Pokémon Detective Pikachu

Pokémon Detective Pikachu
Ohjaus: Rob Letterman 
Käsikirjoitus: Nicole Perlman, Rob Letterman 
Kesto 105 min. 
K 12 
Ensi-ilta 10.5. 

Ensimmäinen live-action Pokémon-elokuva, Pokémon Detective Pikachu, tuo valkokankaalle maailman, jollaisesta moni Pokémon-sarjan ja Pokémon Go -pelin ystävä on haaveillut: maailman, jossa ihmisten keskuudessa tallustaa muina mönkijäisinä ihka aitoja bulbasaureja, squirtleja ja snorlaxeja. Puhumattakaan megamahdista Pikachusta – ja omasta suosikistani: Mr. Mimesta!    

21-vuotias Tim Goodman (Justice Smith) matkaa suurkaupunki Ryme Cityyn kuultuaan etsivänä toimineen isänsä, Harryn, kuolemasta. Siinä missä Timin kotikaupungissa pokémonit elävät enemmänkin omissa oloissaan villissä luonnossa, Ryme Cityn neonvaloisilla kujilla toinen toistaan erilaisempia voimia taitavat hahmot elävät rauhaisaa rinnakkaiseloa ihmisten kanssa. Kunnes mystinen R-valmiste pöllähtää ilmoille sekoittaen kaiken. Kun Harry-isän kuolemakaan ei näytä selkeimmältä mahdolliselta ja Tim huomaa ymmärtävänsä isänsä Pokémon-partnerin, Pikachun (Ryan Reynolds) puhetta, on mysteerisoppa valmis. 

Pokémon Detective Pikachu on hulvattoman hauska, menevä ja koskettavakin seikkailuelokuva, jossa kofeiiniaddiktoituneen Pikachun, epävarmoin askelin liikkeelle lähtevän Timin sekä pelottoman tehokkaan reportteri-Lucyn (Kathryn Newton) ja tämän Psyduckin tiimiin liittyy mielellään. Juoni pitää sisällään sopivan määrän käänteitä, katsojankin lihaksia jännityttävää actionia ja oikeasti naurattavia vitsejä. Sisäisiä ilonkiljahduksia aiheuttavat moninaiset ja oivallisesti editoidut pokémon-lajikkeet, joiden nimet tällainen vanhempikin pelaaja vielä muistaa. 

Erityisesti elokuva putoaa pokémonnaajille, mutta tarina ja vitsit toimivat varsin mutkattomasti, vaikkei tunnistaisi yhtäkään Eeveen evoluutiomuodoista. Ja niihinkin voi hurahtaa sitten elokuvan nähtyään.

Gotta catch ’em all!

Avengers: Endgame

Avengers: Endgame
Ohjaus: Anthony Russo, Joe Russo
Käsikirjoitus: Christopher Markus & Stephen McFeely
Kesto 181 min
K 12
Ensi-ilta 24.4. 

Avengers-elokuvasarjan edellisen osan, Avengers: Infinity War, lopussa superpahis Thanos (Josh Brolin) tuhosi puolet universumin asukkaista, jolloin ajasta ikuisuuteen katosi myös Avengereihin kuuluneita sankareita. Infinity War antoi Thanoksen toimille kuitenkin periaatteessa monitahoisemman selityksen, hahmon eräänlaisena tarkoituksena kun kuitenkin oli antaa jäljelle jääville parempi mahdollisuus kukoistaa. Päämäärän pyhyyttä korosti se, ettei lopputulema tullut uhrauksitta itselleen Thanoksellekaan. 

Oli Thanoksen tarkoitus vilpitön tahi ei, universumin kukoistuksesta ei Endgamen alkaessa näy hitustakaan. Maailmankaikkeus on harmaan iloton jokaisessa avaruuden kolkassa. Avengers-sankarit yrittävät selviytyä kokemastaan menetyksestä kukin tavallaan; terapoimalla muita, hakemalla väsymättömästi uutta ratkaisua tai yrittämällä epätoivoisesti unohtaa. 

Paljastamatta juonesta sen enempää, Ant-Man (Paul Rudd) keksii teorian, jonka turvin maailma sellaisena kuin se tunnettiin saattaisi olla pelastettavissa.

Pelastusryhmään liittyvät hienoisen suostuttelun ja etsinnän jälkeen perhe-elämäänsä vaaliva Iron Man (loistava Robert Downey, Jr.), positiivisen ajattelun perikuva Kapteeni Amerikka (Chris Evans), tutkijan aivot ja mörssärin kehon yhdistänyt Hulk (Mark Ruffalo), kaiken pahan kostava Hawkeye (Jeremy Renner), tunteissaan pehmennyt Black Widow (Scarlett Johansson), juoppoutunut Thor (Chris Hemsworth), rehti War Machine (Don Cheadle), isänsä ikeen alta noussut Nebula (Karen Gillan) ja ajatuksensa suoraan laukova Rocket (Bradley Cooper). Loppupeleissä nähdään myös koko liuta muita Marvelin tuttuja taistelijoita. 
       
Risainen kokoonpano siis kokoaa rivinsä, mutta onnistuuko pelastuskeikka? Ainakin sillä on Doctor Strangen (Benedict Cumberbatch) laskelmien mukaan häviävän pieni mahdollisuus. Pelastaessaan mennyttä, kukin joutuu kasvokkain uusien haasteiden ja uusien menetysten kanssa. Mikä kullakin painaa vaakakupissa eniten? Kenestä kukin on valmis tarpeen vaatiessa luopumaan? 

Kaikki vitseiksi tarkoitetut heitot eivät aina osu maaliinsa ja naissankareiden yhteisrintamakohtaus vaikuttaa hieman ylikorostetun alleviivatulta, mutta kahdeskymmenestoinen Avengers-elokuva kirvoittaa kuitenkin niin naurua kuin kyyneleitäkin. Hahmojen tarinat kootaan hyvin kauniisti kasaan. Tärkeiden hahmojen menetyksiltä ei vältytä ja vaikka tehtäviä siirretään seuraavalle sukupolvelle, sarjan tietynlainen päättyminen, ehkä, on melkoisen haikeaa.   

Onneksi elokuvia voi katsoa dvd:ltä yhä uudestaan ja vaikka pysäyttääkin haluamaansa kohtaan. 

Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin

Minisankarit 2 – Matkalla maailman ääriin
Ohjaus: Hélene Giraud, Thomas Szabo
Kesto: 92 min  
K 7
Ensi-ilta 19.4.
 

Seikkailualtis pikku leppäkerttu tipahtaa sattumalta pahvilaatikkoon, joka rahdataan Timbuktun kautta Karibialle. Pienokaiselleen omistautunut isäleppäkerttu lähtee pelastusmatkalle ja päätyykin lopulta yrittämään poikansa ohella kokonaisen karibialaisen leppäkerttuheimon ja näiden asuinalueen pelastamista.

Paikallisten muurahaisten tuntosarvien välityksellä leppäkerttuisä saa onneksi morsetettua oloistaan myös talviseen kotikyläänsä Ranskaan. Ensimmäisestä Minisankarit – Ruohonjuuritasolla -elokuvasta tuttu parivaljakko, omiin oloihinsa ja tapoihinsa tottunut musta hämähäkki sekä aina auttamisvalmis muurahainen, matkaavat vaaroja uhmaten yli mannerten ja liittyvät operaatioon.

