Paluu

Paluu (Ben Is Back)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Hedges 
Kesto 103 min 
K 12 
Ensi-ilta 15.3. 

Julia Robertsin tähdittämä Paluu on henkeäpidättelevä ja sydäntäraastava yhden vuorokauden kuvaus jokaisen äidin painajaisesta. 


77 päivää kuivilla oltuaan uusperheen esikoinen, Ben (Lucas Hedges), saapuu yllättäen jouluaaton aattona kotiin, ja koko perhe on mennä sijoiltaan – niin ilosta kuin pelostakin. Edelliset joulut ovat olleet narkomaanipojan aiheuttamaa kaaosta, joten ei ihme, ettei isäpuoli ole hyvillään tämän paluusta. Siinä missä Benin siskokin on alati varuillaan, pienemmät sisaruspuolet ovat isoveljen läsnäolosta kuitenkin aidosti innoissaan. 


Robertsin näyttelemän äidin onnensekaisen huolen taas voi lukea tämän jokaisesta katseesta. Vaikka äiti toki on iloinen saadessaan pojan jouluksi kotiin, epäilys Benin todellisesta hyvinvoinnista kalvaa sydäntä. Pikkuhiljaa äidille paljastuukin huumeiden huurtaman elämän pimeämpiä puolia – joilta Ben taas yrittää äitiään säästellä, kerrankin.  


Paluun kerronta vie katsojan mukanaan veitsenterälle. Elokuvan jokainen hetki on taiteilua uskon ja epätoivon välillä ja toisinaan onni on niin haurasta, ettei katsomossakaan uskalla hengähtää, ettei se rikkoudu. Tunnelma pitää otteessaan vielä pitkään elokuvateatterista poistumisen jälkeenkin. 


Mainion käsikirjoituksensa ja mahtavan uskottavan näyttelijätyönsä ansiosta Paluu on on syvästi koskettava kertomus siitä, miten äiti on valmis tekemään lapsensa puolesta kaiken – ja sitäkin enemmän.  

Kirjoja nuorista nuorille

Aleksi Delikouras: Nörtti 1, New Game (Otava 2011, uusintapainos 2018) 
206 sivua 
ISBN 978-951-1-32878-0






 
Aleksi Delikourasin Nörtti-kirjasarja kertoo yläasteikäisestä Dragonslayer666:sta, joka eläisi Pepsillä ja hengittäisi tietokonepelejä. Erityisesti Battlefieldiä. Koulussakäynti on joutavaa pakkopullaa, äidin mökkimatkat silkkaa kidutusta ja äidin kreikkalainen poikaystävä Jorgos se vasta ihme hyypiö onkin. Ystävä(hkö)piiri koostuu pelivastustaja-Hege91:stä, ärsyttävästä luokkatoveri-Pinokkiosta, koulun suosituimmasta urheilijajannu-Jakesta sekä sydäntä hämmentävästä Fetasalaatista. Nuoren miehenalun mietteet ja tunteet tallentuvat suodattamattomina aidonoloisiin päiväkirjamerkintöihin.   
 
Dragonslayerin ulosanti on töksähtelevyydessään hurmaavan täsmällistä. Kukin saa kuulla osansa. Nuoruus näkyy ehdottomuudessa ja paistaa väärinymmärryksissä. Kovien sanojen taustalla on kuitenkin havaittavissa myös kaikkea sitä, mikä jää sanomatta. Näennäisistä eväyksistään huolimatta Fetasalaatti kiinnostaisi enemmänkin, eivätkä ne äiti ja Jorgoskaan loppujen lopuksi ihan niin ääliöitä olekaan.  
 
Esikoiseni ei liiemmin ole pitänyt lukemisesta. Joitakin yksittäisiä kirjoja hän on lukenut mielellään, muut lukudiplomiin oikeuttavat kirjat taas ovat olleet jonninlaista patistusta. Nörtti-kirjoja hän luki viikossa neljä. Viides ja viimeinen osa on parhaillaan menossa. Hyvän kielenkäytön sekä helppolukuisen kirjoitusasun lisäksi Delikouras on valinnut aihealueensa kiinnostavasti.  
 
YouTubesta ja YleAreenastakin löytyvä Nörtti: Dragonslayer666 -sarja on varmasti osaltaan auttanut tarttumaan kirjoihin, joista on otettu jo toinen painos. Hyvä niin, sillä sekä kirjat että tv-sarja ovat nimittäin tällaisen vähän vanhemmankin lukijan ja katsojan mielestä ihan  mielettömän mahtavia. 
 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (WSOY, 2018) 
415 sivua 
ISBN 978-951-0-42945-7
 

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras vie lukijansa 1800-luvun Helsinkiin. Katujen armoille joutuneelle ja siellä oppinsa ammentaneelle nuorelle Minalle tarjoutuu yllättävä tilaisuus päästä taikurin avustajaksi. Mystiikan ja illuusion lisäksi taikuri-Tomin maailma tarjoaa myös seikkailuja, vaaraa sekä romantiikkaa.   

Mikaman sanat soljuttavat tarinaa mutkattomasti eteenpäin. Steampunk-henkinen Helsinki piirtyy lukijan silmien eteen vaivattomasti ja päähenkilöiden paikoin hengästyttäväänkin juoksuun on helppo hypätä mukaan. Melko paksu kirja antaa lukijalleen enemmän aikaa hahmojen parissa. Nuorillekin lukijoille sopivan yllätyksellisen tarinansa ansiosta kirja (kuitenkin) pysyy hyppysissä.   

Taikuri ja taskuvaras sai tänä vuonna Suomen Nuorisokirjailijat ry:n jakaman Topelius-palkinnon, täysin ansaitusti. Trilogian toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy maaliskuussa.     

Alita: Battle Angel

Alita: Battle Angel 
Ohjaus: Robert Rodriguez 
Käsikirjoitus: James Cameron, Laeta Kalogridis 
Kesto: 122 min 

K 12 


Yukito Kishiron 1990-1995 julkaistuun Gunnm-mangasarjakuvaan perustuva Alita: Battle Angel on rujonkaunis kertomus itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä sekä rakkaidensa puolustamisesta.    

Tarina sijoittuu katastrofaalisen sodan jälkeiseen maailmaan, vuoteen 2563. Hyväsydäminen, kyborgeja korjaileva kirurgi, Ido (Christoph Waltz), löytää moni- ja ylikansoittuneen Iron Cityn kaatopaikalta vielä kutakuinkin hengissä olevan kyborgitytön torson. Tytön aivot toimivat teini-ikäisen tavoin, mutta sydän pumppaa 300-vuotiaan, aikoja sitten unohtuneen tekniikan tahtiin. Idon rakennettua tytön jälleen kasaan, tällä ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kuka ja mistä hän on tullut. Kirurgi antaa tytölle nimeksi Alita ja ottaa hänet huomaansa. 

Piakkoin Alita (Rosa Salazar) huomaa 300-vuotiaan sydämensä sykkivän vastakkaista sukupuolta edustavan Hugon (Keean Johnson) perään. Kaduilla pärjäävän Hugon avulla Alita tutustuu laajemmin Iron Cityyn sekä löytää lempiruokansa, suklaan. Samalla, kun Alita tutustuu sekä itseensä että maailmaan, hänen täytyy kapinoida teini-ikäisen tavoin isänkaltaista Idoa vastaan. Kasvutarina on sympaattinen.

Rikkaan taivaskaupunki Zalemin alaisuudessa toimiva Iron City kuhisee toinen toistaan erikoisemman näköisiä kyborgeja, vaarallisia metsästäjäsotureita ja oman menneisyytensä kanssa kipuilevia ihmisiä. Koko kansan huvina toimii moottoripallo, kilpailu, jossa erikoisrakenteiset kyborgit kisaavat rollerderbyn tapaan, voittajan kuitatessa pääsylipun Zalemiin.  

Sattuman kautta Alitan muistot alkavat pala kerrallaan palata. Moottoripalloa pelatessaan hän löytää itsestään periksiantamatonta sinnikkyyttä ja tappeluun joutuessaan tyttö tajuaa taitavansa ikiaikaista taistelulajia, panzer kunstia. Kun Alitan rakkaat ovat vaarassa, taisteilutaidoille on tarvetta. Eikä Battle Angel epäröi käyttää taitojaan.  

