Cruella

Disneyn uusin live action -elokuva, “Cruella”, on sanalla sanoen mahtava!

Cruella
Ohjaus: Craig Gillespie
Käsikirjoitus: Dana Fox ja Tony McNamara
Kesto: 134 min
K-12
Ensi-ilta: 28.5.2021

Cruella kertoo alunperin Dodie Smithin lastenkirjasta ja sittemmin Disneyn vuonna 1961 julkaisemasta 101 dalmatialaista -animaatioelokuvasta tunnetun ilkiöttären, Cruella de Vilin, taustatarinan. Elokuva valottaa, kuinka sinnikkäästä Estellasta kuoriutuu muotitietoinen oman polkunsa kulkija.

Mielenkiintoinen tarina pitää sisällään arvoituksen, joka paljastuu muutaman mutkan kautta ilahduttavasti vasta loppumetreillä.

Ilmeikäs Emma Stone on oivallinen valinta kapinallisen Cruellan rooliin, ja kaksinkertainen Oscar-voittaja Emma Thompson (Talo jalavan varjossa ja Järki ja tunteet) on äärimmäisen viihdyttävä kopean paronitar von Hellmanin roolissaan.

Elokuva tarjoaa karkkia niin silmille kuin korvillekin. Tarina sijoittuu nimittäin 70-luvun Lontooseen, jossa punk rock parhaillaan nostaa päätään, joten ääniraidalla pauhaavat kutkuttavasti aikakauden mahtihitit. Niin ikään kaksinkertainen Oscar-voittaja Jenny Beavan (Mad Max: Fury Road ja Hotelli Firenze) taas on loihtinut näyttelijöiden vaatekerroista kerrassaan upeita.

Elokuvan ompelukohtaukset olivat itse asiassa niinkin mukaansatempaavia, että innostivat minutkin kaivamaan ompelukoneeni komeron kätköistä.

Elokuvan ikäraja on 12, ja menevä tarina vedonneekin enemmän perheen varttuneempaan puoleen. Cruella ja eritoten Emma Stonen roolisuoritus tuovatkin ajoittain mielleyhtymiä vuonna 2019 julkaistuun Joker-elokuvaan.

Eikä se ole ollenkaan huono juttu.

5/5

Lukemista koko perheelle

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää! Tässäpä pieni katsaus kirjoista, joista löytynee luettavaa koko perheelle (muulloinkin kuin vain tänään).

Miikka Pörstin ja Anne Vaskon “Gorilla” käsittelee tunteita hulvattoman yliampuvasti, ja osuu siten maaliinsa, kerta toisensa jälkeen. 

Miikka Pörsti: “Gorilla” (Kustantamo S&S, 2020) 
Kuvitus: Anne Vasko

Gorilla kertoo päiväkoti-ikäisestä Einosta, joka menee helposti palasiksi. Eino särkyy niin surusta, pelosta kuin ilostakin. Tunteet ovat niin suuria, että niitä on vaikea hallita. 

Kirja kertoo myös kiusaamisesta ja kiusatuksi tulemisesta. Siitä, miten pelko voi murtaa ihmisen pala palalta, ja toisaalta, miten myös kiusaaja, Gorilla, saattaa murentua. 

Anne Vaskon kuvitus peilaa hienosti Miikka Pörstin tekstiä. Kumpikin on monitulkintaista ja merkitys kenties korostuu lasten kanssa yhdessä keskustellessa. Tarinan tarkoitus avautunee hieman eri tavalla jokaisella lukukerralla. 

Anja Portinin “Radio Popov” on tärkeä kertomus unohdetuista ja huomiotta jääneistä lapsista.  

Anja Portin: “Radio Popov” (Kustantamo S&S, 2020) 
Kuvitus: Miila Westin 

Enemmän tai vähemmän yksinasuva 9-vuotias Alfred pääsee onnekseen merkillisen lehdenjakaja Amanda Lehtimajan matkaan kaupungin öisille kaduille. Amanda paljastuu yhdeksi Herkkäkorvaisista, henkilöistä, joilla on tarkka korva lasten syville huokauksille. Amandan luota, Maailman reunalta, taas löytyy venäläisen fyysikon, A.S. Popovin suunnittelema radio, jonka avulla Alfredkin pääsee auttamaan yksinäisiä lapsia.     

Anja Portin vie mukanaan ensimmäisestä lauseesta lähtien niin isomman kuin pienemmänkin lukijan. Portinin kieli on hurmaavan soljuvaa, eikä hän kaihda ns. vaikeampiakaan sanoja tai aiheita. Tarina on sydäntä sykähdyttävästi heikkojen puolella ja lopultakin mahtavan oikeudellinen. 

Miila Westinin mustavalkokuvitukset täydentävät Portinin luomaa maailmaa kiehtovasti. Täysin ansaitusti Radio Popov voittikin viime vuonna Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian.     

Rainbow Rowellin kirjoittama “Viimeinen ilta” (englanniksi “Pumpkin Heads”) on suloinen sarjakuvaromaani leppoisasta Dejasta ja hieman varauksellisemmasta Josiesta sekä heidän viimeisestä yhteisestä Halloweenistaan.

Rainbow Rowell: “Viimeinen ilta” (Karisto, 2020)  
Kuvitus: Faith Erin Hicks 

Deja ja Josie ovat olleet lukioaikansa syksyt työparina samalla kurpitsafarmilla, näkemättä toisiaan muulloin kuin töissä. Tänä syksynä kaikki on kuitenkin toisin, sillä nuoret lähtevät jatko-opintoihin muualle, eikä Muhennosmajan työvuoro enää kutsu luokseen. 

Siinä missä Deja tuntee farmilla jokaisen – ja jokainen hänet -, Josie sen sijaan ei ole saanut puhuttua ihastuksen kohteelleen sanakaan. Deja päättää, että tilanteen on muututtava, onhan käsillä sentään heidän viimeinen yhteinen Halloweeninsa. Nuoruuden hurmainen seikkailu alkakoon! Mutta miten ilta päättyykään?

Faith Erin Hicksin kuvitus on valloittavan sulavaa. Kurpitsantuoksuinen ilta eri kojuineen ja taustahälyineen piirtyy lukijan silmille vaivatta. Nuorten tunteet kuvastuvat selkeästi ja pakahdus tuntuu sydämessä asti. 

Mokoman laulajanakin tutuksi tulleen Marko Annalan kolmas romaani, “Kuutio“, kertoo tarkasti ja koskettavasti isyyteen kasvamisesta. 

Marko Annala: “Kuutio” (Like, 2020) 

“Kuution” minäkertojalla on isäksi tulemisesta kovin idyllinen kuva, joka saa kuitenkin säröjä, kun lapsella todetaan myöhemmin tarkkaavaisuushäiriö ja tämä saa raivokohtauksia. Kun parisuhde lapsen äidinkin kanssa kokee kolauksia, isä joutuu käsittelemään myös omia tunnemyrskyjään. 

Annala kuljettaa päätarinan ohella taustatarinaa, jota päähenkilö kirjoittaa isoisästään, Villestä. Siinä missä Ville-vaari on ollut käänteissään arvaamaton ja väkivaltainen juoppo, päähenkilön isä on tehnyt tietoisen päätöksen katkaista sukupolv(i)en kierre. Samalla tiellä on myös kirjan minäkertoja, joka kerronnan edetessä kasvaa ottamaan vastuuta niin pojastaan kuin omista päätöksistäänkin. 