Elokuva on kuvaukseltaan hyvin kaunis ja värikylläinen, upeat maisemat saavat arvoisensa huomion. Kuten edeltäjänsä, myös Matkalla maailman ääriin kerrotaan riemastuttavasti kokonaan pienten ötököiden näkökulmasta. Tutut asiat ja esineet saavat uudenlaisen merkityksen, kun niitä katsoo hieman eri kantilta.

Seikkailusta seuraavaan ajatuvat ötökät kokevat myös hyvin inhimillisiä tunteita pelosta ilon kautta suruun. Suuret silmät ja selkeä elekieli tekevät hahmoista tykästyttäviä. Koska elokuvassa puhutaan ainoastaan ötököiden kielellä, pienemmänkin katsojan on helppo seurata tarinaa. Ainakin, mikäli keskittymiskykyä riittää. 

Ihastuttava elokuva, jälleen. 

Runoilija X

Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)
A5, 368 s.
ISBN 9789512365722 

Teini-ikäinen Xiomara Batiste luovii nuoruuden ja aikuisuuden, näkyvyyden ja kuuluvuuden, muiden asettamien rajoitusten ja oman vapaudenkaipuunsa ristiaallokossa. Pienen tytön muodot ovat muotoutuneet naisellisiksi ja se tuntuu antavan ulkopuolisille luvan niin kommentointiin kuin kosketteluunkin. Toisaalla taas Xiomaran äiti pitää hyvinkin tiukkaa kuria ja piirtää niin selkeät rajat, että tytön on miltei mahdoton ahtautua niiden sisään.

Xiomara on tottunut puhumaan muille nyrkeillään niin kaksosveljensä kuin itsensäkin puolesta. Oikean suoran lisäksi hän sanoo asiansa suoraan vain muistikirjoissaan, joihin vuodattaa tuntonsa. Kirja täyttyy sanoista, jotka kertovat rakkaudesta Amaniin, labratyöryhmän vierustoveriin, jonka kanssa Xiomara vaihtaa ensimmäisiä salaisen haparoivia suudelmia. Sivuille kerääntyy runoja, joita tyttö voisi uskaltaessaan lausua koulun lavarunouskerhossa sekä asioita, joita äidille ei missään nimessä voi sanoa suoraan. 

Ja lopulta kaikki sanat kuitenkin tulevat ilmi. 

Useita kirjallisuuspalkintoja ansaitusti voittanut Elizabeth Acevedon säeromaani on kaunis, syvällinen ja rohkea. Tositapahtumiin(?) pohjautuva tarina tytön kasvusta ympäristönsä pälyilevien silmien alla on paikoin karuakin luettavaa. Acevedo sekä sivaltaa sanoillaan säilän lailla että hyväilee hempeästi hivellen. Säeromaanina sivuille asettuu kohtalaisen vähän ja helposti luettavia sanoja, samalla rivien painoarvo on kuitenkin syvempää kuin pidemmin selitetyissä tarinoissa. 

Nuorille suunnattu kirja toimii varsin hyvin myös varttuneemmille lukijoille.

Shazam!

Trailerien perusteella David F. Sandbergin ohjaamasta Shazam! -elokuvasta olisi voinut odottaa mahdottoman hauskaa höpsöpätkää. Mahdottoman hauska Shazam! onkin, mutta sen lisäksi leffasta löytyy myös tunteisiin käyvää syvällisyyttä sekä ällöttävän pelottavaa jännitystä.   

Shazam!
Ohjaus: David F. Sandberg 
Käsikirjoitus: Henry Gayden 
Kesto 132 min 
K 12 
Ensi-ilta 5.4. 

Shazam! on DC:n sarjakuvaan perustuva tarina Billy Batsonista (Asher Angel), 14-vuotiaasta pojasta, joka on 3-vuotiaasta lähtien karannut useammastakin kasvatuslaitoksesta ja -kodista. Billyn pyhimpänä päämääränä on löytää äitinsä, jolta hän onnettoman sattuman vuoksi aikoinaan katosi.

Elokuvan alussa Billy päätyy jälleen uuteen kasvattiperheeseen, jossa asuu kuusi muuta lasta. Itsestään huolehtimaan tottunut teini ei tahdo jäädä taloon tälläkään kertaa pitkäksi aikaa, mutta kun sattuman oikku jälleen iskee ja Billy saa Shazam-nimiseltä velholta (Djimon Hounsou) ylimaalliset supervoimat, perheessä asustava ikätoveri – ja supersankarispesialisti – Freddy (Jack Dylan Grazer) on mitä mainioin neuvonantaja. 

Hauskinta on, että Shazam-taikasanan lausuessaan, Billy muuttuu ulkoisesti 35-40-vuotiaaksi supersankariksi (Zachary Levi), jolla siis kuitenkin on teinin mieli ja tavat. Koulukiusatun Freddyn kanssa Billy ottaa selvää Shazamiytensä supervoimista, joiksi paljastuu – empiiristen tutkimusten kautta – muun muassa luodinkestävyys. 

Eihän supersankarielokuva olisi kuitenkaan supersankarielokuva ilman superpahiksia. Hassuttelun lomassa Shazam joutuukin tekemään tuttavuutta Tohtori Thaddeus Sivanan (Mark Strong) kanssa. Apureikseen Tohtori Sivana on valjastanut seitsemän kuolonsyntiä, jotka tuovat elokuvaan aiemmin mainittua ällöttävää jännitystä. 

Parhaimmillaan elokuva on kavereiden keskinäisessä hassuttelussa ja teinimielen sekä aikuiskehon ristiriitatilanteissa. Supersankarin elämä ei kuitenkaan ole pelkkää hupsuilua tai taistelua, vaan Shazamkin joutuu kasvamaan ja ottamaan myös muut huomioon. Taustalla kulkeva tarina Billyn äidinetsinnästä tuo tarinaan koskettavaa syvällisyyttä. Varsinkin kohtaus, jossa Billy saa karvaasti kokea itselleen merkityksellisen tapahtuman olleen toiselle osapuolelle täysin yhdentekevä saa katsojan nielaisemaan pari kertaa. Samoin Sivanan apea taustatarina selittää hahmon myöhemmät vaiheet. 

Lopputekstien jälkeinen pätkä jättää mahdollisuuden jatko-osalle. 

Dumbo

Disneyn 1941 julkaisema piirrosanimaatio Dumbo on varmasti yksi rakastetuimmista elokuvista kautta aikain. Tänään ensi-iltansa saava uusi versio on kerännyt lisää lihaa luidensa ympärille ja estradilla nähdäänkin ihmis- ja tietokoneavusteinen esiintyjäkaarti.  

Dumbo
Ohjaus: Tim Burton 
Käsikirjoitus: Ehren Kruger  
Kesto 112 min 
K 7 
Ensi-ilta 29.3. 
 

Pienen sirkuksen ajat ovat sodan jälkeen kovat. Kun sirkuksen omistaja Max Medici (Danny DeVito) ostaa raskaana olevan norsurouva Jumbon, odotukset ovat korkealla; soma pikku norsu toisi varmasti innokkaita katsojia kerryttämään lipputuloja. Mutta kuinka ollakaan, suloisella pikku norsunpoikasella onkin ylisuuret korvat, jotka keräävät tuottojen sijaan vain pilkkaa.