Alita: Battle Angel on tarinaltaan melko suoraviivainen, eikä sinällään tarjoa lajityypissään kovin paljon uutta. Hyvä taistelee kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ylivoimaiselta tuntuvaa pahaa vastaan. Oikeudenmukaisessa väkivaltaisuudessaan elokuva on kuitenkin voimaannuttavan persuksillepotkiva. Rosa Salazar tekee mahtavan roolityön ja antaa Alitalle vahvasti sykkivän sydämen. Potku-, hyppy- ja lyöntilihaksia tulee jännitettyä myös katsomon puolella, etenkin Imaxin kaltaisen teknologian viedessä mukanaan.

Elokuvan lopetus jättää mukavan mahdollisuuden jatko-osalle.     


Pikkujalka

Pikkujalka 
Ohjaus: Karey Kirkpatrick 
Käsikirjoitus: Glenn Ficarra, Karey Kirkpatrick, Sergio Pablos, John Regua 
Kesto: 97 min 
K 7  

Sumun verhoaman vuorensolan suojassa elävä jetilauma elää päivittäisten rutiinien täyttämää elämäänsä täydellisen onnellisena. Kunnes jetiyhteisön nuorukainen, Migo, löytää vedenpitävän todisteen ihmisolennon olemassaolosta. Löydös uhkaa yhteisön ikiaikaisia, kiviin hakattuja totuuksia, joten Migo karkotetaan kylästä, kunnes hän on valmis myöntämään virheensä. Totuuden puolesta puhuessaan Migo löytää onneksi kaltaisiaan, ja yhdessä he ovat valmiita uhmaamaan väärää tietoa ja tuomaan totuuden päivänvaloon. 

Pikkujalka kääntää hullunkurisesti päälaelleen vanhan jetimyytin. Elokuva kyseenalaistaa vanhakantaiset uskomukset ja ennakkoluulojen pätevyyden. Kertomuksen edetessä esiin nousee myös mielipiteiden moninaisuus; kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää ja pinttyneilläkin tavoilla voi olla perustellut paikkansa. Pikkujalka peräänkuuluttaa myös erilaisuuden hyväksymistä ja uuden kohtaamista, pelottavuudestaankin huolimatta. 

Elokuva on visuaalisesti mukavan leppoisa. Jetejä löytyy moneen lähtöön ja pikkujalkaihmisetkin ovat kiitettävän monipuolisia. Musiikki on mukaansatempaavaa, eikä kesto ei ole liian pitkä.

Koko perheen elokuva.     


Lego Elokuva 2

Lego Elokuva 2 
Ohjaus: Mike Mitchell 
Käsikirjoitus: Phil Lord, Christopher Miller, Matthew Fogel  
Kesto: 107 min 
K 7
 

Lego Elokuva 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen, vuonna 2014 julkaistu Lego Elokuva jäi: Duplo planeettalaisten saapumisesta. Palikkalan (Bricksburg) kaupungin asukkaat koettavat aluksi rakentaa vierasplaneettalaisten kanssa yhteisymmärrystä, mutta edes Emmetin rakentama legosydän ei saa tunkeilijoita heltymään. Viisi vuotta ensimmäisestä kohtaamisesta Palikkalasta on tullut rikkinäinen ja karu jättömaa, Loppulan (Apocalypseburg) kaupunki, jossa vain karskit pärjäävät, eikä kaikki tosiaankaan ole nastaa. 

Paitsi Emmet. Loputtoman ilomielinen Emmet jatkaa positiivisuuden kuorruttamaa eloaan kaupungin raunioiden varjoissa. Emmetin iki-ihastus Lucy yrittää karskiuttaa hemmoa, että tämä pärjäisi kovassa maailmassa, mutta vasta kun duplolaisten Kenraali Sulosorto sieppaa Emmetin ystävät, tämän luonteen lujuus pääsee todelliseen testiin. 

Pelastaakseen ystävänsä Lucyn, Bennyn, Batmanin, Teräsparran ja Puolikisun, Emmet syöksyy viipymättä itse rakentamallaan kotialuksella heidän peräänsä kaukaiseen galaxiin, Syster Systeemiin. Matkallaan asteroidien keskellä Emmet törmää mystiseen Rex Vaaraan, mitäänpelkäämättömän miehen perikuvaan, joka liittyy pelastuspartioon. 

Lego Elokuva 2:ssa riittää katsottavaa. Elokuva totisesti näyttää, että legoista voi rakentaa mitä tahansa, ilman rajoituksia. Toinen toistaan hilpeämpiä ja eriskummallisempia hahmoja esittäytyy valkokankaalla, eikä Syster Systeemin valtiatar, Kuningatar Tahdontähdeks ole heistä mieleenjäämättömin. Alatimuuttuva duplokuningatar antaa itsestään epäilyttävän mukavan kuvan, mutta onko hän todella sitä? Voiko tuntemattomien sanaan luottaa ja kuka lopultakin on hyvis, kuka pahis? 

Lego Elokuva 2 pureutuukin kaiken hullunkurisen menon taustalla hahmojen perimmäisiin luonteisiin. Onko hyväksyttävää olla sellainen kuin on ja milloin on aika aikuistua (ja mitä sekin tarkoittaa)?     

Kuten ensimmäisessä Lego Elokuvassa, myös tässä on päähän soimaan jääviä lauluja. Sananmukaisesti. Suomenkielisen version Kuningatar Tahdontähdeks ääninäyttelijänä toimiva Hanna Pakarinen vetää esityksensä aivan awesomesti. 

Lego Elokuvat leikittelevät metatasoisen hauskasti myös sillä, mikä on Palikkalalaisten/Loppulalaisten oikeaa elämää ja mikä heillä leikkivien lasten todellisuutta. Myös elokuvan todellisuudessa legoilla leikkivät lapset, Bianca ja Finn, ovat kasvaneet sitten ensimmäisen elokuvan. Mutta ovatko he kasvaneet jo liikaakin – vai onko vielä sallittua leikkiä legoilla ja miten se sujuu yhdesssä?  

Lego Elokuva 2 tuo valkokankaille taattuja naurunpyrskähdyksiä ja mieltä askarruttamaan jääviä kysymyksiä. Niin lapsille kuin aikuisillekin.

Hyvän olon kuningatar

Elisa Mattila: Hyvän olon kuningatar (WSOY, 2017)
B5, 192 s.
ISBN 9789510431306

Ravinto- ja hyvinvointivalmentaja sekä personal trainer Elisa Mattilan Hyvän olon kuningatar -kirja tarjoaa lukijalleen kolmenkymmenen päivän edestä kevyempää mieltä ja oloa. Niin tärkeää kuin fyysiset harjoitukset ovatkin, kenties vielä enemmän painoa on ihmisen ajatuksilla, jotka muokkaavat mielialaamme ja sitä kautta tekemiämme valintoja.

Kirjassa asetetaan ensimmäiseksi visio, tavoite, jota kohti pyrkiä. Kun päämäärä on tiedossa, sitä on helpompi tavoitella. Hyväntuulinen opus tarjoaa lukijalleen 30 päivän ohjelman, joka pitää sisällään niin syviä lihaksia aktivoivia harjoitteita, ruokavalion ja -mielitekojen tarkastelua sekä henkisen puolen pohdintoja.

Mikä saa energian kohoamaan ja pysymään yllä? Millainen ruoka edesauttaa hyvinvointia? Mikä saa juuri sinut hyvälle tuulelle? Kirja kehottaa erilaisten kynätehtävien avulla huomaamaan kunkin lukijan omat hyvinvoinnin aakkoset; mitä lepoa, naurua ja nautintoa itse kukin voi lisätä omaan päiväänsä?

Elisa Mattilan Hyvän olon kuningattaren kantavana pääajatuksena on, että kaikkea ei tarvitse saavuttaa kerralla. Hiljaa hyvä tulee, eikä Roomakaan rakennettu päivässä – ja mitä näitä sanontoja nyt on. Mattilan kirjan tärkeimpänä oppina on varsin maalaisjärjellinen tavoite tehdä joka päivä edes jokin – pienikin – teko oman hyvän olon eteen. Armollista, eikö totta?

Aquaman

Aquaman
Ohjaus: James Van
Käsikirjoitus: David Leslie Johnson-McGoldrick ja Will Beall
Pituus: 144 min
K12
Ensi-ilta 21.12.