Kuutio on välitön kertomus Rubikin kuution ratkomisesta, siitä miten elämänkin väripalikat ovat välillä aivan levällään. Yrityksen ja erehdyksen, opettelun ja intuition kautta palikat – tai ainakin osa niistä – kääntyy jossain vaiheessa omille väritahokkailleen. 

Jooga- ja meditaatio-ohjaaja Kathryn Nicolain kirja “Unisatuja rauhattomille aikuisille” sisältää lyhyitä, lämminhenkisiä tarinoita, joiden avulla on helppo rentoutua päivän päätteeksi. 

Kathryn Nicolai: “Unisatuja rauhattomille aikuisille” (Gummerus, 2020) 
Kuvitus: Léa Le Pivert 

Nicolain unisadut perustuvat hänen suosittuun unipodcastiinsa, “Nothing much happens”, jonka nimen mukaisesti kertomuksissa ei ole huikeita juonenkäänteitä, oikuttelevia henkilöhahmoja tai mystisiä arvoituksia. Tarinat keskittyvät jokapäiväiseen arkiseen elämään ja korostavat mukavien hetkien huomaamista. 

Nicolai luo kiireettömän tunnelman oivaltavan moniaistisesti: kesän lämpimän tuulen ja syksyn raikastavan sateen voi sekä tuntea että kuulla. Lukijan aistit herätellään hetkeen myös makunystyröitä kutkuttavilla kuvauksilla. Kirjasta löytyykin lisäksi helppoja reseptejä samaisiin kokkauksiin sekä rauhoittavia hengitysharjoituksia. 

Unisatuja rauhattomille aikuisille lupaa apua nukahtamisvaikeuksiin, heräilyyn kesken unien ja levottomuuteen päivän kiireiden keskellä. Tarinoista kannattaakin painaa muistiin muutama, joihin voi esimerkiksi kesken unien herättyään syventyä mielessään – ja jatkaa sen jälkeen taas unia.

Pandakaksoset joulun jäljillä

Kirsti Manninen, Ninka Reittu: “Pandakaksoset joulun jäljillä” (Otava, 2020) 

Kirsti Mannisen kirjoittama Pandakaksoset joulun jäljillä toimii joulukalenterin tavoin: kirjassa on 24 lukua, yksi kullekin päivälle ennen jouluaattoa.

Tarina alkaa, kun pandakaksoset Bai ja Hei laskeutuvat Majakkasaarelle keskelle Suomenlahtea. Monikoiden taikalyhty on sammunut, ja kuulemma ainoa, joka voi asiaa auttaa, on joku valkopartainen mies. Majakkatonttu Vellamo tietää oitis, että auttajahan on joulupukki!

Koska kaksosten kuumailmapallo on vahingoittunut laskeutumisessa, he eivät pääse sillä pukin luo kauas pohjoiseen. Onneksi tonttujen suku on laaja ja avulias, ja niinpä matka joulupukin luo taittuu muun muassa tutun riihitontun, tallitontun ja saunatontun kuin hieman tuntemattomamman rohtotontun, leikkitontun ja museotontunkin avustuksella.

Mutta löytyykö joulupukki ja voiko hän auttaa pandakaksosia lyhdyn kanssa? 

Luvut on rakennettu loppumaan aina selkeään cliffhangeriin, joka jättää odottamaan jatkoa kutkuttelevasti. Kirja onkin oivaa iltasatumateriaalia, joka saa intoutumaan joulunodotuksesta. 

Ninka Reitun valloittavan vauhdikkaat ja värikylläiset kuvitukset ovat omiaan tarkemmallekin tutkailulle. 

Voi välikausikengät!

Syyssateiden saapuessa iskee joka vuosi (ainakin meillä) pieni epätoivoinen paniikki; ovatko lasten saappaat vielä sopivat, käyttävätkö he enää saappaita tai mitenkäs ne edelliset välikausikengät, kestävätkö ne vielä vettä? 

Saappailla voi toki pomppia lätäköissä mielin määrin, mutta niillä on hieman hankala kävellä pidempiä matkoja (ja jossain vaiheessa tulee sekin ikäkausi, kun saappaita ei vaan enää voi käyttää, “kun ei kellään muullakaan oo”).  

Onneksi saimme Reimalta testattavaksemme heidän Wetter-välikausikenkänsä

Kenkien koon valintaa netin kautta helpottaa Reiman sivuilta löytyvä kokotaulukko. Kaupassa kokeillessa kenkien pohjallisissa on myös valintaa auttava merkintä.   

Wetter viettää jo 13. juhlavuottaan Reiman suosituimpana välikausikenkänä – eikä ihme. Kengät pitävät jalat kuivina rankemmallakin sateella. Niissä on koulukäytävän kiireessä pukemista helpottavat pikanauhat. Sen lisäksi, että ne tuntuvat testaajien mielestä mukavilta jalassa, ne ovat myös älyttömän siistin näköiset (niin lapsen kuin aikuisenkin mielestä). Kaiken lisäksi niissä on myös heijastin. 

Ja väreissäkin löytyy: pinkin, sinisen ja mustan lisäksi tarjolla on iloisen keltaiset ja luonnon vihreät kengät.  Päivittäisessä käytössä väistämättä likaantuvat kengät ovat myös konepestävät.

Minä, kapinallinen tyttö

Francesca Cavallo, Elena Favilli: Minä, kapinallinen tyttö (S&S, 2019) 

Iltasatuja kapinallisille tytöille 1 ja 2 saavuttivat pari vuotta sitten suursuosion kertomalla aikamme vaikuttavista tytöistä ja naisista, jotka ovat raivanneet tiensä joskus kovinkin kivisestä polusta. Kirjojen yhden sivun pituiset esittelyt olivat nasevan jaarittelemattomia, kuudenkymmenen kuvittajan taiteilemat potretit ilahduttavan erilaisia. Kirjojen pääsanomana oli, että niin halutessaan kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa, kaikkien muiden epäilyksistä huolimatta.  

Minä, kapinallinen tyttö evästää lukijansa samanlaisella asenteella. Kirja antaa ajattelemisen aihetta, erilaisia näkökulmia, välineitä, joilla raivata omia mahdollisia esteitään. Minä, kapinallinen tyttö on tehtäväkirja, jonka lukija täyttää itsestään. Siinä missä kaksi aiempaa kirjaa saivat ihailemaan rohkeita tyttöjä, tehtäväkirjan tarkoituksena on saada ajattelemaan samoin myös itsestään. 

Valloittavan rohkaiseva kirja täyttyi perheemme 8-vuotiaiden toimesta nopeasti, lähes yhdeltä istumalta. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat kahlanneet kirjan velvollisuudentunnosta, vaan puhtaasta innostuksesta. Kirja nostaa esiin tärkeitä näkökulmia siitä, miten itse näkee ja kokee itsensä; mitä asioita pelkää ja ei pelkää; mitkä asiat suututtavat ja millaisia tulevaisuuden suunnitelmia itsellä on. Olisi mielenkiintoista täyttää sama kirja muutaman vuosikymmenen päästä.    