Medici määrää entisen päätähtensä, Holt Ferrierin (Colin Farrel) ja tämän lapset, Millyn (Nico Parker) ja Joen (Finley Hobbins) Dumbon peräänkaitsijoiksi. Ja sitten seuraa se raastavin kohtaus: Rouva Jumbo myydään. 

Koska Ferrierin lapset tietävät, miltä tuntuu olla ilman äitiä, voittavat he Dumbon sydämen ja luottamuksen puolelleen. Onnekkaan höyhenen ja sitä seuraavan aivastuksen kautta kolmikko huomaa heistä isokorvaisimman osaavan lentää.

Pienen sirkuksen suuri numero kerää huomiota myös hieman kehvelimmältä kaverilta, V.A. Vandereverelta (Michael Keaton), joka tietysti havittelee liitonorsua omiin parrasvaloihinsa, vastaperustettuun huvittelupuisto Dreamlandiin. Kaikkien aikojen vetonaulan tuplatakseen Vandervere heittää kehiin myös ilma-akrobaattinsa, kuvankauniin Colette Merchantin (Eva Green).

Miten – ja missä vaiheessa – erottaa oikean väärästä? Miten puolustaa itseään, ystäviään ja oikeudenmukaisuutta? Ja kuinka itseen ja omiin kykyihin uskotaan ulkopuolisten kommenteista huolimatta? Elokuva herättelee pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä.  

Sirkusmaailman kuvauksessaan elokuva on kaunis. Vanhan ajan nostalgiaa ja viehätystä, upeita esiintymisasuja pienine tarkkoine yksityiskohtineen, katsomon ja estradin välistä jännitettä. Saippuakuplanorsu-kohtaus on mainio versio piirretyn animaation vastaavasta. Ja pikku Dumbo on halattavan valloittava sinisine silmineen ja hellyyttävine ilmeineen.   

Omalaatuisten yksilöiden ja yksinäisten kummajaisten puolestapuhujana tunnetun Tim Burtonin olisi voinut kuvitella olevan omiaan kertomaan Dumbon tarinaa. Elokuvassa onkin päätä ja korvia huimaavia hetkiä, jolloin kerronta lähtee lentoon ja sirkuksen suurenmoinen taika on salvata hengityksen, mutta harmittavan usein innoituksen höyhen pysyttelee piilossa. Elokuva etenee totisen varmaa ja kaunista peruslatua, kun ennakkoasetelma olisi antanut odottaa ehkä hieman yllätyksellisempiäkin sivupolkuja.


Maailmanlopun meininkiä

Max Brallier: Maailman viimeiset tyypit (WSOY, 2019)
Kuvittanut: Douglas Holgate
A5, 231 s.
ISBN 9789510437773
 

13-vuotias Jack Sullivan asustaa puumajassaan videopelejä pelaten, käy zombeja väistellen hakemassa autioista kaupoista täydennystä Mountain Dew- ja Oreo-keksivarastoonsa ja yrittää pysytellä hengissä mitä erikoisempia hirviöitä vilistävässä maailmanlopun kaupungissa. Onnekseen Jack saa yhteyden ystäväänsä Quintiin sekä koulun pahispoika-Dirkiin, joiden kanssa taistelu jyrääjiä ja siipiräähkiä vastaan käy rattoisammin. Suurimmaksi päämääräkseen Jack on asettanut ihastuksensa Junen pelastamisen – ja sen, ettei hän enää milloinkaan aio olla mikään keskivertokaveri.

Max Brallierin kerrontaa voisi verrata Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjaan, hieman eri maailma(nlopu)ssa, tosin. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin, kun zombeja paetaan erilaisia räjäyttimiä sisältävällä pakoautolla ja hirviöitä listitään mäjähtelevästi. Tekstimäärä sivuilla on hyvin maltillinen ja sitä ryydittävät Douglas Holgaten mahtavat kuvitukset. Toisinaan Jack pysähtyy ja on jäädä murehtimaan läpikäymäänsä kasvatuskotikavalkadia, mutta ei hätää, hirviöt tai ystävät saapuvat aina juuri parahiksi keskeyttämään liian pitkät hiljaiset hetket.      

Tapahtumien vauhdikkuus ja hirviöiden visuaalisuus on suunniteltu ehkä enemmän poikia silmällä pitäen, ja hyvä niin. Mikä tahansa saa lukijan tarttumaan kirjaan ja kääntämään sivua toisensa jälkeen on hyväksi. Kirjalle on luvassa myös jatkoa sekä kirjan että Netflix-sarjan muodossa. 

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa

Viiru ja Pesonen – Viiru muuttaa
Ohjaus: Ali Samadi Ahadi 
Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin kirjaan 
Kesto 82 min 
K Sallittu 
Dvd-julkaisu 25.3. 

Eräänä aamuna Viiru huomaa kasvaneensa ulos pienestä sängystään ja siitäkös katti riemastuu: hänestä on tullut iso. Viiru pomppii sängyllään kuin trampoliinilla, öisinkin, sillä onhan hän iso. Viiru tahtoo oman ison virvelin, sillä onhan hän iso. Ja hän haluaa kalastaakin itse, sillä onhan hän iso.

Mutta ennen kaikkea Viiru tahtoo oman kodin, johon muuttaa yksin – sillä onhan hän jo iso. 

Pikkukissan kasvaminen isoksi on Pesoselle kova paikka. Vaikka hän alkuun huvittuneesti hymähdellen toteuttaakin Viirun päähänpistoja, sopeutuminen ajan armottomaan kulkuun on kaihoisaa ja myös yksinäistä. Eikä se isoksi kasvaminen lopulta Viirustakaan pelkkää auringonpaistetta ole, isona oleminen voi välillä olla vähän pelottavaakin. 

Yksinäisyyden tunteita kokee myös Pesosen kilpailemiseen altis naapuri Kosonen, jonka rouva on muutaman päivän muualla. Myös naapurinrouva Aaltoska käy hämmästyttävän useasti lainailemassa Pesoselta jauhoja tai kananmunia plättyjään varten.   

Viiru muuttaa jatkaa visuaalisesti tutulla Viiru ja Pesonen -linjalla: ihastuttavia vanhoja puutaloja, iloisia värejä ja kaikki vähän suloisen höpsösti. Pienet, toistuvat yksityiskohdat ja sivujuonet ovat myös ominta Viirua ja Pesosta. 

Riemastuttava koko perheen pätkä.   

Musiikkia mielen täydeltä

A Star Is Born
Ohjaus: Bradley Cooper 
Käsikirjoitus: Eric Roth, Bradley Cooper, Will Fetters 
Kesto 136 min 
K 12
 
(Dvd-julkaisu 4.3.)

Bradley Cooperin ohjaama A Star Is Born on jo neljäs uudelleenfilmatisointi tutusta tarinasta, jonka ensimmäinen esitys nähtiin vuonna 1937.

Muusikkouransa rutiineissa marinoituva Jackson Maine (Bradley Cooper) tapaa sattumalta musiikkijanansa alkumetreillä empivän Allyn (Lady Gaga), ihastuu ja päättää auttaa tätä. Ruusuisen alun jälkeen Allyn ura kääntyykin nopeaan nousukiitoon, mutta sitä vastoin Jacksonin oma maine valuu alkoholin mukana viemäriin.

Bradley Cooper tekee pätevän työn sekä ohjaajana että pääosan näyttelijänä. Cooperin esittämä Maine on karismaattinen, periaatteessa hyvää tahtova ja tarkoittava muusikonrenttu, joka kuitenkin rämpii menneisyytensä painolasti hartioillaan syvissäkin soissa. Lady Gaga täyttää uransa ensimmäisen pääosatyön kirkkaan valovoimaisesti. 