Paul Norrisin ja Mort Weisingerin luomaan ja DC:n julkaisemaan sarjakuvaan perustuva Aquaman on kertomus rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja itsensä löytämisestä. Kun majakanvartija Thomas Curry (Jango Fettiäkin näytellyt Temuera Morrison) löytää rantakivikosta kauniin merenelävän, kauan sitten kadonneen Atlantiksen prinsessa Atlannan (Nicole Kidman), pariskunta rakastuu ja saa jälkikasvua. Vedenväki ei kuitenkaan voi hyväksyä moista ja lopulta Atlanna joutuukin uhraamaan itsensä takaisin veden valtaan suojellakseen rakkaitaan.

Puoli-ihmisenä ja -atlantislaisena Arthur Curry (huikea Jason Momoa) saa onnekseen opastusta supervoimiinsa vedenalaiselta neuvonantaja Vulkolta (Willem Dafoe), jonka avustuksella hän oppiikin liikkumaan kuin kala vedessä. Maailmaa pelastaessaan Arthur ei kuitenkaan voi välttyä myöskään vihollisilta, joista kaunaisimmaksi nousee piraatti Musta Manta (Yahya Abdul-Mateen II).

Pinnan allakin kytee, kun Arthurin nuorempi velipuoli Orm (Patrick Wilson) raivostuu – ymmärrettävästi – pintamaailman järjettömään tapaan syytää jätevetensä ja roskansa meren syliin. Ihmisolentojen lisäksi Orm janoaa hallittavakseen koko seitsemän meren valtakuntaa. Epäoikeudenmukaista kuningastaan uhmaten prinsessa Mera (Amber Heard) ja Vulko kehottavatkin Arthuria tavoittelemaan oikeutettua paikkaansa valtaistuimella Aquamanina. Mutta miten tavoitella asemaa, jota ei tunne omakseen?

Aquamanissa vesi ei kauan ehdi liplatella, sillä tarina etenee melkoisen myrskyn voimalla. Maanpäälliset ja vedenalaiset paikat murskautuvat, hahmot lentelevät ja paiskautuvat, eikä veren- ja vedenvuodoiltakaan vältytä. (Varsinkin IMAXin) 3D-versiossa tapahtumat tulevat silmille ja katsojakin on mukana taistelun tuoksinassa. Kaksijapuolituntinen tarina on melkoista vyörytystä niin silmille kuin korvillekin. Katsoja kuitenkin tempautuu vauhtiin ja pysyy siinä kiitettävästi mukana.

Kaiken silmiähivelevän mäiskeen ohella Aquaman sisältää myös hauskuutta ja haikeutta. Välikevennykset ovat paikallaan ja Arthurin vanhempien ikiaikaisen rakkaustarinan loppukohtaus on oikeasti koskettava. Viihdyttävä meriseikkailu saaneekin lopputekstien jälkeisen lisäkohtauksen perusteella jatkoa.

Maija Poppasen paluu

Maija Poppasen paluu
Ohjaus: Rob Marshall
Käsikirjoitus: David Magee (perustuu PL Traversin tarinoihin)
Pituus: 131 min
K7
Ensi-ilta 25.12.

Maija Poppasen paluu on jatkoa vuonna 1964 julkaistulle klasikkoelokuvalla, joka kertoi taianomaisesta lasten- (ja aikuisten-)hoitajasta. Tuolloin Maija lensi pelastamaan Pankin perheen isää, joka aikuishuoliensa musertamana oli unohtaa lapsenmielisyytensä. Historia uhkaa toistaa itseään, joten Maijan on aika saapua jälleen paikalle ja muistuttaa elämän mukavista seikkailuista.

Maija Poppasen paluu toimii tavallaan hyvänä jatko-osana. Edellisen elokuvan pikku Mikko on nyt itse kolmen lapsen yksinhuoltajaisä, sillä perheen äiti on menehtynyt vuosi aiemmin. Lama-aika painaa, eivätkä rahat tahdo riittää kotitalon säilyttämiseen – elleivät Mikko ja siskonsa Anna löydä ajoissa isänsä osakekirjoja, joita ovelan kavala pankinjohtaja vaatii lainan maksuun.

Vaikka Maija Poppasen paluu onkin oma lukunsa, osoittaa se kunnioitusta useissa kohdin edeltäjäänsä. Emily Bluntin esittämä aina tiptop-siisti Maija saapuu taivaalta puhuvalla sateenvarjollaan lentäen, haalii pohjattomasta laukustaan tarpeet kokonaiseen meriseikkailuun sekä johdattaa lapset muassaan posliiniastian maisemaan. Mukana on myös lampunsytyttäjien (aiemmin nokikolareiden) rytmikkään mukaansatempaava tanssiesitys. Eivätkä vähäisimpinä viittauksina ole perheen nykyinen taloudenhoitaja Elli, jota esittää iki-ihana Julie Andrews ja Dick Van Dyke eläköityneenä pankinjohtajana.

Maija Poppanen ihastuttaa aina.

Emily Blunt is Mary Poppins, Lin-Manuel Miranda is Jack, Pixie Davies is Annabel, Nathanael Saleh is John and Joel Dawson is Georgie.

Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia yhdistää mahtavasti sarjakuvaa ja animaatiota

Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia
Ohjaus: Bob Persichetti, Peter Ramsey, Rodney Rothman
Käsikirjoitus: Phil Lord
K 12
Ensi-ilta 14.12.

Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia on mahtava sekoitus taitavaa nykyanimaatiota ja perinteistä sarjakuvaa, jossa rasteroinnit ja tekstilaatikot ovat kunniassaan. Kun teini-ikäistä Miles Moralesia puree radioaktiivinen hämähäkki, hän huomaa itsessään mystisiä muutoksia, jotka ensialkuun laittaa puberteetin piikkiin. Pian hän saa kuitenkin seuraa rinnakkaisuniversumeista tipahtelevista kaltaisistaan, Spider-Meneistä.

(Teini-iän) kömpelyys, nolous ja epävarmuus ovat elokuvan kantavia voimia. Miten vastakkaista sukupuolta lähestytään; kuinka tulla sinuiksi uusien voimiensa kanssa; ja miten pelastetaan maailma – tämä ja ne rinnakkaiset? Järkäleen kokoinen ilkiö, Kingpin, nimittäin tahtoo tuottaa rinnakkaisuniversumista menettämänsä läheiset ja moiseen toimeen kehitetty hiukkaskiihdytin uhkaa tuhota tuntemamme maailmankaikkeuden.

Peni (Kimiko Glen), Spider-Gwen (Hailee Steinfeld), Spider-Ham (John Mulaney), Miles Morales (Shameik Moore), Peter Parker (Jake Johnson), Spider-Man Noir (Nicolas Cage) in Sony Pictures Animation’s SPIDER-MAN: INTO THE SPIDER-VERSE.

Onnekseen Miles saa apua viideltä muulta Hämähäkkiversumin sankarilta. Jokainen oman universuminsa hämis on omanlaisensa versio Spider-Manista: jokaista heistä on purrut radioaktiivinen hämähäkki, jokainen heistä on menettänyt jonkin läheisensä ja kukin on tottunut pelastamaan kaupunkinsa kerta toisensa jälkeen. Suuri voima tuo mukanaan myös suuren vastuun, ja jokaisen heistä on täytynyt opetella kantamaan se itsekseen.

Stan Leen kirjoittama ja Steve Ditkon piirtämä Spider-Man (alias Peter Parker) aloitti seikkailunsa vuonna 1962. Sen jälkeen siimamaisteri on liidellyt lukuisissa sarjakuvissa ja elokuvissa tähän päivään asti. Kuten aiemmissakin Marvel-filmatisoinneissa, myös tässä nähdään totuttuun tapaan Lee pienessä sivuroolissa. Kuukausi sitten edesmenneen sarjakuvagurun piirretty cameo koskettaa jokaista fania.

Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia on maittavaa karkkia niin silmälle kuin mielelle. Väri- ja muotoilakoinnin ohella elokuva tarjoaa vapauttavaa naurua, syvällistä pohdintaa ja päätähuimaavaa vauhtia.

Sanojen voima

Kaisa Happonen, Karri Paleface Miettinen: Revi se (WSOY, 2018)
A5, 120 s, neliväri
ISBN 978-951-0-43102-3

Saksilla, tussilla ja korjauslakalla saa olemassa olevista kertomuksista täysin uuden- ja omanlaisia tarinoita. Lehtiuutisesta voi jättää näkyviin vain sen, minkä rivien välissä näkee. Mainoslauseista voi leikkaamalla editoida mieleisensä. Eri yhteyksistä irrotettuja sanoja voi liittää toisiinsa muodostamaan uusia kannanottoja.