Kuura Essentials – Helppoa aromaterapiaa

Luonnossa kasvit ja hyönteiset käyttävät eteeristen öljyjen ainesosia viestintäänsä. Öljyt sekä houkuttelevat haluttuja hyönteisiä kasvien luo että pitävät haitallisempia olioita loitolla.

Aromaterapeuttiset öljyt toimivat periaatteessa samalla tavoin myös ihmisille. Tiettyjen kasvien tietyistä osista uutetuilla öljyseoksilla on esimerkiksi punkkeja ja hyttysiä karkottavia vaikutuksia. Hengitettäessä eteeristen öljyjen ainesosat taas kulkeutuvat keuhkoihin ja aivoihin sekä sitä kautta joko piristävät tai rauhoittavat mieltä.   

Eteerisillä öljyillä onkin monenlaisia vaikutuksia: toiminnallisia, terapeuttisia, kosmeettisia ja lääkinnällisiä. Öljyt toimivat vuorovaikutuksellisessa yhteistyössä kunkin oman kehon kemian kanssa.  

Maija Vastamäen perustaman Kuura Essentialsin tavoitteena on ollut valmistaa käyttövalmiita aromaterapiatuotteita nimenomaan koko perheelle. Kätevänkokoisiin lasipulloihin säilötyt luonnonmukaiset öljyt kulkevatkin helposti mukana ja niiden käyttö on vaivatonta; pullon suussa olevan metallipallon pyörähdyksellä öljyä levittyy haluttuun kohtaan. Jokaisen pullon ympärille kiedotusta etiketistä paljastuu myös tarkempi tieto sen sisällöstä ja käyttötavoista.  

Kuura Essentialsin tarjoama repertuaari pitää sisällään:  

Outdoor no.1 – maatasossa 
Tuoksupielikkiä, amyristä ja verivetiheinää sisältävä tuoksuseos on tutkimuspohjaisesti kehitelty tuote pitämään maatasolla uhkaavat vipeltäjät loitolla. 

Outdoor no.2 – ilmassa 
Kissanmintusta, sitronellasta, sitruunaruohosta, kanadantuijasta ja litseasta uutetut ainesosat edesauttavat lentävien inisijöiden karkottamisessa.  

Itchy & Scratchy – kosmeettinen ihonhoitoöljy 
Basilikan, laventelin ja teepuun hoitavat ja rauhoittavat ainekset auttavat puremiin, pieniin haavoihin ja ihotulehduksiin. 

Rise and Shine – terapeuttinen aamutuoksu
Basilikan, eukalyptuksen ja piparmintun eteeristen öljyjen yhdistelmän on tarkoitus virkistää tuoksuttelijaansa. Tuoksusta tulee itselleni mieleen auringonnousun aikainen aamu maalla. Todella piristävä. 

Just Chillin’ – terapeuttinen iltatuoksu 
Tuoksuilangia ja pomeranssia sisältävä tuoksuyhdistelmä on kehitelty rauhoittamaan ja maadoittamaan kiireistä mieltä. 

Kuura Essentialsin sivuilta löytyy kattava tietopankki niin aromaterapeuttisten eteeristen öljyjen käytöstä, vaikutuksista kuin niiden sisältämistä ainesosistakin. Tuotteet kehitetään ja valmistetaan Suomessa, jonka vuoksi yritykselle onkin myönnetty suomalainen Avainlippu.

www.kuuraessentials.fi

DVD-elokuvia lapsille

LATE LAMMAS: FARMAGEDDON 
Ohjaus: Will Becher, Richard Phelan 
Käsikirjoitus: Jon Brown, Mark Burton 
Kesto 88 min. 
K 7 


Kun Sammalperän lähimetsään laskeutuu avaruusalus, alkaa kylässä tapahtua kummia. Oudon lennokin perässä tiluksille etsiytyy katalien tutkijoiden lisäksi myös  innokkaita ufoharrastajia, joiden rahastamiseksi (ja sitä kautta uuden puimurin saamiseksi) Isäntä keksii rakentaa valloittavan teemapuiston. 

Kun muut kylän hahmot hääräävät epäolennaisen parissa, Late Lammas ja hänen ystävänsä keskittyvät tutustumaan kaukaiseen vieraaseen, Lu-Laan. Ilahduttavan ennakkoluuloton ja yltiöpäisen nerokas Late ottaakin asiakseen saattaa ulkoavaruuden lapsonen turvallisesti takaisin kotiplaneetalleen.   

Kuten Nick Parkin luoman sarjan tiiviissä 7-minuuttisissa tv-jaksoissa, myös näissä pidemmissä pätkissä Late ja hänen villaiset ystävänsä viihdyttävät monen ikäisiä katsojia – ja vieläpä ilman vuorosanoja. Siinä missä hurmaavien hahmojen kommellukset huvittavat pienempiä katsojia, tarjoilee kerronta myös varttuneemmille faneilleen ilahduttavan joukon populaarikulttuuriviittauksia.  

25. juhlavuottaan viettävän elokuvan vaha-animaation taso on taattua laatua pienintäkin yksityiskohtaa myöten. DVD:llä on bonuksena myös Lu-Lan ja Laten piirrostutoriaali sekä Live Action -videokooste.   

5/5 

PERHE ADDAMS 
Ohjaus: Greg Tiernan, Conrad Vernon 
Käsikirjoitus: Matt Lieberman 
Kesto 88 min. 

K 7 


Addamsin perhe sai alkunsa amerikkalaisen Charles Addamsin kynästä vuonna 1938, jolloin hän piirsi eriskummallisen kokoonpanonsa sarjakuvaksi. Sittemmin perhe on esiintynyt useammassakin elokuvassa, tv-sarjassa ja musikaalissa. Yläluokkaisen amerikkalaisen perheen satiirina syntynyt hahmokavalkadi on valloittanut useammankin katsojan sydämen kanssaan pimeämmälle puolelle.  

Aina liituraitaan pukeutuva Gomez-isä, pitkä ja laiha Morticia-äiti, totinen tytär Wednesday ja ilkeähkö Pugsley-poika muodostavat erilaisen ydinperheen, joka laajennetun lähipiirinsä kanssa aiheuttaa pahennusta missä sitten asuukaan. Löydettyään ylhäisessä yksinäisyydessään sijaitsevan entisen mielisairaalaan, kasvava perhe löytää vihdoin oman paikkansa – kunnes vuosien päästä lähikaupungin hattaranpunainen maailma uhkaa jälleen. 

Addamsin perheen makaaberi maailma rakentuu vastakohtaisuuksille. Se, mitä yleisesti pidetään hirvittävänä on Addamsien mielestä hirvittävän ihanaa – ja toisin päin. Perhe joutuu kuitenkin kohtaamaan tavanomaiset ennakkoluulot, vaikka toivookin vain tulevansa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin heistä kukin on. 

Elokuvan pääsanoma on hieno, toteutus taas harmittavasti ei niinkään. Komediaelokuvan vitsit eivät oikein toimi, eivätkä hahmot ole itse asiassa niin erikoisia kuin luulevat olevansa. Perheen henkilöt on kivasti pyritty saamaan samannäköisiksi kuin alkuperäisessä sarjakuvassa, mutta muuten animointi on melkoisen muovisen näköistä, ja taustat näyttävät hyvinkin viitteellisiltä.    

