäkin. Kaikki omanlaisiaan, mutta siltikin samanlaisia: rohkeita, sitkeitä ja itsenäisiä. 

Firenzestä Kankimäki löytää aina esiinnostettujen miestaiteilijoiden varjoista vahvoja naistaitajia. Antiikin aikana suljettujen ovien takana vaihtoehtoina oli yleensä joko naimisiinmeno (12-13 -vuotiaana), luostariin lähtö (viimeistään 9-vuotiaana) tai prostituutio. Äärimmäisen vähäisestä liikkumavarasta huolimatta jotkut naisista onnistuivat hankkimaan koulutusta niin tieteen kuin taiteenkin saralla, ja perheenperustamisen lisäksi jopa ammatin. Uffizin taidegallerian suljettujen ovien takaisilta käytäviltä Kankimäki löytää oman arvonsa tuntevia, perheensä elättäviä ja pärjääviä naisia.  

Tutkimusmatkansa Kankimäki päättää Japaniin, itsellisen nerokkaan Yayoi Kusaman ääreen.
   
Kankimäen matkassa on helppo olla mukana. Hengästyttävän kiertoajelun ohessa huomaa vahvoista yönaisista lukiessaan fanittavansa myös Kankimäkeä itseään ja tämän rohkeutta lähteä niin kokonaisvaltaisesti esikuviensa jalanjäljille. Taustatutkimus on varmasti ollut valtaisa, matkat kaikessa upeudessaan myös rasittavia, ja  henkinen epävarmuus kirjan kirjoittamisesta ajoittain musertava. Ja silti Mia Kankimäki on raivannut itsensä selville vesille. Silti, olemalla aivan saamarin reipas.     

Mikäli matkakassa tai elämäntilanne ei kaikesta huolimatta anna juuri tällä hetkellä varaa lähteä itsenäiselle tutkimusmatkalle, muiden maiden ihmeitä voi luoda myös omaan kotiinsa. 

Erin Niimi Longhurst: Japanismin parhaat (Viisas Elämä, 2018)
Suomentaja: Taija Kuula
284 s
ISBN 9789522607331
 

Japanilaisen äitinsä ja tämän suvun kautta Erin Niimi Hurst tottui japanilaisiin tapoihin, joita huomasi toistavansa myös aikuisiällään, missä sitten asuikin. Japanismin parhaat -kirjansa kautta Erin välittää saamiaan henkisiä ja fyysisiä oppeja niin ikigaista, shinrin-yokusta kuin kalligrafiastakin sekä neuvoo, miten niitä voi sisällyttää jokapäiväiseen elämäänsä.

Kaunis kirja pitää sisällään monia termejä, joita on vaikea kääntää yksiselitteisesti. Ikigai tarkoittaa kutsumusta, syytä nousta aamulla sängystä. Ikigaita ei voi löytää tietoisesti etsimällä, vaan se valottuu pikku hiljaa, muuttuen koko ajan. Wabi-sabi tarkoittaa periaatteessa epätäydellisyyden, rosoisuuden ja elämän jälkien hyväksymistä ja niiden pitämistä kauniina. Naururyppyjä plastiikkakirurgian sijaan. Kintsugi tarkoittaa sekä keramiikan korjaamista tavalla, jossa kullalla ikäänkuin korostetaan korjattua säröä että omien epätäydellisyyksiensä näkemistä positiivisessa valossa.

Toisessa luvussa Erin kertoo fyysisten tapojen hyviä tekevistä vaikutuksista. Shinrin-yoku eli metsäkylpy on meille suomalaisillekin tuttua. Tieteellisten tutkimustenkin mukaan kävely metsässä vähentää stressihormoni kortisolin eritystä, hidastaa pulssia ja alentaa verenpainetta. Luontoa voi tuoda myös sisään esimerkiksi ikebanan, kukkien asettelun muodossa, joka käy meditaatiosta. Kirjassa esitellään ikebanan työvaiheet ja -välineet. Tabemono-osiossa Erin kertoo japanilaisesta ruoanlaitto ja -nauttimistavasta. Sivuilta löytyy tietoa niin ruokavälineistä kuin -ohjeistakin. Vanha okinawalainen sanonta “hara hachi bu”, joka tarkoittaa “syö niin että olet 80-prosenttisesti täynnä” on erittäin hyvä neuvo. Luvussa käydään myös onseneissa, kuumissa lähteissä ja tutustutaan kalligrafian taiteeseen.      