Kuvakirjailija (ja Pikku Kakkosestakin tutun) Kaisa Happosen ja räp-artisti Karri Paleface Miettisen runoteos Revi se on ilahduttavan innostava. Leffojen lunnasvaatimuksilta näyttävät leikkaa-ja-liimaa-koosteet pitävät sisällään teräviä huomioita, viiltävää kipua ja armollista kepeyttä. Sivuille kootut runot huutavat hakemaan sakset ja aloittamaan omien runojen esiin kaivamisen.

Kirjan ulkoasu on omiaan korostamaan sanojen yksilönvapautta. Auringon pilkuttamat polaroidit, varsinaisen kohteen hämärtävät yksityiskohdat ja koruttomat viivapiirrokset käyvät vaivatonta vuoropuhelua uudelleenjärjestäytyneiden ajatusten kanssa.

Pinoa kirjojen selkämykset runomittaan, katso millaisen rimpsun netin hakukone tarjoaa, poimi katukuvan ohikiitävät varoitukset.
Ja revi ne.

Manu Lehtinen: Miehuuskoemiehuus (Kumiorava, 2018)
130x200mm, 88 s, mv
ISBN 9789527033159

Manu Lehtisen esikoisrunokokoelma Miehuuskoemiehuus on vahva monologi pienestä pojasta hajoilemassa aikamiehen kuoren alla. Runoteos on jaettu aihealueittain viiteen osioon, joissa kertoja tutkailee olemuksensa rippeitä niin miehuuden, rakkauden kuin yhteiskunnankin kurimuksessa.

Runojen kautta näyttäytyy ulkopuolisille vähäpuheinen ja hieman poissaoleva, mutta omissa mietteissään täysin läsnäoleva henkilö, joka rakastaa sanoja – mutta vain kirjoitettuina. Perhettään rakastava, mutta silti menneisyyden menetettyjen mahdollisuuksien perään haikaileva mies. Yhteiskunnassa lähes uinuva, mutta piinaavan tarkkanäköinen havainnoitsija.

Kolmisenkymmentä vuotta biisilyriikoita ja viitisentoista vuotta runoja kirjoittaneen Lehtisen sanat ovat painavaa luettavaa. Kirjoittaessaan nelikymppisen miehen mielen maisemista, hän tavoittaa lyhyillä ja tarkkaan sijoitelluilla lauseillaan jotain koruttoman olennaista elämästä ja rakkaudesta. Lohduttavaa on, että tummissa vesissä rämpimisen jälkeenkin toivo paremmasta huomisesta pitää kokijansa pinnalla.

Aforismimaisista lauseista monikin olisi nostettavissa parrasvaloihin, postikortteihin ja huoneiden seinille. Tai kaupallisuutta kapinoiville ihan vain omaan muistikirjaan muistiin raapustettaviksi.

Minusta olisi tullut
helvetin hyvä maalivahti

niin usein olen sinut torjunut.

– – –

Pienet valkoiset valheet
syövyttävät suuria mustia aukkoja.

– – –

Haluan olla
niin kuin sääkin

plussan puolella.

Pörähdyttävän hauska Peppunen

Tanaka ja Fukasawa: Mestarietsivä Peppunen (Nemo kustannus, 2018) 
A5, 88 s., neliväri
ISBN 9789511328735 

Mestarietsivä Peppunen on sherlockmaisen taitava muistamaan, tutkimaan ja tulkitsemaan – kuten kunnon etsivän kuuluukin. Watsonmaisen uskollisena apurina hänellä on innokkaan toimelias Brown.

Kirja sisältää kaksi ratkaistavaa arvoitusta. Rouva Purppuran tapauksessa Peppusta tarvitaan jäljittämään Purppuran suvun kätkettyä perintökalleutta. Kuka varasti vanukkaan? taas paljastaa, että toimija voi toisinaan löytyä yllättävän läheltä. Kirjassa kehotetaankin huomioimaan arkisia näkymiä erityisellä tarkkuudella, siitä voi nimittäin olla merkittävää hyötyä.

Japanilaisen Yõko Tanakan kehittämä ja Masahide Fukasawan kuvittama hauskan nerokas Mestarietsivä Peppunen on oiva lukupala aloittelevallekin lukijalle. Peppusen ulkomuoto ja toimintatapa, tarinoiden sanojen ja kuvituksen suhde sekä oivaltamaan kutsuva juoni kannustavat kääntämään sivua toisensa jälkeen.

Tunnetaitoja vanhemmille

Alison Gopnik: Puuseppä vai puutarhuri? (ArtHouse, 2017)
A5, 329 s.
ISBN 9789518846157

Maailma on pullollaan lastenkasvatusoppaita, joissa kerrotaan hyvinkin suoria ohjeita, kuinka vanhempien tulisi menetellä minkäkin lastenkasvatuksellisen haasteen suhteen, että lopputulos olisi suotuisa. Suotuisa kenen kannalta?

Psykologian professorina ja filosofian apulaisprofessorina työskentelevä Alison Gopnik kyseenalaistaakin kirjassaan Puuseppä vai puutarhuri? Vanhemmuuden suorittamisesta onnellisen lapsuuden tukemiseen nykyvanhemmuuden mallin, jonka tarkoituksena on työstää lapsista juuri tietynlaisia – samalla tavoin kuin puuseppä työstää puusta haluamansa mallin. Puutarhuri-tyyppinen vanhempi sen sijaan loisi parhaan mahdollisen kasvuympäristön, jotta lapsi voisi kurkottaa ja kukoistaa itse haluamaansa suuntaan.

Eritoten äideille Gopnik toivoisi vapauttavaa “synninpäästöä”. Kovasanaiset vaateet muun muassa imetyksestä (sekä puolesta että vastaan), sormiruokailusta, kestovaippailusta ja ties mistä ovat omiaan syöksemään erityisesti äidit sekä syyllisyyden kierteeseen että toisiaan vastaan. Vaikka perimmäisenä tarkoituksena onkin varmasti ollut vain lapsen paras.

Sen sijaan, että vanhemmuus olisi mitattavan tarkkaa suorittamista “parhaan mahdollisen lopputuloksen” saavuttamiseksi, Gopnik peräänkuuluttaa silkkaa puhdasta iloa lapsesta ja tämän kanssa kasvamisesta. Vanhemmistakaan kun kukaan ei kuitenkaan ole sama ihminen kuin silloin, kun ei vielä ollut vanhempi.

Tieteellisen tutkimuksen lisäksi Gopnik itse on myös sekä äiti että isoäiti. Kaikki nämä “roolit” näkyvät kirjan tekstityylissä, joka paikoin on hyvinkin soljuvaa ja helposti luettavaa että toisinaan melkoista kapulakieltä ja ammattisanastoa.

HUOM!
Art House tarjoaa kirjaa jäsenillemme edulliseen 23 euron hintaan (sisältää toimituskulut ja alv:in).
Kirjan saa tarjoushintaan heidän verkkokaupastaan: http://kauppa.tietosanoma.fi/9789518846157 sekä käyttämällä koodia MONIKKO.

 

Elina Kauppila: Ihana perhe, Tietoisen vanhemmuuden ABC (Viisas Elämä, 2018)
A5, 263 s.
ISBN 9789522606983

Elina Kauppila: Huomaa hetki perheessä, Vanhemman tunnetaitokirja (Viisas Elämä, 2018)
A5, 126 s.
ISBN 9789522606785

Elina Kauppila on koonnut kaiken tietotaitonsa Ihana perhe -kirjaansa omakohtaisten kokemustensa, Toimiva perhe- ja Ihana perhe -kurssiensa sisältöjen että saamiensa lukuisten kysymysten pohjalta. Kirja pureutuu siis hyvinkin vahvasti vanhempia ja lapsia askarruttaviin aiheisiin. Kaiken lisäksi kirja on nerokkaasti kirjoitettu aakkosjärjestykseen, josta on helppo hakea vinkkejä kulloiseenkin haasteeseen.

Tunne- ja vuorovaikutuskouluttajana työskentelevä Kauppila perustaa toimintansa tietoiseen vanhemmuuteen ja sen neljään tukipilariin.

Ensimmäinen niistä on itsestä huolehtiminen. On tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan, jotta jaksaa pitää huolta myös muista. Esimerkiksi liian vähäisen unen vuoksi väsyneenä ei useinkaan ole malttia pysähtyä hetkeen ja toimia tietoisesti vaan kiukku ajaa ohi automaattireaktiona.