2/5 

The Big Bang Theory / Rillit Huurussa

Kahdentoista vuoden ajan (2007-2019) kulkenut sitcom kertoo neljästä nörttiystävyksestä, joiden sosiaalinen kanssakäyminen muiden kuin toistensa kanssa on hieman kyseenalaista. 

Big Bang Theory / Rillit Huurussa 
Vastaavat tuottajat: mm. Chuck Lorre, Bill Prady 
Ohjaus: mm. Peter Chakos 

Kalifornian Teknillisessä Korkeakoulussa, Caltechissa, fysiikan parissa työskentelevät Leonard Hofstadter (Johnny Kalecki) ja Sheldon Cooper (Jim Parsons) ovat kämppiksiä, joiden elämää rikastuttavat niin Star Wars– kuin Star Trek -fanitus, roolipelit ja sarjakuvakauppakäynnit diplomi-insinööri Howard Wolowitzin (Simon Helberg) ja astrofyysikko Raj Koothrappalin (Kunal Nayyar) kanssa. 

Kaveriporukalla on selkeät roolit: Leonard on kilttiäkin kiltimpi, Howard naistenkaatopuheistaan huolimatta huomattavasti kokenemattomampi, kaunopuheinen Raj taas ei alkuun kykene puhumaan naisten läsnäollessa lainkaan ääneen ja Sheldon on omassa neroudessaan hurmaavan töksäyttelevä ja välinpitämätön toisten tunteista.

Kun Leonardin ja Sheldonin kerrostaloon, käytävän vastapuolelle, muuttaa kaunis tarjoilija/näyttelijä Penny (Kaley Cuoco), on Leonardin elämäntehtävänä saada hänet tyttöystäväkseen. 

Sarjan viehätys syntyy kahden täysin erilaisen kulttuurin törmäämisestä. Siinä missä Penny on paistatellut (lyhytkestoisella) koulu-urallaan suosittujen porukoissa, Leonard kumppaneineen on saanut osansa vessanpönttöuitoista. Vastakkainasettelu tarjoaa myös katsojalle helpon mahdollisuuden tutustua hahmojen erilaisiin maailmoihin, kuului itse sitten kumpaan kastiin hyvänsä.       

Nokkelasti kirjoitettu dialogi heittää viittauksia elokuviin, sarjakuviin ja keräilykulttuuriin, mutta käsikirjoituksesta tekee mainion erityisesti se, että mukaan otetaan avosylin kyseisistä asioista tietämättömätkin. Rakkauden kaipuu, itsetunnon hapuilu sekä suuret elämänvalinnat koskettavat itse kutakin. 

Sarjan päähahmot ovat eittämättä oivallisesti rakennettuja, mutta äärimmäisen hyvin kirjoitettuja ovat myös sivullisemmat hahmot. Yksinäinen ja masentunut sarjakuvapuodinpitäjä Stuart Bloom (Kevin Sussman), ilkeän kilpailuhenkinen kanssafyysikko Barry Kripke (John Ross Bowie) sekä Leonardin kylmänpuoleinen Beverly-äiti (Christine Jane Baranski) että Sheldonin täysin päinvastainen, uskonnollinen Mary-äiti (Laurie Metcalf) ovat kertakaikkiaan valloittavia ja jokainen heistä tukee osaltaan mielenkiintoista tarinankuljetusta.

Tarinan edetessä seurataan toki myös muiden poikien edesottamuksia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Kipakka tarjoilija/mikrobiologi Bernadette (Melissa Rauch) löytää tiensä Howardin kainaloon, kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten neurotieteilijä Amy Farrah Fowler (Mayim Bialik) valloittaa Sheldonin sydämen ja Raj pääsee tutustumaan useammankin lyhytaikaisen tyttöystävyyden kanssa. 

Vaikka hahmot kokevat suuriakin elämänmuutoksia, silti jokaisen perusluonne (ja vaatetus) pysyy ilahduttavan samanlaisina, mikä lienee jälleen yksi sarjan suosion salaisuuksista. Hahmoista tulee katsojille niin tuttuja, että he tuntuvat kuin omilta kavereilta, joiden kanssa on enemmän kuin mukava viettää aikaa. 

Myönnän itsekin, että katsottuamme kahdennentoista kauden viimeisen jakson, emme olleet kyynelsilmin vielä valmiita eroamaan tyypeistä, joten meidän oli pakko aloittaa sarja välittömästi alusta uudelleen.

Onneksi on dvd:t! Varsinkin näinä epävarmoina aikoina on hyvä olla jotain pysyvää.   

Eteenpäin / Onward

Pixarin uusimman elokuvan keskiössä ovat perhesuhteet, itseensä luottaminen ja toisten tukeminen. Sekä suuri seikkailu!   

Eteenpäin / Onward 
Ohjaus: Dan Scanlon 
Käsikirjoitus: Dan Scanlon, Jason Headley, Keith Bunin 
Kesto: 103 min 
K 7 
Ensi-ilta 6.3. 

Kun Kajastuksen veljeksistä nuorinkin, Iikka (Tom Holland / Henri Piispanen), täyttää 16-vuotta, hän ja isoveljensä Aaro (Chris Pratt / Riku Nieminen) saavat myyttisen lahjan: taianomaisen mahdollisuuden viettää vielä yhden päivän kuusitoista vuotta sitten edesmenneen isänsä kanssa. Kaikki ei (tietenkään) mene aivan kirjoitusten mukaan ja eeppiseen matkaan mahtuu toinen toistaan kimurantimpia mutkia. 

Poikien isänkaipuu on koskettavaa. Herkempänä ja ujompana pikkuveljenä Iikka näyttää kaipauksensa näkyvämmin kaikkine C-kasettinauhoitusten kuunteluineen päivineen. Karskimman ja räväkämmän Aaron sisäinen syvyys taas näyttäytyy (älyttömän makeiden!) farkkuliivien alta hieman hienovaraisemmin – mutta kenties sitäkin iskevämmin. 

Alkuperäiset suunnitelmat isän tapaamiseksi saavat uusia suuntia matkan edetessä. Kuten perheissä kuuluukin, veljekset sekä tukevat että satuttavat toisiaan; kokevat vankkumatonta yhteenkuuluvuutta että suunnatonta henkistä välimatkaa; ja ajattelevat kuitenkin lopulta vain toistensa parasta.

Laura-äiti (Julia Louis-Dreyfus / Hanna Kaila) ja tämän uusi miesystävä Konstaapeli Kopukka (Mel Rodriguez / Stan Saanila) sekä Mantikori (Octavia Spencer / Sanna Saarijärvi) tekevät omista hahmoistaan myös hykerryttävän monipuoliset.        

Tuttuun Pixar-tyyliin elokuvan ulkoasu on moitteetonta. Hahmot ovat kolmiulotteisuudessan lähes käsinkosketeltavia ja tyyppien puvustus kerrassaan mahtavaa. Ja kaikenlaiset bändi- sekä Dungeons & Dragons -viitteet toimivat aina.  

Eteenpäin on sydämeenkäyvä tarina rakkaudesta, ja siitä, miten toisen onni on joskus omaa tärkeämpää.    

5/5 

Pikku naisia ja Tolkien

Louisa May Alcottin omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava kertomus neljästä Marchin perheen sisaruksesta on innoittanut niin lukijoita kuin elokuvantekijöitäkin jo reilun sadan vuoden ajan. 