Cooperin ja Lady Gagan välinen henkilökemia toimii silminnähden. Onnensa kukkuloilla ollessaan molempien silmät loistavat ja huulet kääntyvät vastaansanomattomaan hymyyn. Parin yhteismusisointi toimii nuotilleen ja musiikkinumerot ovat nautinnollista seurattavaa, ei siis ihme, että alkuperäiskappale, “Shallow”, on voittanut niin Golden Globen, Grammyn kuin Oscarinkin. Dvd:n ekstroista löytyviä, ennennäkemättömiä lisäosia katselee erityisen mielellään ja kylmiä väreitä nostattavan koskettavat biisit jäävät väistämättä soimaan päähän.

Elokuvaelämykseen kannattaa varautua nenäliinojen kera.

Bohemian Rhapsody
Ohjaus: Bryan Singer
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Kesto 135 min
K Sallittu
 
(Dvd-julkaisu 18.3.)

Queenin merkitys musiikkimaailmaan on kiistaton – vaikkei bändin ensimmäisen levy-yhtiön pomo tuota ymmärtänytkään tajuta. Tunnettujen biisien kavalkadi on loputon, eikä syyttä; rajoja kaihtamattoman moniulotteisuutensa, hillittömän rytminsä, paljonpuhuvien sanoitustensa ja tinkimättömän esitystyylinsä ansiosta jokainen kappale on ansainnut paikkansa niin musalistojen kärkisijoilla kuin ihmisten mielissä ja sydämissä.

Bohemian Rhapsody –elokuva kertoo, miten Sansibarissa syntyneestä Farrokh Bulsarasta tuli Freddie Mercury ja opiskelijabileissä soittavasta pikkubändistä megalomaanisten lavojen tähtikokoonpano.

Omaa tyyliään niin pukeutumisen kuin musiikinkin suhteen alati modifioivan Mercuryn (Rami Malek) energistä esiintymistä on ilo seurata. Aina siihen asti, kunnes suosionsa huipulla yksinäisyyttäkin potevan Mercuryn huumeilla päällystetty tie kiertyy väistämättömään syöksykierteeseen. Siinä missä bändin jäsenten välillä on alussa aitoa, toisiaan sparraavaa kisailua levyille päätyvistä kappaleista, on menestyksen mustissa aukoissa vain pikkusieluista riitelyä. Kunnes ympyrä jälleen sulkeutuu. 

Rami Malek tekee huimaavan hienon roolityön legendaarisen bändin legendaarisena keulakuvana. Dvd:n ekstroista selviää, millaisen taustatyön Malek on Oscar-palkinnonkin pokannutta rooliaan varten tehnyt. Näyttelijän kunnioitus esitettävää henkilöään kohtaan on silminnähtävää ja sydäntälämmittävää. Ekstroista on myös hauska nähdä, miten yksityiskohtaisesti tuotantotiimi on jälleenrakentanut Live Aid -esityksen.    

Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor osallistuivat elokuvan tekoon, ja hyvä niin, ystävien läsnäolo näkyy lopputuloksessa, joka ei jätä katsojaa kylmäksi. Elokuvan päättävä Live Aid -konsertti nimittäin koostaa bändin hiteistä hiteimmät hittibiisit ja sen, miksi yhtye on edelleen pitänyt paikkansa maailman musiikkikartalla. Energinen viihdyttävyys, mukaansatempaavat rytmit sekä hymyä että itkuakin nostattavat kappaleet vievät kuulijan ja katsojan mennessään. 

Elokuvan kaikille sallitun ikärajan vuoksi katsoimme elokuvan lasten kanssa. Ja sen jälkeen olemmekin sinnikkäästi joka päivä harjoitelleet Bohemian Rhapsodya pianolla, osio osiolta.  

Benji Daviesin Toivo-kirjat ovat äärettömän kauniita lastenkirjoja, joihin uppoaa myös aikuinen

Toivo ja valas (Karisto, 2015) 
Toivo ja talviyö (Karisto, 2017)
Toivo ja mummon lintu (Karisto, 2019)

 

Jokainen Benji Daviesin Toivo-kirja alkaa samalla lauseella: “Toivo asuu meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa”. Toistolause on valloittava keino sekä yhdistää parin vuoden välein ilmestyneet teokset että luoda tuttua turvallisuuden tunnetta lukijalle. Jokainen aloitusaukeama sijoittuu myös kuvansa puolesta samalle, tutulle kotirannalle. 

Ensimmäisessä, Toivo ja valas -kirjassa käy ilmi, että pieni Toivo-poika asuu tosiaan meren rannalla isänsä ja kuuden kissan kanssa. Äitiä ei kirjoissa näy, eikä hänestä myöskään puhuta. Isä on kalastaja ja siten päivät pitkät merellä. Toivolla on aikaa seikkailla itsekseen ja eräänä päivänä hän löytääkin rannalle ajautuneen valaanpoikasen. Poika kuljettaa uuden ystävän kotiinsa ja toivoo, ettei isä löydä tätä – mutta tokihan ammeessa polskiva merenelävä paljastuu. Yhdessä isä ja poika palauttavat pienen valaan mereen, jonne se kuuluu, kyllä Toivokin sen tietää. 

Toisessa, Toivo ja talviyö -teoksessa Toivo tapaa valasystävänsä uudelleen ja juuri oikeaan aikaan. Kolmannessa, Toivo ja mummon lintu -kirjassa tutustutaan Toivon mummoon, joka asuu pienellä luodolla yksinään. 

Toivo-kirjojen ehdoton valtti on niiden kiirettömyys. Hymyilyttävän kauniit kuvitukset täyttävät aukeamat, joilla on vain muutama lause kerrallaan. Lauseiden vähäisyys ja kuvien suuruus antaa lukijalle aikaa paneutua tunnelmaan ja päästä mukaan seikkailuun. Rauhallisuutensa lisäksi tarinoissa nimittäin on myös suuria seikkailuja, myrskyöitä ja pelastuspartioita. Kertomuksissa käsitellään myös yksinäisyyttä; niin Toivon, isän kuin mummonkin. 


Toivo -kirjat ovat koskettavan kauniita niin tarinoiltaan, kuvitukseltaan kuin tunnelmaltaankin. 


http://www.benjidavies.com/blog/  

Naiset, joita ajattelen öisin

Siinä missä pienemmille lukijoille on viime vuosina ilmestynyt roppakaupalla inspiroivia esikuvia pursuilevia kirjoja, Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on vastaavanlainen hieman isommille lukijoille.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2019)
A5, 447 s
ISBN 9789511303398 

Ihastuin totaalisesti Mia Kankimäen esikoiskirjaan, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2014), eikä Naiset joita ajattelen öisin tuota pettymystä. Kirjoittajan tyyli on edelleen yhtä valloittava; Kankimäki kertoo asioita hyvin henkilökohtaisesti, kursailematta ja sinällään. Hän tuo julki niin omat epävarmuutensa kuin suoranaiset fanituksensa – ja myös sen, ettei oman idolin sädekehäkään ole joka tilanteessa täysin puhdas. Kirjailijan tapa puhutella tutkittaviaan on loistava tapa ottaa ulkopuolinen lukija mukaan keskusteluun: kuin kuuntelisi sivukorvalla mielenkiintoisen monipolveilevaa jutustelua, ja pääsisi siihen vielä itsekin mukaan.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin vei lukijan mukanaan Japaniin, tällä kertaa Kankimäki kuljettaa meidät kymmenen yönaisen perässä Japanin lisäksi myös Afrikkaan ja Italiaan. 