Toisena tukipilarina toimii vanhemman ja lapsen välisen yhteyden vaaliminen. Koska vanhempina olemme lapsillemme maailman tärkeimpiä ihmisiä, lapsen on voitava luottaa, että olemme aina heidän puolellaan, eikä rakkaus ole millään tavoin ehdollista.

Kolmas tukipilari rakentuu kasvun ja kukoistamisen mahdollistamisesta sekä kurinpidon että rankaisemisen välttämisestä. Kurinpito asettaa aina lapset ja aikuiset vastakkain ja luo yhteyden sijaan etäisyyttä. Kauppila kehottaa toki pitämään yllä rajoja, huolehtimaan vanhemman omista tarpeista ja sopimaan sääntöjä ja rutiineja arjen helpottamiseksi, mutta lapsen rankaiseminen ainoastaan tuhoaa suhdetta.

Neljännen tukipilarin luo ilo osana jokapäiväistä elämää. Lapselle on tärkeää nähdä vanhempansa leikkimässä, joten Kauppila kehottaa äitejä ja isiä hassuttelemaan tahallaankin. Lapsi ymmärtää, ettei elämä ole turhan vakavaa ja leikin avulla vaikeista tilanteista voi tehdä helpompia.

Helppohakuisesta kirjasta löytyy neuvoja niin aktiiviseen kuunteluun, lapsen aggressiivisuuteen kuin suuritarpeisuuteenkin. Kauppila antaa vinkkejä myös kehopositiivisuuteen, nukkumaan menemiseen ja sisarkateuteen. Siinä missä apuja löytyy lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen, Elina Kauppila painottaa, että kirjan ohjeet eivät toki ole yksi ja ainoa totuus. Kirjan sisältö on hänen ja kohtaamiensa ihmisten pohdintoja ja heille hyväksi havaittuja keinoja, joiden kautta lukija voi peilata omia ajatuksiaan ja kenties löytää helpotusta arkeensa.

Ihana perhe -kirjasta löytyy käytännöllisiä ohjeita tunnekuohujen ja ristiriitatilanteiden kohtaamiseen. Pysähtyminen, välihengitykset ja omien tunteiden ja ajatusten huomiointi auttavat kiinnittymään kulloiseenkin hetkeen ja ottamaan sen sellaisenaan, ilman vakiovastauksia. Kauppila on kehittänyt ristiriitatilanteita varten erityisen Huomaa hetki -metodin, joka auttaa muistamaan, miten toimia. Tästä hän kertoo enemmän kirjassaan Huomaa hetki perheessä, Vanhemman tunnetaitokirja.

Metodi on yhdistelmä mindfulness- ja vuorovaikutustaitoja. Kaavan alkukirjaimet muodostavat sanan HETKI, jossa kirjaimet tarkoittavat:
Huomaa (-> pysähdy hetkeen)
Erota (-> erota toisen tunteet ja tarpeet omistasi)
Tunne (-> juurruta huomiosi kehollisiin tuntemuksiisi)
Kuuntele (-> sanoita toisen henkilön tunteet)
Ilmaise (-> ilmaise oma näkökulmasi minäviestillä).

Äitiyspakettiin oivallisesti sopivaa kirjallisuutta.

Lasse-Maijan etsivätoimisto ratkoo mystereitään nyt myös suomeksi

Lasse-Maijan Etsivätoimisto: Ensimmäinen arvoitus
Ohjaus: Josephine Bornebusch
Käsikirjoitus: Henrik Engström, Mattias Grosin
Pituus: 89 min
K7

Vallilan koulu joutuu hiljaiseen hätätilaan, kun mittaamattoman arvokas Hammarabin kirja mystisesti katoaa juuri ennen suurta tietokilpailua, jossa kyseisen kirjan tulisi olla palkintona. Epäilykset heräävät ja syyttävä sormi osoittaa aivan väärään suuntaan.

Eläimiä vihaava talkkari, Englantia ihannoiva enkun ope ja täysin omalaatuinen kirjastonhoitaja eivät osaltaan auta tutkimuksissa – kuten ei kovin paljon myöskään kylän höpsö poliisisetä. Onneksi varovaisen varautunut Lasse ja rohkean reipas Maija lyöttäytyvät sattuman kautta yhteen ja päättävät – oman etunsakin nimissä – ratkaista arvoituksen.

Ruotsalaisen lasten- ja nuortenkirjailija Martin Widmarkin laajaosaisen Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjasarjan hahmoihin pohjautuva Ensimmäinen arvoitus on perin mukava koko perheen elokuva. Hillityllä väripaletilla kuvattu tarina pysyy hyvin koossa ja vihjeitä seuraamalla katsojakin pääsee mukaan epäiltyjen karsintaan. Pienempien katsojien on myös kenties helpompi samaistua Lassen ja Maijan realistisiin hahmoihin kuin alituisiin supersankareihin. Ylenpalttinen kaahaus ja juonenkäänteenkäänteetkin loistavat ilahduttavasti poissaolollaan.

Ensimmäistä kertaa Lasse ja Maija puhuvat dubattuina myös suomea.

Koko perheen viihdettä dvd:n hinnalla

Sherlock Gnomes
Ohjaus: John Stevenson
Kesto 83 min
K7

Vuonna 2011 valmistuneessa Shakespearea mukailevassa Gnomeo & Julia -elokuvassa Montaguen ja Capuletin toisiaan vastaan taistelevat puutarhatonttusuvut solmivat loppujen lopuksi sovun. Tänä vuonna ilmestyneessä jatko-osassa tontut muuttavat isäntäperheensä mukana Lontooseen, vanha hallitsijapari väistyy ja puutarhan järjestelyvastuu siirtyy Gnomeolle ja Julialle. Vastavihitty pariskunta alkaa vaikuttaa vanhalta avioparilta, kun takapihan kaunistelu saa sivuuttamaan toisen mielipiteet ja puhumaan sekä toisen ohi että sivu suunsa. Kaikessa hässäkässä viheliäinen Moriarty anastaa kaupungin puutarhatonttuja ja apuun on kutsuttava kukas muukaan kuin valloittavan itseriittoinen Sherlock Gnomes ja ystävällinen luottoapurinsa Watson.

Sherlock Gnomes on varsin menevä elokuva niin lapsille kuin aikuisillekin. Ovelia juonenkäänteitä sisältävää pelastusoperaatiota siivittävät niin hassut sutkaukset kuin toinen toistaan erikoisemmat tontutkin. Vauhdin tiimellyksessä esiin nousevat myös suuremmat arvot, kun kukin joutuu pohtimaan, pitääkö toista vain tuikitavallisena itsestäänselvyytenä.

Animointi on sopuisan soljuvaa ja hahmot hyvin kehiteltyjä, kannattaa katsoa leffa lopputekstejä myöten. Alkuperäisellä ääniraidalla hahmojen taustalla taituroivat muun muassa Emily Blunt, James McAvoy ja Johnny Depp. Elton Johnin vastaama musiikki kuljettaa tarinaa vahvasti eteenpäin.

Luolamies
Ohjaus: Nick Park
Kesto 89 min
K7

Late Lampaan ja Wallace&Gromitin luojana tunnetun Nick Parkin uusin kokopitkä vaha-animaatio kuljettaa katsojansa vuoteen keppi ja kivi. Kun kivikautinen päähenkilö Tuk ehdottaa heimonsa päällikölle jänönmetsästyksen sijaan mammuttijahtia, päätyy koko joukko lopulta taistelemaan kotinsa puolesta pronssikauden julkean hallitsijan kanssa jalkapalloareenalla.

Kuten Late Lampaassa, Luolamiehessäkin hahmot ovat ilahduttavan eläväisiä. Mulkosilmäiset ja ulkonevahampaiset sekä uskaliaan nerokkaat että hymähdyttävän hömelöt vahanäyttelijät kertovat tarinaa, jonka keskiössä on rohkeus. Rohkeus puolustaa omaa paikkaansa että myös astua sen oman tutun alueensa ulkopuolelle. Kunnon sankaritarinan tapaan myös yhteen hiileen puhaltaminen kuuluu juoneen.