Pikku naisia 
Ohjaus & käsikirjoitus: Greta Gerwig 
Kesto 135 min 
K S 
Ensi-ilta 31.1. 

Alunperin vuosina 1868 ja 1869 julkaistu Pikku naisia -kirja kertoo tiiviin sisarusparven paikoin kivuliaastakin, mutta myös nauruntäyteisestä kasvusta pienistä tytöistä nuoriksi naisiksi. Teoksen uusin filmatisointi, Greta Gerwigin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva keräsi peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta. 

Tarinan kertojana toimii sisarusparven poikamaisin sekä perinteisiä sukupuolirooleja eniten kaihtava ja kammoava Jo (loistava Saoirse Ronan). Meg (Emma Watson) loistaisi näyttämöllä ja on ajattelultaan hieman romantiikkahakuisempi, Beth (Eliza Scanlen) rakastaa hiljaisempaa elämää sekä pianonsoittoa ja nuorin siskoksista Amy (Florence Pugh) kaipaa korkealuokkaisiin taidemaalaripiireihin. Eläväisten siskosten salaseura järjestää niin vallattomia kokouksia kuin teatteriesityksiäkin, joihin myös rikas naapurinpoika Theodore “Laurie” Laurence (Timothée Chalamet) pääsee vihkiytymään. 

Aikana, jolloin naisen rooli on ollut hyvinkin tiukkaan määrätty, omapäiset ajatukset eivät ole olleet suotavia. Varsinkin tyttöjen rikas täti (Meryl Streep) koittaa suitsia kovaäänisestä porukasta sulokkaita neitosia. Onneksi tyttöjen äiti, Marmee (Laura Dern) sen sijaan ymmärtää jälkikasvuaan ja toimii itse oivallisena esikuvana asioiden hoitamisessa. Kun perheen isä  taistelee Amerikan sisällissodassa, ruoan – niin omaan kuin muidenkin – pöytään saaminen on neuvokkaiden ja ahkerien pikku naisten harteilla. 

Gerwigin elokuvan kerronta vuorottelee virkistävästi takaumien kanssa. Milloin Jo on New Yorkissa hankkimassa koulutusta ja tuloja, milloin riidellään kotipuolessa ärsyttävän pikkusiskon kanssa. Tarinan tunteville eräs kohtaus kuitenkin näyttäytyy hyvinkin kurkkuakuristavana. Musiikin lakatessa vielä tuossa nimenomaisessa kohdassa tyystin, on nyyhkäysten pidättely vaikeaa. 

Vaikka elokuva sijoittuukin 1800-luvun puoliväliin, on se tänäkin päivänä enemmän kuin inspiroiva. Pikku naisia on vahva kuvaus mielenkiintoisista yksilöistä, joilla on vahva tuntemus itsestään, oikeuksistaan ja paikastaan maailmassa. 

4/5. 

Tolkien-dvd  
Ohjaus: Dome Karukoski 
Käsikirjoitus: David Gleeson ja Stephen Beresford 
Kesto 112 min 
K 12 

Toinen omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava kirjailijasta kertova elokuva on viime toukokuussa leffateattereissa ensi-iltansa saanut ja nyttemmin dvd:lle ehtinyt Tolkien.

Dome Karukosken ohjaama elokuva valottaa legendaaristen Hobitin ja Sormusten herran sivuille päätyneiden hahmojen ja tapahtumien taustoja.         

12-vuotiaana orvoksi jäänyt John Ronald Reuel Tolkien (Nicholas Hoult) kiinnostui jo nuorena eri kielistä. Koulussa opetettujen ranskan, saksan, latinan ja kreikan lisäksi poika intoutui muinaiskielistä. Stipendin turvin hän aloitti opinnot Oxfordin yliopistossa, jossa kaksi vuotta klassisia kieliä opiskeltuaan erikoitui muinaisenglantiin ja -norjaan. Skandinaavisiin tarustoihin tutustuttuaan, Tolkien luki myös Kalevalan ja kehitti sen vokaalivoittoisen ääntämisen pohjalta myöhemmin kirjojensa suurhaltijakielen, quenyan.  

Kouluaikoinaan Tolkien tutustui myös kolmeen ystäväänsä, Robert Gilsoniin (Albie Marber / Patrick Gibson), Christopher Wisemaniin (Ty Tennant / Tom Glynn-Carney) sekä Geoffrey Smithiin (Adam Bregman / Anthony Boyle) ja heistä tuli erottamaton joukkio, aina Ensimmäiseen Maailmansotaan asti. Myös Tollersin (kuten hänen ystävänsä tätä kutsuivat) kohtaama rakkaus, Edith Bratt (Mimi Keene / Lily Collins), näyttelee suurta osaa niin kirjailijan elämässä kuin myöhemmässä kirjallisessa tuotannossaankin.  

Elokuva visualisoi upeasti, miten kirjallisuuden klassikkoteosten tarinat ovat saaneet alkunsa nuoren J.R.R. Tolkienin mielikuvituksessa. Miten tosielämän pelko, epävarmuus ja suru sekä toisaalta myös ystävyys, rakkaus ja rohkeus ovat siirtyneet paperille – ja sitä kautta miljoonien lukijoidensa sydämiin. 

4/5.    

Star Wars: The Rise of Skywalker

Star Warsin ikoninen tunnusmusiikki ja keltainen aloitusteksti saa mielen haikeaksi, kun tietää, että kyseessä on legendaarisen saagan viimeinen osa. 

Star Wars: The Rise of Skywalker 
Ohjaus: J.J. Abrams 
Käsikirjoitus: J.J. Abrams & Chris Terrio 
Kesto 142 min 
K 12 
Ensi-ilta 18.12. 

Edellisessä osassa, The Last Jedissä (2017) Imperiumin pahat voimat jäivät pirullisesti kytemään. The Rise of Skywalkerissa Kylo Ren (Adam Driver) janoaa edelleen galaxin johtajuutta, juuriaan etsivä Rey (Daisy Ridley) taas sen tasapainottavaa vastavoimaa. Yhdessä kaksikko olisi täysin voittamaton, jonka heidän välisensä telepaattinen side kerta toisensa jälkeen osoittaa. Mutta kuka voittaa viimeisen eeppisen taistelun? 

Massiivisen tarinan päätösosa on kunnioittava kumarrus elokuvasarjan historialle. Yhdeksännessä osassa kohdataan niin uusia hahmoja kuin vanhoja tuttuja sekä kuullaan mantroiksi muodostuneita lausahduksia. Alkuperäisistä osista tutuksi tullut kolmen ystävyksen tiivis suhde jatkuu uuden sukupolven muodossa ja palkitsemattomatkin vihdoin palkitaan. 

Jäähyväisiä heitetään rakastetuille hahmoille pitkin päätösrainaa niin suoraan kuin piilomerkityksellisestikin, sekä kuvallisesti että sanallisesti. Tarina kuljettaa sankareitaan vanhoille tapahtumapaikoille ja hahmojen taustoista nousee uusia yllättäviä salaisuuksia. Ystävyys on kuitenkin edelleen kaiken koossa pitävä voima, kun joukkio taistelee yhtenäisenä rintamana vääryyttä vastaan. 