Ensimmäinen etappi on matka Karen Blixenin perässä Afrikkaan. Kankimäki myöntää jännittävänsä ja pelkäävänsä, ja matkustaa silti. Hän lähtee useamman päivän telttaretkelle tuntemattoman miesoppaan kanssa ja pelkää ja nauttii, silti. Yönaisiltaan Kankimäki kerää elämänohjeita, jotka usein liittyvät reippauteen, tekemiseen ja lähtemiseen silti – peloista, ennakkoluuloista ja epämukavuuksista huolimatta.

Seuraavana matkataan uraauurtavien tutkimusmatkailijoiden kanssa maailmankolkkiin ja koko -pallonkin ympäri aikana, jolloin naisen paikka oli joko isänsä, miehensä tai veljensä taloudenhoitajana. Uskaliaina lähtijöinä on niin vanhojapiikoja kuin vaimoja ja äitejäkin. Kaikki omanlaisiaan, mutta siltikin samanlaisia: rohkeita, sitkeitä ja itsenäisiä. 

Firenzestä Kankimäki löytää aina esiinnostettujen miestaiteilijoiden varjoista vahvoja naistaitajia. Antiikin aikana suljettujen ovien takana vaihtoehtoina oli yleensä joko naimisiinmeno (12-13 -vuotiaana), luostariin lähtö (viimeistään 9-vuotiaana) tai prostituutio. Äärimmäisen vähäisestä liikkumavarasta huolimatta jotkut naisista onnistuivat hankkimaan koulutusta niin tieteen kuin taiteenkin saralla, ja perheenperustamisen lisäksi jopa ammatin. Uffizin taidegallerian suljettujen ovien takaisilta käytäviltä Kankimäki löytää oman arvonsa tuntevia, perheensä elättäviä ja pärjääviä naisia.  

Tutkimusmatkansa Kankimäki päättää Japaniin, itsellisen nerokkaan Yayoi Kusaman ääreen.
   
Kankimäen matkassa on helppo olla mukana. Hengästyttävän kiertoajelun ohessa huomaa vahvoista yönaisista lukiessaan fanittavansa myös Kankimäkeä itseään ja tämän rohkeutta lähteä niin kokonaisvaltaisesti esikuviensa jalanjäljille. Taustatutkimus on varmasti ollut valtaisa, matkat kaikessa upeudessaan myös rasittavia, ja  henkinen epävarmuus kirjan kirjoittamisesta ajoittain musertava. Ja silti Mia Kankimäki on raivannut itsensä selville vesille. Silti, olemalla aivan saamarin reipas.     

Mikäli matkakassa tai elämäntilanne ei kaikesta huolimatta anna juuri tällä hetkellä varaa lähteä itsenäiselle tutkimusmatkalle, muiden maiden ihmeitä voi luoda myös omaan kotiinsa. 

Erin Niimi Longhurst: Japanismin parhaat (Viisas Elämä, 2018)
Suomentaja: Taija Kuula
284 s
ISBN 9789522607331
 

Japanilaisen äitinsä ja tämän suvun kautta Erin Niimi Hurst tottui japanilaisiin tapoihin, joita huomasi toistavansa myös aikuisiällään, missä sitten asuikin. Japanismin parhaat -kirjansa kautta Erin välittää saamiaan henkisiä ja fyysisiä oppeja niin ikigaista, shinrin-yokusta kuin kalligrafiastakin sekä neuvoo, miten niitä voi sisällyttää jokapäiväiseen elämäänsä.

Kaunis kirja pitää sisällään monia termejä, joita on vaikea kääntää yksiselitteisesti. Ikigai tarkoittaa kutsumusta, syytä nousta aamulla sängystä. Ikigaita ei voi löytää tietoisesti etsimällä, vaan se valottuu pikku hiljaa, muuttuen koko ajan. Wabi-sabi tarkoittaa periaatteessa epätäydellisyyden, rosoisuuden ja elämän jälkien hyväksymistä ja niiden pitämistä kauniina. Naururyppyjä plastiikkakirurgian sijaan. Kintsugi tarkoittaa sekä keramiikan korjaamista tavalla, jossa kullalla ikäänkuin korostetaan korjattua säröä että omien epätäydellisyyksiensä näkemistä positiivisessa valossa.

Toisessa luvussa Erin kertoo fyysisten tapojen hyviä tekevistä vaikutuksista. Shinrin-yoku eli metsäkylpy on meille suomalaisillekin tuttua. Tieteellisten tutkimustenkin mukaan kävely metsässä vähentää stressihormoni kortisolin eritystä, hidastaa pulssia ja alentaa verenpainetta. Luontoa voi tuoda myös sisään esimerkiksi ikebanan, kukkien asettelun muodossa, joka käy meditaatiosta. Kirjassa esitellään ikebanan työvaiheet ja -välineet. Tabemono-osiossa Erin kertoo japanilaisesta ruoanlaitto ja -nauttimistavasta. Sivuilta löytyy tietoa niin ruokavälineistä kuin -ohjeistakin. Vanha okinawalainen sanonta “hara hachi bu”, joka tarkoittaa “syö niin että olet 80-prosenttisesti täynnä” on erittäin hyvä neuvo. Luvussa käydään myös onseneissa, kuumissa lähteissä ja tutustutaan kalligrafian taiteeseen.      

Viimeinen luku on omistettu uuden tavan omaksumiselle. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, vaan vaativat usein pitkäjänteistä ja sinnikästä yrittämistä, erehtymistä ja jatkamista. Askel kerrallaan matka etenee. Tärkeää on myös hyväksyä, etteivät jotkut asiat tule ikinä valmiiksi, vaan pysyvät ainaisessa muutoksen tilassa.       

Erin Niimi Longhurstin kirja on kompakti kokonaisuus japanismista. Kirja osoittaa lukijan poluille, joita voi tutkia itsekseen eteenpäin. Kirjan upea, Ryo Takemasan kuvitus tukee sanomaa selkeyden kauneudesta.   

Paluu

Paluu (Ben Is Back)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Hedges 
Kesto 103 min 
K 12 
Ensi-ilta 15.3. 

Julia Robertsin tähdittämä Paluu on henkeäpidättelevä ja sydäntäraastava yhden vuorokauden kuvaus jokaisen äidin painajaisesta. 


77 päivää kuivilla oltuaan uusperheen esikoinen, Ben (Lucas Hedges), saapuu yllättäen jouluaaton aattona kotiin, ja koko perhe on mennä sijoiltaan – niin ilosta kuin pelostakin. Edelliset joulut ovat olleet narkomaanipojan aiheuttamaa kaaosta, joten ei ihme, ettei isäpuoli ole hyvillään tämän paluusta. Siinä missä Benin siskokin on alati varuillaan, pienemmät sisaruspuolet ovat isoveljen läsnäolosta kuitenkin aidosti innoissaan. 


Robertsin näyttelemän äidin onnensekaisen huolen taas voi lukea tämän jokaisesta katseesta. Vaikka äiti toki on iloinen saadessaan pojan jouluksi kotiin, epäilys Benin todellisesta hyvinvoinnista kalvaa sydäntä. Pikkuhiljaa äidille paljastuukin huumeiden huurtaman elämän pimeämpiä puolia – joilta Ben taas yrittää äitiään säästellä, kerrankin.  