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus: J.K. Rowling
Pituus 134 min.
K12

J.K. Rowlingin luoma taianomainen velhomaailma on oma universuminsa, jossa on omat lainalaisuutensa. Seitsenosainen Harry Potter -kirjasarja (ja kahdeksanosainen leffasarja) laajentui vuonna 2016 Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvalla, joka sijoittui aikaan ennen Harryn Tylypahka-vuosia. Filmi oli toki näyttävä fantastisine ihmeotuksineen ja upeine puvustuksineen, mutta jostain syystä se ei jaksanut sykähdyttää minua Potterin lailla.

Tänään ensi-iltansa saava Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset sen sijaan sykähdyttää – ja isosti.

Toisin kuin edeltäjässään, tässä tarina pysyy koko ajan vahvasti liikkeessä. Hahmojen tunteita ja motiiveja oivallisesti syventävät hengähdystauot pysyvät sopivan lyhyinä, kunnes tapahtumat jälleen vyöryvät vääjäämättä eteenpäin. Pelkäksi digitaalitehosteiden ja taikojen räjäyttelyksi elokuva ei kuitenkaan missään nimessä sorru. Jokaisella persoonalla on ymmärrettävä tarve haluta ja toimia valitsemallaan tavalla. Hahmojen välisiä suhteita onkin selkeästi syvennetty ja toisiaan kaipaavat katseet sekä väärinymmärykset ovat tunteisiin vetoavan pakahduttavia.

Eddie Redmaynen näyttelemä Newt Scamander on sosiaalisessa kömpelyydessään hurmaavan samaistuttava, Ezra Millerin Valio päätäsilitettävän eksyksissä ja Johnny Depp on Grindelwaldina ehdottoman pätevä. Myös Alison Sudolin höpsähtävä ja silti kovin voimakastahtoinen Queenie, Zoë Kravitzin rohkea ja niin väärin ymmärretty Leta (Lestrange!) että Katherine Waterstonen vakavuudessaan sekä estynyt että aikaansaava Tina ovat vallan loistavia. Ja Claudia Kimin Nagini saa katsomaan käärmeitä ihan eri tavalla. Ja Dan Foglerin Jacob Kowalski on “normaaliudessaan” ihanan avarakatseinen ja ymmärtäväinen. Ja Jude Law’n Albus Dumbledore on sanalla sanoen mahtava. Roolijako on siis tiivistetysti osunut täysin nappiin.

Nappiin on osunut myös taikamaailman puvustus. Colleen Atwoodin suunnittelemat 20-luvun vaatteet ovat huokailtavan kauniita, ja yhdessä lavastuksen kanssa ne ovatkin iso porttiavain, jolla katsoja imeytyy velhojen maailmaan.

Grindelwaldin rikosten voima on jokaisen halussa tuntea menneisyytensä, tietää mistä on tullut ja kuka kukin on. Monisyiset sukulaisuussuhteet ajavat hahmot lopulta valitsemaan puolensa valon ja pimeän välillä. Yli kaksituntinen elokuva pitää jännitteensä kirjaimellisesti loppuun asti ja kestää ehdottomasti useamman katselukerran.

Itse asiassa se jopa vaatii sitä.

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa
Ohjaus: Lasse Hallström ja Joe Johnston
Käsikirjoitus: Ashleigh Powell
Kesto 1h 40 min
K 12
Ensi-ilta 2.11.2018

Disneyn Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on uskomattoman kaunis elokuva. Tarinan kolme valtakuntaa, Lumihiutaleiden maa, Kukkasten maa ja Makeisten maa ovat toinen toistaan viehättävämmin rakennettuja. Se neljäskin valtakunta – jonka nimeä ei voi ääneen lausua – on kovin taidokas, vaikkei niinkään kaunis. Näyttelijät ja puvustus niin ikään ovat silmiä hivelevän somia (paitsi sen neljännen valtakunnan pellet, jotka eivät ainakaan osaltaan hillitse katsojien mahdollista pellekammoa). Kun keitokseen lisätään vielä Lontoon Philharmonia-orkesterin soittamat selvät sävelet, kakku alkaa olla valmis.

Mackenzie Foyn näyttelemä Clara saa edesmenneeltä äidiltään lahjaksi salaperäisen koristemunan. Avatakseen munan, Claran täytyy kuitenkin ensin löytää avain. Morgan Freemanin taatulla taidolla esittämä kummisetä johdattaakin tytön avaimen jäljille – ja samalla salaiseen rinnakkaismaailmaan, josta löytyy muun muassa Keira Knightleyn valloittava Sugar Plum -keiju.

Tarina itsessään on ihan kelpo seikkailu, joka vaatii osallistujaltaan sekä rohkeutta että itseluottamusta. Kuten Hallströmin useammankin ohjauksen pääpointtina, niin myös tässäkin on omaan itseen uskominen, eteen tulevista esteistä huolimatta. Ja kuten kunnon tarinaan kuuluu, esteitähän löytyy ja asiat eivät aina ole kuten ensinäkemältä näyttäisi.

Kaikesta kauneudestaan huolimatta, Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa -elokuva jää mielestäni harmillisen etäiseksi. Kulissit ovat kohdillaan ja näyttelijät osaavat sekä vuorosanansa että elekielensä, mutta jostain syystä kokonaisuus jää syvällisemmin koskettavaa tunnetta vaille.

Richard E. Grant is Shiver, Keira Knightley is The Sugar Plum Fairy, Eugenio Derbrez is Hawthorne and Mackenzie Foy is Clara in Disney’s THE NUTCRACKER AND THE FOUR REALMS.

 

Suuria tunteita

Mervi Juusola: Kuinka minusta tuli rohkea (Otava, 2018)
Kuvitukset: Anni Nykänen
B5, 59 s, neliväri
ISBN 9789511322269

Tilda ja hänen kaksi vuotta nuorempi veljensä Sisu asuvat keltaisessa talossa metsän keskellä, jossa heillä on naapurin lasten kanssa yhteinen puumaja ja luontosalapoliisitehtäviä. Elämä on mallillaan, kunnes eräällä iltapalalla äiti ja isä kertovat aikovansa erota. Seuraa muutto isoon kaupunkiin, uuteen kouluun ja vieraiden lasten pariin.

Luonteeltaan hiljaisen Tildan ja vilkkaan Sasun sopeutuminen uusiin ympyröihin ei suju kivuttomasti. Lapset kokevat pelkoa, jännitystä ja ärsytystä, surua ja yksinäisyyttä. Kun uusi ystävä löytyy, sekin vain vähäksi aikaa. Onneksi lopulta kaikki käy parhain päin, asiat selviävät yhdessä aikuisten kanssa ja lapset oppivat puolustamaan sekä itseään että toisiaan.

Tietokirjailija, neuropsykiatrinen valmentaja ja kuvataideterapeutti Mervi Juusolan Kuinka minusta tuli rohkea pureutuu tunnetaitojen maailmaan mukavan konkreettisesti. Jos keskittyy hetkiseksi hengittämään koko vatsallaan, jännityksen tunne tyyntyy; alakuloon auttaa, kun miettii asioita, jotka saavat hyvälle mielelle; iloa tuottavista jutuista saa lisää energiaa. Kirjasta löytyykin myös tunnetaitokortit, joiden avulla voi kuulostella omia tuntemuksiaan ja oppia niistä enemmän.

Anni Nykäsen upean ilmeikkäästi kuvittamassa teoksessa on Tildan tarinan ohella pieniä pysähdyspaikkoja, jolloin voi miettiä muun muassa omia supervoimiaan, ihmisten eroavaisuuksia sekä hyvän että huonon ystävän ominaisuuksia. Kirjassa on myös konkreettisia neuvoja, kuinka toimia, jos joku kiusaa tai miten lähestyä uusia ystäviä ja ylläpitää ystävyyttä. Ylipäätään Juusola kehottaa lapsia puhumaan tunteistaan, yhdessä turvallisen aikuisen kanssa tunnesolmut aukeavat.

Mariska: Määt ja Muut (Tammi, 2018)
Kuvitus: Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti
B5, 56 s, neliväri
ISBN 9789529491757

Räppärinä ja sanoittajana tunnetuksi tulleen Mariskan uusin sanailuteos lastenrunokirja Määt ja Muut on kerrassaan riemastuttava. Mutkaton runokirja huvittaa, liikuttaa ja myhäilyttää niin lasta kuin aikuistakin.