Vaikka elokuvassa onkin paikoin tarkoin laskelmoituja kohtauksia (kuten toki kuuluukin), tarina ei sorru liialliseen ylisiirappisuuteen. George Lucasin luoman Star Warsin perinteitä kunnioittaen naishahmot ovat vähintäänkin tasavertaisia miesten kanssa ja jokaisella on oikeus muuttaa elämäntarinansa kirjoitusta. Ja kuten Leian ja Hanin rakkaus aikoinaan, myös tässä rakkaus leijuu alati ilmassa ilman sen konkreettisempia alleviivauksia, vaikka tosirakkauden uhrauksiakin toki tehdään.   

J.J. Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus punoo yhdeksän tarinan punaiset langat hyvin nätisti yhteen. Kaiken kaikkiaan The Rise of Skywalker on kuin monesti luetun lempikirjan kauniisti koristeltu viimeinen sivu.    

 

Frozen 2

Suursuosion saavuttaneen Frozen -elokuvan toista osaa ehdittiin odottaa kuusi vuotta. Tällä välin sekä elokuvan hahmot että sen yleisö ehtivät kasvaa ja kehittyä. 

Frozen 2 
Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee 
Käsikirjoitus: Jennifer Lee 
Kesto 104 min
K 7  
Ensi-ilta 25.12. 

Arendellin elämä on asettunut turvallisiin uomiinsa, mutta kuullessaan seireenimäisen laulun, Elsan on vastattava kutsuun ja astuttava kohti tuntematonta. Tutkimusretkelle hän saa mukaansa tutun jengin; Annan, Kristoffin, Svenin ja Olafin. Laulu johdattaa saattueen taiottuun metsään ja sen vangiksi jääneen alkuperäiskansan luo – sekä Elsan taikavoimien lähteille.    

Frozen 2 on selkeästi tummasävyisempi kuin edeltäjänsä. Kukin hahmo kohtaa matkallaan esteitä ja löytää itsestään uusia puolia. Siinä missä Elsa oli ensimmäisen elokuvan vakavan vastuullinen taakankantaja, uskaltaa hän kakkososassa lopulta päästää itsensä vapaammaksi. Huolettomampi pikkusisko, Anna, taas koittaa tällä kertaa parhaansa mukaan ottaa osansa Elsan huolista ja murheista. Kun Annan ja Kristoffin suhdekin on mennyt eteenpäin, niin ollen ainoa, joka on ja – onneksi – pysyy, on Olaf. Ainakin melkein.

Surultakaan ei elokuvassa vältytä, ja siksipä nenäliinat ovatkin katsomossa tarpeen.  

Kerrontaa säestävät Christophe Beckin loihtimat kappaleet. Melankoliaa, hupsuutta ja voimauttavaa energiaa sisältävät laulut jäävät seireenin kutsuhuudon tavoin päähän soimaan. Saumattoman sujuva ja taidokas animointi kiihtyy etenkin loppua kohden uskomattoman kauniiksi – ja tavallaan myös hyvin alkuperäisen disneymäiseksi.   

Nyt kahdeksan vuotiaat kaksostyttöni kuuluivat ensimmäisen elokuvan ihastuneeseen fanikuntaan. Kaikeksi onneksi he pysyivät siinä – tai palasivat siihen – myös toisen osan nähtyään.    


Last Christmas

Last Christmas 
Ohjaus: Paul Feig 
Käsikirjoitus: Emma Thompson, Bryony Kimmings 
Kesto: 102 min 
K 7 
Ensi-ilta 8.11.
 

Kate (Emilia Clarke) ei oikein tunnu saavan elämästään otetta. Päivät hän on töissä täpötäydessä joulukoristekaupassa, yönsä hän viettää ystäviensä ja tuttaviensa sohvilla. Jugoslaviasta kotoisin oleva hössöttävän murheellinen äiti (Emma Thompson), vaimoaan välttelevä isä (Boris Isakovic) ja oman elämänsä vangiksi ajautunut sisko (Lydia Leonard) eivät osaltaan tuo Katen elämään ilonpilkahduksia. Mutta eräänä päivänä paikalle ilmestyy mystisen kepeä ja hyväntuulinen Tom (Henry Golding). 
  
Last Christmas on tarkoitettu hyvänmielen jouluelokuvaksi. Mikäli siis pitää jouluelokuvista, tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Sitä säestävät George Michaelin tutut ja hieman tuntemattomammatkin kappaleet, jouluvalot luovat pehmeää tunnelmaa ja elämä kulkee kaikista valinnoista huolimatta eteenpäin. Emilia Clarke on roolissaan ilmeikkään ihastuttava ja Henry Golding koskettaa matalalla äänellään. 

Paikoitellen elokuvan rakennettu todellisuus on kuitenkin liian läpinäkyvää. Puheenvuoroista osa on selkeästi tarkoitettu vitseiksi, mutta ne eivät juurikaan naurata. Loppuratkaisukäänne on kuitenkin oivallinen ja pelastaa paljon.  

3/5.

X-MEN: Dark Phoenix -dvd

X-MEN: Dark Phoenix -dvd 
Ohjaus: Simon Kinberg 
Käsikirjoitus: John Byrne, Chris Claremont 
K 12 
Dvd-julkaisu 21.10.
  

Useampikin elokuvasaaga saapui tänä vuonna päätökseensä. Niin myös Marvelin sarjakuviin perustuva X-Men -sarja. Jack Kirbyn ja Stan Leen  vuonna 1963 luoma erikoiskykyjä hallitseva mutanttiryhmä on seikkaillut valkokankaillakin jo kahden vuosikymmenen ajan. 

Dark Phoenix keskittyy ryhmän jäsenistä eniten Jean Grayhin (Sophie Turner), jolla on kenties ryhmän mahtavimmat voimat. Kun Jean saa pelastustehtävissä itselleen sattumalta vielä suuremmat kosmiset voimat, hänen on entistä vaikeampi pitää voimansa hallinnassa, etenkin kun hän läpikäy samalla menneisyytensä käsittelemättömiä tapahtumia. 

Kun Jeanin hallitsemattomat supervoimat alkavat koetella koko maailman turvallisuutta, ja hatarasti saavutettu tasapaino ihmisten ja mutanttien välillä järkkyy, X-Men -ryhmän jäsenten on päätettävä, kuinka toimia. Onko Jean hyvien vai pahojen puolella? Voiko sekä häntä että maailmaa pelastaa? 

Vaikka Dark Phoenix päättääkin pitkäikäisen elokuvasarjan, se ei ole kovinkaan koskettava. Ei esimerkiksi samalla tavalla kuin keväällä nähty Avengersien tarun päättänyt Endgame. Melkein johtuu mieleen, että päätös on ollut joko pakotettu – tai sitten tämä ei olekaan ihan se viimeisin sana.  

Joker

Joker 
Ohjaus: Todd Phillips 
Käsikirjoitus: Todd Phillips, Scott Silver 
Kesto 122 min 
K 16 
Ensi-ilta 4.10. 

Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama Joker on sanalla sanoen vaikuttava. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut elokuva on ahdistava kuvaus maailmasta, josta inhimillisyys on katoamassa. 

Joaquin Phoenix tekee upean roolityön esittäessään Arthur Fleckiä, yhteiskunnan vähäosaisten kaistalle ajautunutta yksilöä, joka etsii vain ihmisarvoista kohtelua. Kerta toisensa jälkeen Fleck joutuu kuitenkin pettymään raskaasti, sillä lopulta kaikki hänen kunnioittamansakin henkilöt pettävät nuoren miehen. Ja niin syntyy Jokeri, joka saa vihdoin kaipaamaansa kunnioitusta.  