Viimeinen luku on omistettu uuden tavan omaksumiselle. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, vaan vaativat usein pitkäjänteistä ja sinnikästä yrittämistä, erehtymistä ja jatkamista. Askel kerrallaan matka etenee. Tärkeää on myös hyväksyä, etteivät jotkut asiat tule ikinä valmiiksi, vaan pysyvät ainaisessa muutoksen tilassa.       

Erin Niimi Longhurstin kirja on kompakti kokonaisuus japanismista. Kirja osoittaa lukijan poluille, joita voi tutkia itsekseen eteenpäin. Kirjan upea, Ryo Takemasan kuvitus tukee sanomaa selkeyden kauneudesta.   

Star Wars VIII: The Last Jedi

Kauan sitten, kaukaisessa galaxissa Pimeän puolelle kääntyneen Jediritarin, Anakin Skywalkerin, kaksosjälkeläiset Luke ja Leia pyrkivät edelleen pitämään maailmankaikkeutta Voiman tasapainossa.

Star Wars -saagan kolmannen trilogian toinen osa, The Last Jedi, jatkuu periaatteessa siitä, mihin VII-episodissa (The Force Awakens) kaksi vuotta sitten jäätiin: jedimäisiä piirteitä itsestään löytänyt nuori Rey (Daisy Ridley) odottaa erakoksi kääntyneeltä mestari Luke Skywalkerilta (Mark Hamill) apua galaksien tasapainoa järkyttävää pahuutta vastaan.

Kuten J.J. Abramsin ohjaaman The Force Awakensin nimikin kertoo, seiskassa päästiin oikeastaan vasta uuden trilogian lähtökuoppiin. The Last Jedin ohjannut ja käsikirjoittanut Ryan Johnson kuljettaa tarinakapulaa oivallisesti eteenpäin. Toivo menetetään useaan otteeseen ja Pimeä puoli houkuttaa itse kutakin. Onneksi kaikki olevainen pyrkii kuitenkin tasapainoon ja Valollakin on vetovoimansa. The Last Jedi onkin hyvän ja pahan tempoilussaan mukavan monipuolinen ja pitää ennalta-arvaamattomuutensa loppuun asti.

Episodissa on useita mainioita roolihahmoja, joita seurataan tasavertaisesti. Reyn ja Luken paikoin perin hupaisaakin kanssakäymistä rytmittävät upean Leian (Carrie Fisher) johtaman kapinaliikkeen räjäyttävät taistelut Ensimmäistä Ritarikuntaa vastaan tähtien välisessä avaruudessa. Nuorena väärinymmärretty ja isoisäänsä (Darth Vaderia) sairaalloisesti ihannoiva Kylo Ren (Adam Driver) herättää niin sääliä, myötätuntoa kuin vihaakin – aivan niin kuin kunnon pahishahmon tuleekin. Ritarikunnan pääpaholaisen, Snoken (Andy Serkis) kohtalokin on hykerryttävän oikeutettu.

Star Wars: The Last Jedi..General Leia ..Photo: Lucasfilm Ltd. ..© 2017 Lucasfilm Ltd. All Rights Reserved.

Seiskasta tutut hieman höpsö Finn (John Boyega), uhkarohkeakin Poe (Oscar Isaac) ja uusi sydämellinen hahmo Rose (Kelly Marie Tran) lunastavat paikkansa Voiman etujoukoissa. Herkullisen, hieman hansolomaisen vivahteen elokuvaan tuo Benicio del Toron DJ, eikäpä pidä unohtaa suomalaisen Joonas Suotamon roolia jättimäisenä Chewbaccana. Ja droidipallo BB-8 on yhä edelleen hauskan tehokas. Star Wars on tunnettu myös mitä merkillisemmistä olennoistaan, joita löytyy useampaakin lajia uusimmassakin episodissa.

Star Wars: The Last Jedi..L to R: Chewbacca with a Porg..Photo: Lucasfilm Ltd. ..© 2017 Lucasfilm Ltd. All Rights Reserved.

Visuaalisesti The Last Jedi on silmiähivelevä. Näyttävät räjähdykset, kauniit aurinkojenlaskut ja paikoin hyvinkin teatterilliset näyttämöt vievät mukanaan. Kaikesta päätellen VIII on tehty perinteitä kunnioittaen, uutuudenviehätystäkään unohtamatta. Kahden vuoden päästä ilmestyvää IX-osaa on hyvä odotella.

-Anne Muhonen