Paluun kerronta vie katsojan mukanaan veitsenterälle. Elokuvan jokainen hetki on taiteilua uskon ja epätoivon välillä ja toisinaan onni on niin haurasta, ettei katsomossakaan uskalla hengähtää, ettei se rikkoudu. Tunnelma pitää otteessaan vielä pitkään elokuvateatterista poistumisen jälkeenkin. 


Mainion käsikirjoituksensa ja mahtavan uskottavan näyttelijätyönsä ansiosta Paluu on on syvästi koskettava kertomus siitä, miten äiti on valmis tekemään lapsensa puolesta kaiken – ja sitäkin enemmän.  

Kirjoja nuorista nuorille

Aleksi Delikouras: Nörtti 1, New Game (Otava 2011, uusintapainos 2018) 
206 sivua 
ISBN 978-951-1-32878-0






 
Aleksi Delikourasin Nörtti-kirjasarja kertoo yläasteikäisestä Dragonslayer666:sta, joka eläisi Pepsillä ja hengittäisi tietokonepelejä. Erityisesti Battlefieldiä. Koulussakäynti on joutavaa pakkopullaa, äidin mökkimatkat silkkaa kidutusta ja äidin kreikkalainen poikaystävä Jorgos se vasta ihme hyypiö onkin. Ystävä(hkö)piiri koostuu pelivastustaja-Hege91:stä, ärsyttävästä luokkatoveri-Pinokkiosta, koulun suosituimmasta urheilijajannu-Jakesta sekä sydäntä hämmentävästä Fetasalaatista. Nuoren miehenalun mietteet ja tunteet tallentuvat suodattamattomina aidonoloisiin päiväkirjamerkintöihin.   
 
Dragonslayerin ulosanti on töksähtelevyydessään hurmaavan täsmällistä. Kukin saa kuulla osansa. Nuoruus näkyy ehdottomuudessa ja paistaa väärinymmärryksissä. Kovien sanojen taustalla on kuitenkin havaittavissa myös kaikkea sitä, mikä jää sanomatta. Näennäisistä eväyksistään huolimatta Fetasalaatti kiinnostaisi enemmänkin, eivätkä ne äiti ja Jorgoskaan loppujen lopuksi ihan niin ääliöitä olekaan.  
 
Esikoiseni ei liiemmin ole pitänyt lukemisesta. Joitakin yksittäisiä kirjoja hän on lukenut mielellään, muut lukudiplomiin oikeuttavat kirjat taas ovat olleet jonninlaista patistusta. Nörtti-kirjoja hän luki viikossa neljä. Viides ja viimeinen osa on parhaillaan menossa. Hyvän kielenkäytön sekä helppolukuisen kirjoitusasun lisäksi Delikouras on valinnut aihealueensa kiinnostavasti.  
 
YouTubesta ja YleAreenastakin löytyvä Nörtti: Dragonslayer666 -sarja on varmasti osaltaan auttanut tarttumaan kirjoihin, joista on otettu jo toinen painos. Hyvä niin, sillä sekä kirjat että tv-sarja ovat nimittäin tällaisen vähän vanhemmankin lukijan ja katsojan mielestä ihan  mielettömän mahtavia. 
 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (WSOY, 2018) 
415 sivua 
ISBN 978-951-0-42945-7
 

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras vie lukijansa 1800-luvun Helsinkiin. Katujen armoille joutuneelle ja siellä oppinsa ammentaneelle nuorelle Minalle tarjoutuu yllättävä tilaisuus päästä taikurin avustajaksi. Mystiikan ja illuusion lisäksi taikuri-Tomin maailma tarjoaa myös seikkailuja, vaaraa sekä romantiikkaa.   

Mikaman sanat soljuttavat tarinaa mutkattomasti eteenpäin. Steampunk-henkinen Helsinki piirtyy lukijan silmien eteen vaivattomasti ja päähenkilöiden paikoin hengästyttäväänkin juoksuun on helppo hypätä mukaan. Melko paksu kirja antaa lukijalleen enemmän aikaa hahmojen parissa. Nuorillekin lukijoille sopivan yllätyksellisen tarinansa ansiosta kirja (kuitenkin) pysyy hyppysissä.   

Taikuri ja taskuvaras sai tänä vuonna Suomen Nuorisokirjailijat ry:n jakaman Topelius-palkinnon, täysin ansaitusti. Trilogian toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy maaliskuussa.     

Alita: Battle Angel

Alita: Battle Angel 
Ohjaus: Robert Rodriguez 
Käsikirjoitus: James Cameron, Laeta Kalogridis 
Kesto: 122 min 

K 12 


Yukito Kishiron 1990-1995 julkaistuun Gunnm-mangasarjakuvaan perustuva Alita: Battle Angel on rujonkaunis kertomus itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä sekä rakkaidensa puolustamisesta.    

Tarina sijoittuu katastrofaalisen sodan jälkeiseen maailmaan, vuoteen 2563. Hyväsydäminen, kyborgeja korjaileva kirurgi, Ido (Christoph Waltz), löytää moni- ja ylikansoittuneen Iron Cityn kaatopaikalta vielä kutakuinkin hengissä olevan kyborgitytön torson. Tytön aivot toimivat teini-ikäisen tavoin, mutta sydän pumppaa 300-vuotiaan, aikoja sitten unohtuneen tekniikan tahtiin. Idon rakennettua tytön jälleen kasaan, tällä ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kuka ja mistä hän on tullut. Kirurgi antaa tytölle nimeksi Alita ja ottaa hänet huomaansa. 

Piakkoin Alita (Rosa Salazar) huomaa 300-vuotiaan sydämensä sykkivän vastakkaista sukupuolta edustavan Hugon (Keean Johnson) perään. Kaduilla pärjäävän Hugon avulla Alita tutustuu laajemmin Iron Cityyn sekä löytää lempiruokansa, suklaan. Samalla, kun Alita tutustuu sekä itseensä että maailmaan, hänen täytyy kapinoida teini-ikäisen tavoin isänkaltaista Idoa vastaan. Kasvutarina on sympaattinen.

Rikkaan taivaskaupunki Zalemin alaisuudessa toimiva Iron City kuhisee toinen toistaan erikoisemman näköisiä kyborgeja, vaarallisia metsästäjäsotureita ja oman menneisyytensä kanssa kipuilevia ihmisiä. Koko kansan huvina toimii moottoripallo, kilpailu, jossa erikoisrakenteiset kyborgit kisaavat rollerderbyn tapaan, voittajan kuitatessa pääsylipun Zalemiin.  

Sattuman kautta Alitan muistot alkavat pala kerrallaan palata. Moottoripalloa pelatessaan hän löytää itsestään periksiantamatonta sinnikkyyttä ja tappeluun joutuessaan tyttö tajuaa taitavansa ikiaikaista taistelulajia, panzer kunstia. Kun Alitan rakkaat ovat vaarassa, taisteilutaidoille on tarvetta. Eikä Battle Angel epäröi käyttää taitojaan.  