Jokerin taustatarina on mielenkiintoinen ja pitää Phillipsin ja Silverin käsikirjoituksessakin mystisyytensä. Visuaalisuudeltaan elokuva on huikean ankea; Gotham City näyttäytyy jäte-, rotta- ja rikollisuusongelmineen juuri niin inhottavana kuin sarjakuvien perusteella kuvitteli. Puvustus tuo tarinaan oman merkittävän lisänsä, ja esimerkiksi Fleckin siirtymä Jokeriksi kuvataan oivallisesti myös pukeutumisen kautta.
    
Elokuva on oikeastaan paljonpuhuva ja tärkeä osoitus siitä, kuinka jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi kunnioittavasti. Ja miten tärkeää avunpyytäminen ja -antaminen – mieluiten ajoissa – on.   

5/5 

Gregin legenda ja Salmanterin Terttu

Jos kirjasarjan avaus onnistuu kaappaamaan lukijan mukaansa, on mukava tietää, että samaan maailmaan ja samoihin hahmoihin pääsee palaamaan vielä uudelleenkin. Chris Rylanderin ja Noora Kunnaksen kirjat aloittavat mielenkiintoisten maailmojen sarjat.

Chris Rylander: Gregin legenda, Eeppisten epäonnistumisten sarja 1 (Jalava, 2018) 
Suomennos: Kaisa Ranta 
359 s. 
ISBN 9789518875775  

Gregin legenda kertoo 13-vuotiaasta Greg Belmontista, jolle epäonni ei ole vieras. Erityisen tuttu se on torstaisin. Torstait ovat olleet kirottuja Belmontin suvussa kautta aikain ja siksipä ei olekaan liian yllättävää, että Gregin elämä kääntyy ylösalaisin juuri kyseisenä viikonpäivänä. Tuolloin hänelle nimittäin valkenee, että hän onkin kääpiö, nimeltään Greg Myrskymaha

Chris Rylanderin kirjasarjan avaus imaisee kerrontansa mukaan välittömästi, ja mikä parasta, se myös pitää otteessaan viimeisille sivuille asti. Kääpiöiden historia ja tavat ovat mielenkiintoista luettavaa ja kun Rylander kutoo kotikaupunkinsa Chicagon kutkuttavasti mukaan tarinaan, tapahtumat saavat kuvittelemaan, että ne olisivat entistä mahdollisempia myös oikeassa maailmassa. 

Kuten kunnon tarinaan kuuluukin, epäilys kalvaa nuoren seikkailijan mieltä, eikä aina ole aivan varmaa, kehen voi luottaa. Sankari kasvaa kuitenkin tarpeeksi isoksi saappaisiinsa ja epäonninen entinen erakko onnistuu saamaan kannatusta sekä kirjan sisällä että sen lukijoissa.
Sarjan jatkoa jää odottamaan innolla. 

Noora Kunnas: Salmanterin Terttu (Otava, 2019) 
Kuvitus: Teemu Juhani 
ISBN 9789511335351 

Sisarukset Mikko ja Lilli joutuvat vanhempiensa työmatkan vuoksi asustamaan kesän nipottavaisen setänsä luona. Onneksi sedän naapurissa asuu toista maata oleva, hilpeän hauska Salmanterin Terttu ja liuta tämän mitä mielenkiintoisempia ystäviä. Kun pikkukaupungin odottamassa kukka-asetelmakilpailussa alkaa näkyä vehkeilyn tunnusmerkkejä, on Tertun ja lasten aika selvittää tapaus juurta jaksain.  

Noora Kunnaksen kirjoittamat hahmot ovat mukavan eläväisiä ja tarina kulkee sutjakkaasti luvusta toiseen. Myös Teemu Juhanin hulvaton kuvitustyyli loihtii oivallisesti omalta osaltaan pikkukaupungin asukkaista varsin vallattomia. Kuvien ja kevyen sivutaittonsa ansiosta kirja soveltuu mainiosti pienemmillekin lukijoille.

Hauskaa, että tämäkin kirja on osa sarjaa, ja jatkoa on siis luvassa.  

Helppo harrastus

Angela Nguyen: Piirretään söpöä! Helpot ja ihanat kawaii-hahmot (Karisto, 2019) 
128 s. 
ISBN 9789512366774 
 

Taiteilija ja kuvittaja Angela Nguyenin selkeillä opeilla on helppo oppia piirtämään japanilaistyylisiä kawaii-hahmoja. Söpön tyylin perusteet nojaavat pyöreisiin kulmiin, eloisiin ilmeisiin ja vauvamaisiin mittasuhteisiin, joissa pää on suurempi kuin jalat. Nguyen antaa oivia esimerkkejä niin liikkeen kuvaamisesta, vaatetuksesta kuin erilaisista asusteistakin, jotka tuovat hahmolle luonnetta. Kirjassa käydään läpi niin ihmis-, eläin- kuin mitä erilaisempien esinehahmojenkin suunnittelua.    

Taiteiluharrastus on tehty helpoksi, eikä piirtämisessä vaaditakaan sen kummempaa välineistöä. Peruskynä ja -paperi riittävät. Kirjan parhainta antia on ehdottomasti sen innostava leikkimielisyys; mistä tahansa hahmosta tai esineestä saa eläväisen, kun vähän pelkistää, pyöristää – ja piirtää. Nguyenin sanoma kun on, että “Piirtäminen on tosi kivaa!” 

Ja niin se onkin.   

Laura Haarala, Hanna Kauppinen & Aiju Salminen: Bändin käsikirja (Into kustannus, 2018)
210 s. 
ISBN 9789522649331
 

Toinen kirja, joka madaltaa itse toimeen tarttumista on Laura Haaralan, Hanna Kauppisen ja Aiju Salmisen “Bändin käsikirja”. Opus on suunnattu erityisesti tytöille, nuorille naisille ja muunsukupuolisille, joita bändiharrasteissa vähemmän näkee. Omien soittokokemustensa pohjalta tekijät halusivat tehdä musiikin mukaan pääsemisestä lukijalle mahdollisimman helppoa. 

Kirjassa käydään läpi bändin perustamisen alkeet: mistä löytää bändikavereita, millaisia perussoittimet (rummut, basso, kitara, koskettimet, laulu) ovat ja vähennetään vahvistimien ja PA-laitteiden mystisyyttä. Tekijöiden omien kokemusten ja haastattelemiensa artistien avulla katsastetaan myös bändikämppä, sävelletään ja sanoitetaan oma biisi, keksitään bändille nimi ja buukataan ensimmäinen keikka. Eikäpä jää tämän kirjan takia ensimmäinen levytyskään hoitamatta.

Aiju Salmisen rockia uhkuvat kuvat ovat omiaan vahvistamaan kirjan kutsua liittyä musaskeneen. Eiku menox, sano Annie Lennox. 

Ihmeiden puisto & Vili ja Monsteriplaneetta

Ihmeiden puisto 
Käsikirjoitus: Josh Appelbaum & André Nemec
Kesto: 85 min 
K 7 
DVD-julkaisu 26.8. 