Kirjan alkusanat kitetyttävät opuksen tärkeimmän sanoman vastaansanomattoman suoraan:
“Sitä minä vaan,
et kaikkii tarvitaan –
ilman kyitä, haita, täitä
köyhä olis maa…”

Ilahduttavan avarakatseiset runot kertovatkin niin ujosta kissanpennusta, huolettomasta oravasta kuin kuun perään haikailevasta sudestakin. Mariska ei aliarvioi pienimpiäkään lukijoita, vaan tiivistää muutaman säkeen pituisiin runoihinsa tunteita riehakkaasta uhmasta kuolettavaan sydänsuruun. Puhekieliset rivit ova suuhunsopivan helppolukuisia.

Reetta Niemensivun ja Aapo Ravantin ilmeikkään rennoin viivoin piirretyt eläimet kuvastavat Mariskan sanoja oivallisesti.

Katri Kirkkopelto: “Molli ja kumma” (Lasten Keskus, 2018)
A4, 48 s, neliväri
ISBN 9789522888440

Katri Kirkkopellon luoma Molli-hahmo on kertakaikkisen ihastuttava. Suloisen pohtivainen metsänhahmo kokee uusimmassa kirjassaan kummallisia tunteita; iloa, pelkoa, suuttumusta, katumusta ja mielenrauhaa.

Eräänä loppukesän aamuna metsästä löytyy kumman suuria jalanjälkiä. Mollin touhukas Sisu-ystävä arvelee ensijärkytyksestä toivuttuaan jäljen olevan NIIDEN, puutarhan muurin takaisen Suuren Metsän olioiden jättämä. Vieraan pelko aiheuttaa ystävyksissä erilaisia tunteita ja toimintatapoja. Lopulta uteliaisuus voittaa Mollin ja hän pääseekin tutustumaan Kummaan – joka ei sitten tunnukaan niin pelottavalta.

Kirkkopelto kuvaa hahmojensa tunteita selkeän samaistuttavasti. Olentojen tunteisiin on helppo mennä mukaan – niin pelkoon, loukkaantuneisuuteen kuin onnellisuuteenkin. Kirja pitääkin sisällään mukavan lapsentasoisesti tunteiden koko skaalan.

Tunteisiin voi pureutua myös Mullin Mallin Molli -puuhakirjassa, jota voi täyttää tunnetilan mukaan ovelasti kummasta päästä tahansa, joko Hyvän Mielen Hyrinöistä tai Pahan Tuulen Puuskista.

Marjatta Levanto: Pelottelun (ja pelon voittamisen) käsikirja (Teos, 2018)
Kuvitus: Julia Vuori
B5, 152 s, neliväri
ISBN 9789518517682

Pelkoa viljellään kirjoissa, elokuvissa ja uutisissa niin paljon, ettei se tunnu enää vaikuttavan samalla tavalla kuin ennen. Marjatta Levannon kirjoittamassa Pelottelun (ja pelon voittamisen) käsikirjassa ikiaikaiset, vanhan kaartin pelottelun ammattilaiset kokoontuvat yhteen ja alkavat kasata ohjekirjaa uusille pelottelijoille.

Synkeästä aiheestaan huolimatta Pelottelun käsikirja on varsin riemukas tapaus. Alkukantaiset pelon lietsojat – paholaiset ja pirut, demonit ja hirviöt, lepakot ja pöllöt, noidat ja jättiläiset, kummitukset ja painajaiset – kokoontuvat synkkänä sydänyönä kolmen tien risteykseen (tietysti!) ja pohtivat, millaisia ominaisuuksia kunnon pelottelijalla tulee olla. Samalla huomataan, että aikamoisen huvittaviakin nuo joskus niin kovin kammottavat otukset osaavat olla (kuten jäniksen korvilla, tiikerin kuonolla, kalan suomuilla, petoeläimen kynsillä ja linnun koivilla varustautunut Beelzebub, Kärpästen Herra).

Kun erilaiset onnettomuudet, sodat ja maanjäristykset menneinä aikoina kohtasivat ihmipoloisia, joilla ei ollut tutkimustietoa kyseisistä asioista, tapahtumat oli helppo sälyttää erilaisten pahanhenkien hartioille. Äkäiset maanalaiset voimat aiheuttivat tulivuorenpurkauksia, ilkiömäiset ilman henget myrskyjä ja pahantahtoiset veden henget haaksirikkoja. Ja ukkonen syntyi paholaisen piereskelystä. Ensimmäisenä museolehtorina ja museopedagogiikan uranuurtajana Marjatta Levanto tuntee ja taitaa taidehistorian, ja osaa myös välittää tietonsa mielenkiintoisesti.

Erilaisia paholaisia, piruja ja hirviöitä on ikuistettu kautta aikojen niin tauluihin, kirjoihin kuin patsaisiinkin ympäri maailman. Pelottelun käsikirjassakin nähdään muun muassa japanilainen ukkosen paholainen (Kamakura-kaudelta 1185-1333), Maran elefanttipäiset patsaat (n. vuodelta 1480) sekä haitilaisia paholaisia matkalla kukkaiskarnevaaliin (Rigaud Benoit, 1973). Teoksen sivuilla seikkailee myös Julia Vuoren nuorisopahiksia keventämässä kerrontaa.

Pelottelun (ja pelon voittamisen) käsikirja toimii niin lapselle kuin aikuisellekin, yhdessä luettavaksi.

Lorena Pajalunga: “Joogaleikki” (Nemo kustannus, 2018)
A4, 40 s, neliväri
ISBN 9789511327462

Siinä missä aikuisen tarvitsee välillä toden teolla keskittyä saamaan itsensä oikeanlaiseen jooga-asanaan, lapsen mielikuvitus käsittää asennon heti jo sen nimestä. Ainakin, jos kyse on Lorena Pajalungan Joogaleikki-kirjan rohkeista leijonista ja kepeistä perhosista.

Esipuheessaan Pajalunga korostaa, ettei pitkäkestoisia asanoita suositella lapsille. Sen sijaan hassujen eläinten, tarinoiden ja leikin avulla lapset voivat käsitellä niin rohkeuden kuin suuttumuksenkin tunteita, jolloin ne on helpompi kohdata arjessakin.

Joogaleikki sisältää kaksikymmentä erilaista eläintä ja niiden mukaista asentoa. Jokaisella aukeamalla on Pajalungan selkeät sanalliset ja Anna Lángin ihastuttavat kuvalliset ohjeet. Leikin kautta jokaiselta eläimeltä voi myös oppia tietynlaisen erityistaidon; lokilta vapauden tunnetta, delfiiniltä iloitsemista ja hauskanpitämistä, kilpikonnalta viisasta hitautta.

Rohkeutta tytöille

Kustantamo S&S:n viime vuonna suomeksi julkaisema Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille (alkuperäinen Good Night Stories For Rebel Girls) niinsanotusti räjäytti pankin. Iltasadun muotoon puetut sivunmittaiset tositarinatiivistelmät kertoivat voimakkaista tytöistä, jotka ovat raivanneet tietään usein siellä, missä naisia ei ole tavattu kuulla tai kunnioittaa.

Meilläkin 6-vuotiaat tytöt intoutuivat kirjan tarinoista niin paljon, että alkoivat kirjoittaa kapinallisia taustatarinoita nukeilleen. Tänä vuonna julkaistu Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 jakaa jälleen sata uutta rohkeaa, itsenäistä ja päättäväistä tositarinaa niin nyky- kuin menneen ajan mainioista tytöistä. Mukana on merirosvoja, biokemistejä ja puistonvartijoita, eri puolilta maailmaa.

Kapinalliset tarinat ovat innostaneet myös muihin samantyyppisiin julkaisuihin. Kustantamo S&S:n repertuaarista löytyy myös niin 40 suomalaista naista esittelevä Tarinoita suomalaisista tytöistä kuin myös toinen, 70 suomalaisesta naisesta kertova Itsenäisiä naisia. Readme.fi -kustantamo taas on julkaissut tänä vuonna Ben Brooksin Rohkeiden poikien kirjan.

Into kustannuksen “Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)” kokoaa kansiensa väliin niin ikään suomalaisia uraauurtavia naisia. Lukijoiden ehdotusten mukaisesti kirjaan on valittu mukaan muun muassa seikkailija Helinä Rautavaara, poliitikko Miina Sillanpää kuin laulaja Almakin. Skaala on laaja, mutta ymmärrettävästi eri suomalaistyttökirjoihin on valikoitunut myös useita samoja henkilöitä. Jokaista valittua yhdistää kuitenkin samanlainen tunteen ja tahdon palo, jota ei ole voinut pysäyttää.

Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjan kuvittajat oli mielestäni nimetty mukavasti kuvan oheen, jolloin myös kuvittajat eri tyylineen tulivat tutuiksi. Sankaritarinoita tytöille -kirjassa suurin osa kuvittajista on listattu kirjan loppusivuille, jolloin edestakaisin selaaminen hieman hankaloittaa kuvittajan nimeämistä.

Vaikka tarinat ovat näissä kirjoissa toki ytimekkäitä tiivistelmiä ja sadunmuotoon puettuja, ovat ne erinomaisen tärkeitä tarinoita, joita on hyvä kuulla. Rohkeutta ja uskallusta, itseluottamusta ja omanarvontuntoa kohottavia kirjoja kun ei milloinkaan ole liikaa.

Iltasatuja Kapinallisille tytöille (Kustantamo S&S, 2018)
212 s, neliväri
ISBN 9789515246547

Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (Into Kustannus, 2018)
24 kirjoittajaa, 41 kuvittajaa
256 s, neliväri
ISBN 9789522649713

Kokonainen maailma kansien välissä

JP Ahosen sarjakuvia ei voi kuin kehua. Tänä syksynä ilmestyneet “Belzebubs” ja “Villimpi Pohjola: Irtiotto” ovat kumpainenkin kutkuttelevan täyteläisiä sekä sanalliselta että kuvalliselta kerronnaltaan, kannesta kanteen.

Vuosina 2003-2017 Aamulehdessä ja nyt seitsemännessä albumissaan ilmestynyt Villimpi Pohjola kertoo kahdeksanhenkisen kaveriporukan edesottamuksista. Pitkittyneet opinnot ja roikkuvat gradut, hapuilevat työpaikan- ja parinmetsästykset lapsineen ja lapsettomuuksineen sekä maailmoja parantavat keskustelut ovat sarjan keskeisintä aineistoa. Vähän niinkuin Frendit. Tai Pauli Kallion käsikirjoittama Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Mutta Villimpi Pohjola on silti vielä täysin oma lukunsa. Hykerryttävän monipuolinen henkilökaarti takaa lämpimän viihdyttävän lukunautinnon, jossa kokonaisuuden nivoo saumattomasti yhteen Ahosen ällistyttävän taidokas kynänjälki; sekä sarjan viivapiirros että väritys ovat aivan omaa, silmiähivelevää luokkaansa.

Työteliään tekijän terapiamuotona startannut Belzebubs taas kertoo samannimisen blackmetalyhtyeen tuskaisesta taipaleesta. Metallimaailman sanastolla ja kuvastolla leikittelevä kerrontatyyli uppoaa suoraan ja syvälle mustiin sydämiin. Siinä missä Villimpi Pohjola kertoo kaveripiiristä, parisuhteesta ja perhe-elämästä, myös Belzebubs tekee niin, omalla synkeän muikealla tavallaan. Ai että. Vaikka Belzebubs avaa turmiollisen arkkunsa auliimmin alaan vihkiytyneille, toivottaa se silti itse kunkin tervetulleeksi pimeälle puolelle – ja vieläpä mitä hilpeimmin.

Pirunmoinen omistautuminen onkin poikinut Ahoselle ja Belzebubsille sankan kannattajajoukon maailmanlaajuisesti. Ja täysin ansaitusti. Suomen lisäksi albumi julkaistiin nyt myös espanjaksi, ranskaksi ja kreikaksi sekä ensi vuoden alussa englanniksi. Englanninkielisiä strippejä voi myös seurata sekä Instassa että Facebookissa.
Ja kokonaisvaltaisuudesta puheen ollen, Belzebubs on saanut myös levytyssopimuksen Century Median kanssa! Bändin ensisinkun voi käydä tutkailemassa täältä.

Käsitteleepä piirtäjävirtuoosi siis lapsettomuushoidon herättämiä syvänkivuliaita tunteita tai huurteisessa talvimaisemassa vapauttavan pörähtävää pierua, Ahonen tekee sen ystävällisen tyylikkäästi. Sekä Belzebubsissa että Villimmässä pohjolassa artistin kädenjälki on suoraan sanottuna ihaltavan vaivatonta ja kaunista. Mutkattomasti soljuvat viivat piirtävät lukijan eteen kokonaisvaltaisen maailman, jossa on mukava viettää aikaa pidempäänkin.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)
vaaka A5, 180 s, neliväri
ISBN 9789510431467

JP Ahonen: Belzebubs (Kustannusosakeyhtiö Kumiorava, 2018)
180 x 160 mm, kovakantinen, 128 s, mv
ISBN 9789527033142
https://belzebubs.com

Näyttäviä perheitä dvd:llä

The Greatest Showman
Ohjaus: Michael Gracey
Käsikirjoitus: Michael Arndt, Jenny Bicks, Bill Condon
Näyttelijät: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Zac Efron, Michelle Williams
K 7

Vaikka olenkin ollut koko ikäni sekä elokuvien että musiikin ystävä, en liiemmin ole kaveerannut musikaalielokuvien kanssa. Yhtäkkiset lauluunpuhkeamiset ovat tuntuneet jokseenkin vaivaannuttavilta. Vähän kuin ooppera.

Phineas Taylor Barnumin elämään pohjautuva The Greatest Showman sai minut kuitenkin yllättäen puolelleen. Osansa lienee sirkusfaniudellani. The Greatest Showman onkin häikäisevää silmäkarkkia. Kirkkain lampuin valaistulle Barnumin sirkusareenalle nousevat niin parrakas nainen, siamilaiset kaksoset kuin tatuoidut ihmiset – kaikki aikansa ihmetyksiä. Kulissien takana kuljetetaan myös erirotuisten välisen rakkauden mahdottomuutta.

Tarinaltaan elokuva on perus Ryysyistä rikkauteen -hyvänmielenkertomus. Rutiköyhä – mutta mieleltään rikas – orpo Barnum (loistava Hugh Jackman) saa itsensä ja läheisensä uskomaan sekä itseensä, toisiinsa että unelmiinsa, ja yhteisvoimin he saavat yleisön (sekä elokuvassa että elokuvateattereissa) puolelleen.

Elokuva on onnistunut sekoitus sekä aikalaiskuvausta että nykyaikaa. Kulissit, puvustus ja valaistus ovat omaa luokkaansa. Benj Pasekin ja Justin Paulin säveltämät yhtäkkiset lauluunpuhkeamiset saavat jalan naputtamaan lattiaa, hymyn nousemaan huulille ja takapuolen nousemaan penkistä, itse kullakin, sittenkin.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
Ohjaus ja käsikirjoitus:Martin McDonagh
Näyttelijät:Frances McDormand, Peter Dinklage, Woody Harrelson, Abbie Cornish, Sam Rockwell
K 16

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri kertoo sekin omanlaisestaan omalaatuisesta perheestä. Frances McDormandin mainiosti näyttelemä Mildred Hayes on surun kovettama äiti, joka vaatii tyttärensä raiskauksesta ja murhasta päitä vadille. Pikkukaupungin poliisi ei tunnu tekevän asian eteen mitään, joten Hayes vuokraa kolme isoa mainostaulua kaupungin ulkopuolelta herätelläkseen uinuvaa tutkintaa. Ja tauluthan herättävät. Tunteita.

Tragikomedia on mustaa huumoria – ja oivia näyttelijöitä – pullollaan. Kun poliisipäällikkö (Woody Harrelson) ei henkilökohtaisista syistäänkään voi edetä tutkimusten suhteen, päällikköään verisesti puolustava äkkipikainen rivipoliisi (Sam Rockwell) asettuu taistelemaan Mildred Hayesia vastaan. Hayesin mies (John Hawkes) taas on jättänyt tämän 19-vuotiaan tytönhupakon vuoksi, joka lausuu suustaan mitä pöhköimpiä ajatuksiaan (kunnes lopussa hänen suustaan pääseekin vallan viisaus). Kotinsa Hayes jakaa murjottavan, kuolleen siskonsa varjoon jääneen teinipoikansa kanssa. Romantiikasta elokuvassa pitää huolen kaupungin kääpiö (Peter Dinklage), joka on hienovaraisen ujosti – ja vastakaiuttomasti – rakastunut Mildred Hayesiin.

Silmitöntä väkivaltaakin sisältävä elokuva on sekä synkkä että valoapilkahtava kuvaus elämästä, joka joutuu pois tutuilta raiteiltaan ja päätyy rataosuudelle, jota ei olisi osannut kuvitellakaan.