Alita: Battle Angel on tarinaltaan melko suoraviivainen, eikä sinällään tarjoa lajityypissään kovin paljon uutta. Hyvä taistelee kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ylivoimaiselta tuntuvaa pahaa vastaan. Oikeudenmukaisessa väkivaltaisuudessaan elokuva on kuitenkin voimaannuttavan persuksillepotkiva. Rosa Salazar tekee mahtavan roolityön ja antaa Alitalle vahvasti sykkivän sydämen. Potku-, hyppy- ja lyöntilihaksia tulee jännitettyä myös katsomon puolella, etenkin Imaxin kaltaisen teknologian viedessä mukanaan.

Elokuvan lopetus jättää mukavan mahdollisuuden jatko-osalle.     


Ensihoitajaopiskelijoita työssäoppimisjaksolle – kevät 2019

Stadin ammattiopistossa on menossa perustason ensihoitaja koulutuskokeilu, josta opiskelijat valmistuvat lähihoitajiksi keväällä 2021. Opiskelijamme ovat ylioppilaspohjaisia ja aloittavat opintonsa nyt keväällä 2019.

Kevään aikana opiskelijamme tutustuvat niin teoria kuin käytännön tasolla terveeseen eri-ikäiseen ihmiseen. Yhtenä tutustumispaikkana olisivat TE pienten lasten perheet. Opiskelijamme olisivat perheissänne joka keskiviikko (viikoilla 12 – 16) n. 7 tunnin ajan, huomioiden perheen tarpeet ja tilanteet. Etusijalla ovat perheet, jossa on alle 1-vuotias lapsi/lapsia. Tämä on opiskelijoiden ensimmäinen työssäoppimisjakso, mutta ei vaadi teiltä arviointia.

Päätavoitteena on, että opiskelijat pääsevät tutustumaan lapsen hoitoon ja huolenpitoon kotiympäristössä.

Olisiko teillä mahdollisuus tarjota tällaista paikkaa opiskelijallemme? Jos on, pyydän lähettämään s-postia alla olevaan osoitteeseen ja kertomaan perheestänne.

Myös lisätietoja voi kysyä:

Sari Haajanen
Ensihoidon lehtori
Stadin ammattiopisto
sari.haajanen@edu.hel.fi
puh: 09-31081828

Pikkujalka

Pikkujalka 
Ohjaus: Karey Kirkpatrick 
Käsikirjoitus: Glenn Ficarra, Karey Kirkpatrick, Sergio Pablos, John Regua 
Kesto: 97 min 
K 7  

Sumun verhoaman vuorensolan suojassa elävä jetilauma elää päivittäisten rutiinien täyttämää elämäänsä täydellisen onnellisena. Kunnes jetiyhteisön nuorukainen, Migo, löytää vedenpitävän todisteen ihmisolennon olemassaolosta. Löydös uhkaa yhteisön ikiaikaisia, kiviin hakattuja totuuksia, joten Migo karkotetaan kylästä, kunnes hän on valmis myöntämään virheensä. Totuuden puolesta puhuessaan Migo löytää onneksi kaltaisiaan, ja yhdessä he ovat valmiita uhmaamaan väärää tietoa ja tuomaan totuuden päivänvaloon. 

Pikkujalka kääntää hullunkurisesti päälaelleen vanhan jetimyytin. Elokuva kyseenalaistaa vanhakantaiset uskomukset ja ennakkoluulojen pätevyyden. Kertomuksen edetessä esiin nousee myös mielipiteiden moninaisuus; kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää ja pinttyneilläkin tavoilla voi olla perustellut paikkansa. Pikkujalka peräänkuuluttaa myös erilaisuuden hyväksymistä ja uuden kohtaamista, pelottavuudestaankin huolimatta. 

Elokuva on visuaalisesti mukavan leppoisa. Jetejä löytyy moneen lähtöön ja pikkujalkaihmisetkin ovat kiitettävän monipuolisia. Musiikki on mukaansatempaavaa, eikä kesto ei ole liian pitkä.

Koko perheen elokuva.     


Lego Elokuva 2

Lego Elokuva 2 
Ohjaus: Mike Mitchell 
Käsikirjoitus: Phil Lord, Christopher Miller, Matthew Fogel  
Kesto: 107 min 
K 7
 

Lego Elokuva 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen, vuonna 2014 julkaistu Lego Elokuva jäi: Duplo planeettalaisten saapumisesta. Palikkalan (Bricksburg) kaupungin asukkaat koettavat aluksi rakentaa vierasplaneettalaisten kanssa yhteisymmärrystä, mutta edes Emmetin rakentama legosydän ei saa tunkeilijoita heltymään. Viisi vuotta ensimmäisestä kohtaamisesta Palikkalasta on tullut rikkinäinen ja karu jättömaa, Loppulan (Apocalypseburg) kaupunki, jossa vain karskit pärjäävät, eikä kaikki tosiaankaan ole nastaa. 

Paitsi Emmet. Loputtoman ilomielinen Emmet jatkaa positiivisuuden kuorruttamaa eloaan kaupungin raunioiden varjoissa. Emmetin iki-ihastus Lucy yrittää karskiuttaa hemmoa, että tämä pärjäisi kovassa maailmassa, mutta vasta kun duplolaisten Kenraali Sulosorto sieppaa Emmetin ystävät, tämän luonteen lujuus pääsee todelliseen testiin. 

Pelastaakseen ystävänsä Lucyn, Bennyn, Batmanin, Teräsparran ja Puolikisun, Emmet syöksyy viipymättä itse rakentamallaan kotialuksella heidän peräänsä kaukaiseen galaxiin, Syster Systeemiin. Matkallaan asteroidien keskellä Emmet törmää mystiseen Rex Vaaraan, mitäänpelkäämättömän miehen perikuvaan, joka liittyy pelastuspartioon. 

Lego Elokuva 2:ssa riittää katsottavaa. Elokuva totisesti näyttää, että legoista voi rakentaa mitä tahansa, ilman rajoituksia. Toinen toistaan hilpeämpiä ja eriskummallisempia hahmoja esittäytyy valkokankaalla, eikä Syster Systeemin valtiatar, Kuningatar Tahdontähdeks ole heistä mieleenjäämättömin. Alatimuuttuva duplokuningatar antaa itsestään epäilyttävän mukavan kuvan, mutta onko hän todella sitä? Voiko tuntemattomien sanaan luottaa ja kuka lopultakin on hyvis, kuka pahis? 

Lego Elokuva 2 pureutuukin kaiken hullunkurisen menon taustalla hahmojen perimmäisiin luonteisiin. Onko hyväksyttävää olla sellainen kuin on ja milloin on aika aikuistua (ja mitä sekin tarkoittaa)?     

Kuten ensimmäisessä Lego Elokuvassa, myös tässä on päähän soimaan jääviä lauluja. Sananmukaisesti. Suomenkielisen version Kuningatar Tahdontähdeks ääninäyttelijänä toimiva Hanna Pakarinen vetää esityksensä aivan awesomesti. 

Lego Elokuvat leikittelevät metatasoisen hauskasti myös sillä, mikä on Palikkalalaisten/Loppulalaisten oikeaa elämää ja mikä heillä leikkivien lasten todellisuutta. Myös elokuvan todellisuudessa legoilla leikkivät lapset, Bianca ja Finn, ovat kasvaneet sitten ensimmäisen elokuvan. Mutta ovatko he kasvaneet jo liikaakin – vai onko vielä sallittua leikkiä legoilla ja miten se sujuu yhdesssä?  