June-tyttö viettää nuoren elämänsä parasta aikaa, sillä hän kehittelee äitinsä kanssa maailman parasta huvipuistoa. Ihmeiden puistossa on mitä vallattomampia laitteita, uskomattomampia vuoristoratoja ja maukkaimpia herkkuja. Huikeat rakennelmat valtaavat perheen kodin ja lähikadut, eikä testiajoja estä kukaan eikä mikään.

Kunnes tapahtuu jotain, mikä romuttaa koko puiston idean. 

Ihmeiden puisto on koskettava kertomus mielikuvituksen, itseluottamuksen ja ystävyyden voimasta. Kerronta ei juurikaan polje paikoillaan, vaan kuljettaa katsojaa vuoristoradan lailla eteenpäin. 

4/5

Vili ja Monsteriplaneetta 
Ohjaus: Éric Tosti 
Käsikirjoitus: David Alaux, Éric Tosti ja Jean-Francois Tosti 
Kesto: 90 min 
K 7 
DVD-julkaisu 13.9. 

Myös Vili ja Monsteriplaneetta -elokuvassa lapsi joutuu selvittämään tiensä takaisin kotiin omin -ja muutaman mielenkiintoisen olion- neuvoin.

Avaruustutkimusmatkailijaperheen alus haaksirikkoutuu ja noin kymmenvuotias Vili päätyy pakokapselin kyydissä vieraalle planeetalle. Vieraan maan kamaralla pelastusta odotellessaan, Vili päättää jatkaa vanhempiensa jalanjäljillä ja tallentaa kaiken näkemänsä uuden ja oudon. Onneksi pojalle sattuu mukaan myös monitoimirobotti Pakki, joka toimii varoitteluineen oivana vanhemman korvikkeena. 

Ranskalaisanimaatiossa on melko paljon samaa kuin Disney/Pixarin muutamassa elokuvassa, mutta tarina ja visuaalisuus toimivat perusviihdyttävästi.

3/5

Ujot ja introvertit

Nykyaika edellyttää koulussa ja työelämässä pärjäämisessä entistä enemmän ulospäinsuuntautuneisuutta. Mutta miten käy, jos ihminen on syntyjään ujompi?  

Liisa Keltikangas-Järvinen: Ujot ja introvertit (WSOY, 2019)
A5, 288 s.
ISBN 9789510434765
      

Pitkän linjan temperamenttitutkija Liisa Keltikangas-Järvinen kääntää yleisen kysymyksenasettelun mielenkiintoisesti toisin päin: “Miten kestän työpaikan äänekästä ekstroverttiä?”

Tällaiseen pulmaan ei useinkaan – jos koskaan – kysytä neuvoja. Sen sijaan Keltikangas-Järvinen on saanut varmasti miljoona kertaa vastata kysymykseen, miten introvertti pärjää työelämässä tai saako ihminen ylipäätään olla ujo? Emeritaprofessorin mukaan tottakai saa. Ujoilla ja introverteilla on nimittäin hyvinkin paljon annettavaa yhteiskunnalle, mikäli tämä vain ymmärtää ottaa taidot vastaan.

Ujouden “ongelma” linkittyykin yksilöä enemmän yhteisötasolle: ujous määrittyy ympäristön reaktioiden mukaisesti. Jos lapsi saa toistuvasti kuulla olevansa ujo, alkaa hän pitää itseään ujona ja tulkitsee ympäristöään sen mukaisesti. Välttääkseen vieraiden ihmisten kanssa kokemaansa epämieluisuuden tunnetta, ujo saattaa alkaa vältellä uusia sosiaalisia kontakteja, eikä siten saa kaipaamaansa harjoitusta sosiaalisesta kanssakäymisestä – ja noidankehä on valmis. 

Ujot ja introvertit -kirja pitää sisällään tutkimuksia, teorioita ja määritteitä siitä, mitä ujous ja introversio ovat ja mitä ne toisaalta eivät ole – sekä termien välisistä eroista. Laaja kirja valottaa ujouden syntymekanismeja, ilmenemistapoja ja seurauksia sekä antaa konkreettisia keinoja, miten ujoutta voi pienin askelin vähentää, mikäli ihminen itse kokee sen ongelmalliseksi ja jättää sen vuoksi tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisi tehdä. 

Päästäkseen sinuiksi sosiaalisten suhteiden kanssa, ihminen tarvitsee harjoitusta juuri siinä. Ujo lapsi tarvitsee avukseen turvallisen aikuisen, joka ymmärtää, milloin lapsi tarvitsee pientä sysäystä kohti muita lapsia, milloin taas sylin turvaa. Aikuinen taas voi valmistautua uusien ihmisten kohtaamiseen muun muassa keksimällä jo valmiiksi puheenaiheita. 

Keltikangas-Järvisen kirjan parhainta antia onkin juuri ujouden hyväksyminen. Ujous ei ole heikkous, josta olisi syytä päästä pakonomaisesti eroon.          

Once upon a time in… Hollywood

Quentin Tarantinon uusin elokuva on kunnianosoitus 60-luvun lopun Hollywoodille ja kiistaton osoitus, että ohjaaja-käsikirjoittajan tarinankerronta on edelleen omaa luokkaansa.  

Once upon a time in… Hollywood
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Kesto 162 min
K 16
Ensi-ilta 16.8. 

Yhdeksännessä elokuvassaan Quentin Tarantino tutustuttaa katsojan Rick Daltoniin (Leonardo DiCaprio), sympaattisen mukavaan TV-tähteen, joka suree loisteliaan uransa ajautumista unohduksen alamäkeen. Menneiden vuosien westernien ykköstähti joutuu uusissa pahiksen rooleissaan pönkittämään uusien sankareiden taivalta Hollywoodin neonvaloihin.

Daltonin ottaessa epäröiviä askeleita kapenevalla polullaan, hänen rinnallaan kulkee varmoin askelin hänen stuntmiehensä ja ennenkaikkea luottokaverinsa, Cliff Booth (Brad Pitt), joka on “enemmän kuin veli ja vähän vähemmän kuin vaimo” – miten mahtava määritelmä!    

DiCaprio ja Pitt luovat hahmoilleen elämän, josta katsoja välittää aidosti. Kaverusten välillä ei ole minkäänlaista kitkaa, vain leppoisaa yhdessäoloa ja toisen tukemista. Aivan loistavaa ja sydäntälämmittävää ystävyyskuvausta, jota seuraa reilun parituntisen ajan hymy huulillaan. Pienet välähdykset Sharon Taten (Margot Robbie) vuoden 1969 päivistä tuovat kerrontaan oman, yllättävän aurinkoisen lisänsä.

Tarantinon tyylin tuntien, jossain vaiheessa veri tulee kuitenkin lentämään. Niin tässäkin, mutta sitä saa odottaa yllättävän kauan. Tosin sitten sitä kyllä lentääkin. Loistavalla käsikirjoituksellaan Tarantino punoo miesten tarinaan risteäviä sivujuonia, jotka yhtyvät lopussa kutkuttavalla tavalla. 

Kuten aina, Tarantinon elävissä kuvissa musiikki on taattua laatua. Ai että. Puvustus on saumantarkkaa, kuvaus rullaa ja siirtymät seuraavat upeasti toisiaan. Tarantinon ja kumppaneiden pyyteettömän rakkauden elokuvia kohtaan näkee kirkkaasti kuin elokuvateatterin valotaululla.