Lego Elokuva 2 tuo valkokankaille taattuja naurunpyrskähdyksiä ja mieltä askarruttamaan jääviä kysymyksiä. Niin lapsille kuin aikuisillekin.

Hyvän olon kuningatar

Elisa Mattila: Hyvän olon kuningatar (WSOY, 2017)
B5, 192 s.
ISBN 9789510431306

Ravinto- ja hyvinvointivalmentaja sekä personal trainer Elisa Mattilan Hyvän olon kuningatar -kirja tarjoaa lukijalleen kolmenkymmenen päivän edestä kevyempää mieltä ja oloa. Niin tärkeää kuin fyysiset harjoitukset ovatkin, kenties vielä enemmän painoa on ihmisen ajatuksilla, jotka muokkaavat mielialaamme ja sitä kautta tekemiämme valintoja.

Kirjassa asetetaan ensimmäiseksi visio, tavoite, jota kohti pyrkiä. Kun päämäärä on tiedossa, sitä on helpompi tavoitella. Hyväntuulinen opus tarjoaa lukijalleen 30 päivän ohjelman, joka pitää sisällään niin syviä lihaksia aktivoivia harjoitteita, ruokavalion ja -mielitekojen tarkastelua sekä henkisen puolen pohdintoja.

Mikä saa energian kohoamaan ja pysymään yllä? Millainen ruoka edesauttaa hyvinvointia? Mikä saa juuri sinut hyvälle tuulelle? Kirja kehottaa erilaisten kynätehtävien avulla huomaamaan kunkin lukijan omat hyvinvoinnin aakkoset; mitä lepoa, naurua ja nautintoa itse kukin voi lisätä omaan päiväänsä?

Elisa Mattilan Hyvän olon kuningattaren kantavana pääajatuksena on, että kaikkea ei tarvitse saavuttaa kerralla. Hiljaa hyvä tulee, eikä Roomakaan rakennettu päivässä – ja mitä näitä sanontoja nyt on. Mattilan kirjan tärkeimpänä oppina on varsin maalaisjärjellinen tavoite tehdä joka päivä edes jokin – pienikin – teko oman hyvän olon eteen. Armollista, eikö totta?

Aquaman

Aquaman
Ohjaus: James Van
Käsikirjoitus: David Leslie Johnson-McGoldrick ja Will Beall
Pituus: 144 min
K12
Ensi-ilta 21.12.

Paul Norrisin ja Mort Weisingerin luomaan ja DC:n julkaisemaan sarjakuvaan perustuva Aquaman on kertomus rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja itsensä löytämisestä. Kun majakanvartija Thomas Curry (Jango Fettiäkin näytellyt Temuera Morrison) löytää rantakivikosta kauniin merenelävän, kauan sitten kadonneen Atlantiksen prinsessa Atlannan (Nicole Kidman), pariskunta rakastuu ja saa jälkikasvua. Vedenväki ei kuitenkaan voi hyväksyä moista ja lopulta Atlanna joutuukin uhraamaan itsensä takaisin veden valtaan suojellakseen rakkaitaan.

Puoli-ihmisenä ja -atlantislaisena Arthur Curry (huikea Jason Momoa) saa onnekseen opastusta supervoimiinsa vedenalaiselta neuvonantaja Vulkolta (Willem Dafoe), jonka avustuksella hän oppiikin liikkumaan kuin kala vedessä. Maailmaa pelastaessaan Arthur ei kuitenkaan voi välttyä myöskään vihollisilta, joista kaunaisimmaksi nousee piraatti Musta Manta (Yahya Abdul-Mateen II).

Pinnan allakin kytee, kun Arthurin nuorempi velipuoli Orm (Patrick Wilson) raivostuu – ymmärrettävästi – pintamaailman järjettömään tapaan syytää jätevetensä ja roskansa meren syliin. Ihmisolentojen lisäksi Orm janoaa hallittavakseen koko seitsemän meren valtakuntaa. Epäoikeudenmukaista kuningastaan uhmaten prinsessa Mera (Amber Heard) ja Vulko kehottavatkin Arthuria tavoittelemaan oikeutettua paikkaansa valtaistuimella Aquamanina. Mutta miten tavoitella asemaa, jota ei tunne omakseen?

Aquamanissa vesi ei kauan ehdi liplatella, sillä tarina etenee melkoisen myrskyn voimalla. Maanpäälliset ja vedenalaiset paikat murskautuvat, hahmot lentelevät ja paiskautuvat, eikä veren- ja vedenvuodoiltakaan vältytä. (Varsinkin IMAXin) 3D-versiossa tapahtumat tulevat silmille ja katsojakin on mukana taistelun tuoksinassa. Kaksijapuolituntinen tarina on melkoista vyörytystä niin silmille kuin korvillekin. Katsoja kuitenkin tempautuu vauhtiin ja pysyy siinä kiitettävästi mukana.

Kaiken silmiähivelevän mäiskeen ohella Aquaman sisältää myös hauskuutta ja haikeutta. Välikevennykset ovat paikallaan ja Arthurin vanhempien ikiaikaisen rakkaustarinan loppukohtaus on oikeasti koskettava. Viihdyttävä meriseikkailu saaneekin lopputekstien jälkeisen lisäkohtauksen perusteella jatkoa.

Maija Poppasen paluu

Maija Poppasen paluu
Ohjaus: Rob Marshall
Käsikirjoitus: David Magee (perustuu PL Traversin tarinoihin)
Pituus: 131 min
K7
Ensi-ilta 25.12.

Maija Poppasen paluu on jatkoa vuonna 1964 julkaistulle klasikkoelokuvalla, joka kertoi taianomaisesta lasten- (ja aikuisten-)hoitajasta. Tuolloin Maija lensi pelastamaan Pankin perheen isää, joka aikuishuoliensa musertamana oli unohtaa lapsenmielisyytensä. Historia uhkaa toistaa itseään, joten Maijan on aika saapua jälleen paikalle ja muistuttaa elämän mukavista seikkailuista.

Maija Poppasen paluu toimii tavallaan hyvänä jatko-osana. Edellisen elokuvan pikku Mikko on nyt itse kolmen lapsen yksinhuoltajaisä, sillä perheen äiti on menehtynyt vuosi aiemmin. Lama-aika painaa, eivätkä rahat tahdo riittää kotitalon säilyttämiseen – elleivät Mikko ja siskonsa Anna löydä ajoissa isänsä osakekirjoja, joita ovelan kavala pankinjohtaja vaatii lainan maksuun.

Vaikka Maija Poppasen paluu onkin oma lukunsa, osoittaa se kunnioitusta useissa kohdin edeltäjäänsä. Emily Bluntin esittämä aina tiptop-siisti Maija saapuu taivaalta puhuvalla sateenvarjollaan lentäen, haalii pohjattomasta laukustaan tarpeet kokonaiseen meriseikkailuun sekä johdattaa lapset muassaan posliiniastian maisemaan. Mukana on myös lampunsytyttäjien (aiemmin nokikolareiden) rytmikkään mukaansatempaava tanssiesitys. Eivätkä vähäisimpinä viittauksina ole perheen nykyinen taloudenhoitaja Elli, jota esittää iki-ihana Julie Andrews ja Dick Van Dyke eläköityneenä pankinjohtajana.

Maija Poppanen ihastuttaa aina.

Emily Blunt is Mary Poppins, Lin-Manuel Miranda is Jack, Pixie Davies is Annabel, Nathanael Saleh is John and Joel Dawson is Georgie.